Nyt, kun oon alkanut huomata tän ja tiedostaa, että tunteet vaan on ja ne saa olla ja niitä ei tarvitse selittää pois, oon huomannut, etten oo yksin. Niin moni tekee sitä.
Tiedän että on ihan hölmöö tuntee näin mutta
Eihän tässä siis järkeä oo
Järjellä ajatellen se on ihan hullua
Miksen osaa ajatella järjellä
Musta tuntuu usein siltä, ettei selitys "musta vaan tuntuu siltä" oo tarpeeks. Ettei se riitä. Että pitäis olla jotain, tilastoja tai matemaattista faktaa tai joku tapahtuma, jotain oikeeta. Jotain, minkä järkikin hyväksyis syyksi. Silti tiedän, ettei tunteet muutu. Voin olla ja istua ja selittää ja selittää ja selittää itselleni, mutta jos pelkään pimeää, selittelyt ei auta. Tunteita ei voi järkeillä, niistä ei voi tehdä loogisia.
Miks me tarvitaan logiikkaa? Miksi mä tarvitsen? Miks musta tuntuu, etten saa vain tuntea; että pitäis myös osata selittää, perustella, näyttää että juuri tämä asia tässä silmienne edessä on se asia, joka aiheuttaa tunteen?
Joskus, kun oon lukenut haastatteluja tai kirjoja, joissa pahoja murhaajia kuvaillaan, joku haastateltava tai henkilöhahmo sanoo, että hänessä oli heti jotakin omituista, hän tuntui pahalta, en pitänyt hänestä. Se ei kuitenkaan riitä: eihän ihmisestä nyt voi olla tykkäämättä siks, että se vain tuntuu ahdistavalta!
Kirjoitin aiemmin siitä, miten en pidä joistain ihmisistä, vaikkei oo syytä. Kaipaan syytä. Kaipaan järjen selitystä. Tunne ei riitä. Ja silti: tunne on totta. Ei se oo mitään, mitä voi vähätellä, mille voi nauraa. Minkä voi vaan lopettaa, koska ei oo järkevää.
Oon vasta sisäistänyt, ettei mun tarvitse hakea tunteilleni mitään selitystä. Oon havainnut, että esimerkiksi mun tuntema ahdistus on vähentynyt tämän myötä. Kun tulee ahdistunut olo, voin vain sanoa, että nyt tuntuu pahalta. Nyt tuntuu tältä Nyt tuntuu.
Sitä ei tarvitse jatkaa, siihen perään ei tarvitse sanoa, että eihän tässä järjellä ajateltuna ole mitään. Ei tarvitse. Koska se kuitenkin tuntuu, vaikka miten järkeilis. Se tuntuu. Ja mä tiedän sen.
Liekkö taas vaan minun kummallisesta lähipiiristä johtuvaa, mut oon huomannut että usein ihmiset pyytää perusteluja tunteelle. Multaki on suoraan kysytty et miksi mä rakastan mun puolisoa, mitä mä siinä rakastan. No, rakastan. Entäs sitten. Samaa on kysytty mun veljestä, miksi mä rakastan sitä niin paljon. Sitä en oo osannu ees selittää, se vaan on mun paras ystävä.
VastaaPoistaJos tuntuu pahalta, se yleensä pitää voida perustella koska muuten ihminen ilmeisesti kiukuttelee tyhjästä, ja siitä syyllistetään.
Paljon haetaan perusteluja. Pitää perustella. Mun kohdalle on sattunut paljon sitä et on pyydetty perustelemaan tunnetiloja, kai mä sitäKIN teen jo automaattisesti siksi ettei toisen tarviis kysyä. Jos pystyn, kaikkia asioita en pysty, jotkut tunnetilat on järjen yläpuolella, perustelujen tavoittamattomissa.
Mulle on kyl käyny tota samaa. Että pitää perustella. Sit usein teen myös ite sitä, että ajattelen etten saa tuntea jotain kun "kaikkihan on ihan hyvin". Niin eihän sillon voi tuntua pahalta. Jos kaikki on ihan hyvin. Mut onks, jos tuntuu pahalta?
PoistaRiippuu mikä on hyvin. Mä olen kutakuinkin terve, tuo kilpirauhanen on pikkujuttu esim. syövän rinnalla, mulla on perhe, katto pään päällä, ruokaa, ystäviä, harrastuksia. Osaan rakastaa ja olen rakastettu. Osaan monia asioita. Ei tarvii elää kurjuudessa. Ei tarvii pelätä. Vaan eipä mikään noista silloin lohduta kun on oikein paha mieli. Aina ei kaikki oo hyvin vaikka olisikin.
VastaaPoistaNiinpä. Se on erikoisinta kun on paha olo vaik on kaikki ns. ulkoisesti kunnossa.
PoistaTuli tosta edellisestä kommentista mieleeni, että mun pitäs muuten kirjoittaa joskus tosta rakkausjutusta. Maailmassa on nii paljon ihmsiä, niin miks vaan joihinkin rakastuu?
Niinpä! Ja miksi rakkauden määrä ei oo vakio? Itsella tulee ainakin joskus hiukan paha mieli siitä etten voi rakastaa kaikkia rakkaita just saman verran. Siitä tuntee syyllisyyttä, vaikkei kyl varmaan pitäis, eihän tunteilleen mitään mahda ja silti ne kaikki kuitenki on rakkaita.
VastaaPoista