Vastauspostaus: Ihmisen hyvyys

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3

Vastailenpa tässä vähän. Iidaer kysy multa seuraavaa:

Onko ihminen ain pohjimmiltaan hyvä?

Tää on jännittävä kysymys. Tähän vastaamisen vaikeus johtuu siitä, että me ihmiset tarvitaan laatikoita.

Me ihmiset halutaan selkeitä rajoja sinnekin, missä niitä ei ole. Maailma ei ole mustavalkonen, mutta me halutaan katsella sitä niin, koska se on helpompaa. Tämä on hyvää, tuo ei. Tämä on sitä, tuo on tätä. Minä oon tätä mutten koskaan tota. Vaikka oonkin, joskus salaa.

Mä en usko, että kukaan ihminen on kokonaan paha. Hitlerkin oli kuulemma hyvä kertomaan vitsejä. Mulla on muutama esimerkki tästä aiheesta.

Kerran nuorempana kaupungilla katselin, ko semmonen vanha viinamallin mies ahdisteli semmosta nuorta, mua vanhempaa tyttöä. Tiesin tän siksi, että se oli aiemmin ahdistellut mua: tullut viereen seisomaan, ehdotellut panemaan lähtemistä. Se oli ahdistavaa. Lähdin pois. Jostain syystä tää tyttö ei kuitenkaan lähtenyt. Ehkei se uskaltanut.

Yhtäkkiä paikalle tuli yks meidän koulun pahimmista koulukiusaajista (se esimerkiks kerran potkaisi mun ystävää päähän ja sitten yritti syyttää sitä riidan alottamisesta, kun opettaja tuli kattomaan). Se meni sen tytön viereen, kiersi käden sen ympäri. Viinamallin miehelle se ilmoitti, että tämä on hänen tyttöystävänsä, herra on hyvä ja poistuu.

Herra poistui. Kiusaaja jutteli sen tytön kanssa hetken, ilmeisesti ne tunsi jotenkin.

Sillä hetkellä mä ymmärsin tosi selkeästi, että tääkin on hyvä ihminen. Se pelasti tän tytön tilanteesta, jossa sitä selkeesti pelotti. Meille, mun tuntemille ihmisille se ei kellekään ollut hyvä: se oli mulkku ja ilkeä ja halus satuttaa. Mutta siinäkin oli hyvyyttä.

Näitä juttuja on lukemattomia. Hyvyysjuttuja.

Mä oon jutellut humalaisen hilpeän ja hymyilevän pojan kanssa metrossa mun hiuksista; seuraavassa hetkessä se valittaa kaverilleen, miten rystyset halkes kun tappelussa "se mulkku" ehtikin nyrkin tieltä pois ja isku osui tiiliseinään.

Mä oon ollu keskellä riitelevää ja toisilleen huutavaa mieslaumaa, josta kaks pyysi multa anteeksi aiheuttamaansa meteliä ennen poistumistaan.

Suomileijonaa kantava skinimies on halannut mua ja kiittänyt siitä, miten huolehdin yhdestä humalaisesta ennenko vartijat tuli.

Mun viereen on bussiterminaalissa istunu tatuoitu, vankilasta päässyt mies, joka ois halunnut mut kotiinsa kanssaan, koska pelkää olla siellä yksin. "Kaikki luulee aina, että mä haluan pillua", se sanoi. "Mut ei tää oo sitä. Mä en vaan pysty oleen."

Jokaisessa on hyvyyttä. Toisissa sitä varmaan on suuremmalla lusikalla ko toisissa: tää johtuu monesta asiasta, elämästä ja kasvatuksesta ja geeneistä ja sairauksista. Uskon, että paljon on myös kiinni itsestä. Oon aiemminkin kirjoittanut, että kilttinä oleminen vaatii tekoja ja päätöksiä, sitä, ettei anna periksi ja näpäytä toista vaan siks, että oma ego niin vaatii. Jotkut pystyy siihen kauemmin kuin toiset.

Mistä sen sit tietää, kuka on hyvä, tai ainakin "tarpeeks hyvä"?
Ei mistään.
Ei niin yhtään mistään.
Kiltteys ei oo jotain, mikä lukee otsassa tai josta saa mitalin ja rintanapin esiteltäväks muille. Skinitkin voi halata.

Ainoa, mitä voi tehdä, on luottaa omaan itseensä ja vaistoonsa siitä, millanen tyyppi se toinen on. Aina sekään ei riitä. Mä en tiedä, voiko sille mitään. Ei elämää voi vältellä kuitenkaan, jos siis haluaa elää ja kokea.

Onks ihminen sitten aina pohjimmiltaan hyvä?
Haluun uskoa, että on.

Loukata, loukata (Kiltteys on hankalaa)
Mä teeskentelen sun hyväks(kö?)