31. lokakuuta 2011
30. lokakuuta 2011
28. lokakuuta 2011
26. lokakuuta 2011
21. lokakuuta 2011
Anteeksi en voi auttaa
Yks päivä olin lähdössä kotoa, kun mun enemmän ja vähemmän kestohumalainen naapuri pyysi mua katsomaan sen tietokonetta. Siinä oli kuulemma vikaa. Pieni mies seisoi rappusissa semihaisevana ja käsi paketissa ja pyysi mua kotiinsa auttamaan.
Tiiätteks, mitä aattelin ekana? Aattelin, että miten pääsen karkuun. Aattelin, etten mä voi ton kotiin mennä, se raiskaa/tappaa/ryöstää mut.
Se mies ei kuitenkaan antanu periks. Ei menis kauaa, voisin vähän vaan vilkaista. Lopulta suostuin menemään sen asunnon ovelle. Sisään en aikonu mennä, ei, sehän ois vaarallista ja mulle vois käydä jotain.
No, menin sitte kuitenkin. (Jätinmennessäni ulko-oven auki. Että pääsis juoksemaan karkuun. Fiksua, eiks?)
Se oli ihan tavallinen keski-ikäisen koti. Siellä haisi pahalta ja oli semmone kuvioitu matto, joka kaikilla vähä vanhemmilla on olohuoneessa. Putkitelkkarista tuli luonto-ohjelmaa.
Miehellä oli kaks läppäriä: toinen oli hajonnu, toinen oli toiminnassa mutta siinä ei ollu virusturvaa. Tuijoteltiin sitä hajonnutta läppäriä ja kokeilin vikasietotilakäynnistystä, koska en osannu muutakaan. Ei auttanu.
Mies pyysi mua asentamaan toiselle koneelle virusturvan, että vois maksaa laskuja. Oli kuulemma kirjallinen ohjekin. Epäröin, mutta suostuin lopuks, koska näemmä mua ei ollut vielä tapettu tai ryöstetty.
Virustorjuntaa siinä lataillessani istuin lopulta sen miehen sohvalle. Se oli vanha sohva ja vähän nuhjunen. Mies sanoi heti, että juu, istu vaan. Sitten se alkoi jutella: käsi oli paketissa ja sairaseläke päällä ja hän ei oikein missään käy, lähikaupassa vaan, hakemassa ruokaa. Ja kaljaa. Se kuulemma helpottaa.
Huomautin, että ulko-ovi on auki. Alkoi tuntua typerältä, että se on. Mähän olin vielä elossa.
Tuijotettiin virusohjelman latauspalkkia. Mies jutteli sukulaisista ja ystävistä, jotka asuu kauempana. Jutteli myös "naapurin Pekasta". Pekka on munkin naapuri, mutta enpä oo tutustunu. Tai ees nähny. Ei hajuakaan, kuka Pekka on.
Kun olin valmis sen asennukseni kanssa, mies oli hyvin kiitollinen. Se hääräs ympäri asuntoa ja toivoi kauheasti, että sillä olis jotain, mitä antaa mulle kiitokseksi. Sanoin, etten tarvi mitään. Mies lupasi, että voi joskus auttaa mua jossakin, jos tarvitsee. Sanoin, että laitetaan tää sit piikkiin. Mies nauroi. Mä nauroin.
Miehellä ei ollu antaa mulle mitään, mutta silti se oli jo antanut mulle niin paljon. Se oli näyttänyt mulle, kuka oon: oon nainen, joka pelkää naapuriaan. Oon nainen, joka ei halua auttaa, koska se on pelottavaa ja epäkätevää ja viivyttää omia menoja. Oon nainen, joka nähdessään verkkareihin pukeutuneen käsi paketissa olevan noin 165 senttiä pitkän miehen ajattelee ensimmäisenä, että "toi tappaa ja raiskaa mut".
Oon nainen, joka ei tunne naapurin Pekkaa, vaikka luulee olevansa niin avoin ja ystävällinen ja innokas oppimaan uutta. Oon nainen, jonka täytyis herätä, katsoa itseään ja kysyä, onks kaikki tää pelko todella tarpeen, onks kaikki nää ennakkoluulot todella tarpeen? Kuka mä oikein oikeasti olen? Mä luulen olevani tosi mukava ja urhea ja auttavainen, mutta oonko? Oonko todella?
Kiitos, naapurin mies. En oikeen osaa sanoa muuta. Paitsi: anteeks, naapurin mies. Anteeks, että ajattelin sua ensisijaisesti uhakana ja pelottavana. Anteeks, etten ajatellu, että oot ihminen.
Tiiätteks, mitä aattelin ekana? Aattelin, että miten pääsen karkuun. Aattelin, etten mä voi ton kotiin mennä, se raiskaa/tappaa/ryöstää mut.
Se mies ei kuitenkaan antanu periks. Ei menis kauaa, voisin vähän vaan vilkaista. Lopulta suostuin menemään sen asunnon ovelle. Sisään en aikonu mennä, ei, sehän ois vaarallista ja mulle vois käydä jotain.
No, menin sitte kuitenkin. (Jätinmennessäni ulko-oven auki. Että pääsis juoksemaan karkuun. Fiksua, eiks?)
Se oli ihan tavallinen keski-ikäisen koti. Siellä haisi pahalta ja oli semmone kuvioitu matto, joka kaikilla vähä vanhemmilla on olohuoneessa. Putkitelkkarista tuli luonto-ohjelmaa.
Miehellä oli kaks läppäriä: toinen oli hajonnu, toinen oli toiminnassa mutta siinä ei ollu virusturvaa. Tuijoteltiin sitä hajonnutta läppäriä ja kokeilin vikasietotilakäynnistystä, koska en osannu muutakaan. Ei auttanu.
Mies pyysi mua asentamaan toiselle koneelle virusturvan, että vois maksaa laskuja. Oli kuulemma kirjallinen ohjekin. Epäröin, mutta suostuin lopuks, koska näemmä mua ei ollut vielä tapettu tai ryöstetty.
Virustorjuntaa siinä lataillessani istuin lopulta sen miehen sohvalle. Se oli vanha sohva ja vähän nuhjunen. Mies sanoi heti, että juu, istu vaan. Sitten se alkoi jutella: käsi oli paketissa ja sairaseläke päällä ja hän ei oikein missään käy, lähikaupassa vaan, hakemassa ruokaa. Ja kaljaa. Se kuulemma helpottaa.
Huomautin, että ulko-ovi on auki. Alkoi tuntua typerältä, että se on. Mähän olin vielä elossa.
Tuijotettiin virusohjelman latauspalkkia. Mies jutteli sukulaisista ja ystävistä, jotka asuu kauempana. Jutteli myös "naapurin Pekasta". Pekka on munkin naapuri, mutta enpä oo tutustunu. Tai ees nähny. Ei hajuakaan, kuka Pekka on.
Kun olin valmis sen asennukseni kanssa, mies oli hyvin kiitollinen. Se hääräs ympäri asuntoa ja toivoi kauheasti, että sillä olis jotain, mitä antaa mulle kiitokseksi. Sanoin, etten tarvi mitään. Mies lupasi, että voi joskus auttaa mua jossakin, jos tarvitsee. Sanoin, että laitetaan tää sit piikkiin. Mies nauroi. Mä nauroin.
Miehellä ei ollu antaa mulle mitään, mutta silti se oli jo antanut mulle niin paljon. Se oli näyttänyt mulle, kuka oon: oon nainen, joka pelkää naapuriaan. Oon nainen, joka ei halua auttaa, koska se on pelottavaa ja epäkätevää ja viivyttää omia menoja. Oon nainen, joka nähdessään verkkareihin pukeutuneen käsi paketissa olevan noin 165 senttiä pitkän miehen ajattelee ensimmäisenä, että "toi tappaa ja raiskaa mut".
Oon nainen, joka ei tunne naapurin Pekkaa, vaikka luulee olevansa niin avoin ja ystävällinen ja innokas oppimaan uutta. Oon nainen, jonka täytyis herätä, katsoa itseään ja kysyä, onks kaikki tää pelko todella tarpeen, onks kaikki nää ennakkoluulot todella tarpeen? Kuka mä oikein oikeasti olen? Mä luulen olevani tosi mukava ja urhea ja auttavainen, mutta oonko? Oonko todella?
Kiitos, naapurin mies. En oikeen osaa sanoa muuta. Paitsi: anteeks, naapurin mies. Anteeks, että ajattelin sua ensisijaisesti uhakana ja pelottavana. Anteeks, etten ajatellu, että oot ihminen.
Ps. Otsikko on muuten Apulannan biisistä En voi auttaa
16. lokakuuta 2011
13. lokakuuta 2011
11. lokakuuta 2011
Tätä mä ajattelen
Mulle on usein sanottu, et ajattelen liikaa. Se lienee totta. Ajattelen. Kun näen ihmisiä, ajattelen; kun näen eläimiä, ajattelen. Liikennevälineissä ajattelen; sängyssä ennen unta ajattelen. Ajattelen lukemiani kirjoja. Elokuvia. Ajattelen maisemia, tulevaisuutta, menneisyyttä, haaveita, töitä.
Tätä mä ajattelen
Oon koskaan miettiny et kun katsot taivaalle, siellä ei oo mitään sinistä seinää vaan tilaa nii paljon ku voit vaan käsitttää, tai et
Me haudataan toisiamme, kunnes itse kuollaan. Sitten muut jatkaa sitä samaa: hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää. Hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää.
Mitä sun paras ystävä tekee nyt? Entä mummi? Kummitäti? Ne on olemassa nytkin, vaikkei ne oo tässä. Onko ne koneella, television edessä, nukkumassa? Mitä niillä on päällä?
Kuka mun naapuri on ja mitä se nyt tekee?
Kuka teki tän kankaan mun paitaa varten? Missä se asuu? Saako se tarpeeks ruokaa, ollenkaan ruokaa, tietääkse, mikä on tietokone?
Miks mulla on kaikkee ja joillain ei oo mitään?
Miks mä synnyin Suomeen enkä Afrikkaan?
Mitä mun kehossa tapahtuu nyt?
Mistä mun aivot tietää vaipua uneen, miks ne osaa herättää mut?
Kauanko se mies metrossa on juonu? Kuinka kauan se on ollu joka päivä kännissä? Miks se on joka päivä kännissä? Onks sillä koti? Kuuntelisko se mua, jos sanoisin, et se voi myös lopettaa?
Itkeekö ne ihmiset, joiden kaa irkkaan, sillon ku me jutellaan ja mä en vaan tiedä sitä?
Kuka sä oot?
Mitä sä ajattelet?
Oon koskaan miettiny et kun katsot taivaalle, siellä ei oo mitään sinistä seinää vaan tilaa nii paljon ku voit vaan käsitttää, tai et
Me haudataan toisiamme, kunnes itse kuollaan. Sitten muut jatkaa sitä samaa: hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää. Hautaa toisiaan, suree, jatkaa elämää.
Mitä sun paras ystävä tekee nyt? Entä mummi? Kummitäti? Ne on olemassa nytkin, vaikkei ne oo tässä. Onko ne koneella, television edessä, nukkumassa? Mitä niillä on päällä?
Kuka mun naapuri on ja mitä se nyt tekee?
Kuka teki tän kankaan mun paitaa varten? Missä se asuu? Saako se tarpeeks ruokaa, ollenkaan ruokaa, tietääkse, mikä on tietokone?
Miks mulla on kaikkee ja joillain ei oo mitään?
Miks mä synnyin Suomeen enkä Afrikkaan?
Mitä mun kehossa tapahtuu nyt?
Mistä mun aivot tietää vaipua uneen, miks ne osaa herättää mut?
Kauanko se mies metrossa on juonu? Kuinka kauan se on ollu joka päivä kännissä? Miks se on joka päivä kännissä? Onks sillä koti? Kuuntelisko se mua, jos sanoisin, et se voi myös lopettaa?
Itkeekö ne ihmiset, joiden kaa irkkaan, sillon ku me jutellaan ja mä en vaan tiedä sitä?
Kuka sä oot?
Mitä sä ajattelet?
10. lokakuuta 2011
8. lokakuuta 2011
4. lokakuuta 2011
1. lokakuuta 2011
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)