Tiiätteks, mitä aattelin ekana? Aattelin, että miten pääsen karkuun. Aattelin, etten mä voi ton kotiin mennä, se raiskaa/tappaa/ryöstää mut.
Se mies ei kuitenkaan antanu periks. Ei menis kauaa, voisin vähän vaan vilkaista. Lopulta suostuin menemään sen asunnon ovelle. Sisään en aikonu mennä, ei, sehän ois vaarallista ja mulle vois käydä jotain.
No, menin sitte kuitenkin. (Jätinmennessäni ulko-oven auki. Että pääsis juoksemaan karkuun. Fiksua, eiks?)
Se oli ihan tavallinen keski-ikäisen koti. Siellä haisi pahalta ja oli semmone kuvioitu matto, joka kaikilla vähä vanhemmilla on olohuoneessa. Putkitelkkarista tuli luonto-ohjelmaa.
Miehellä oli kaks läppäriä: toinen oli hajonnu, toinen oli toiminnassa mutta siinä ei ollu virusturvaa. Tuijoteltiin sitä hajonnutta läppäriä ja kokeilin vikasietotilakäynnistystä, koska en osannu muutakaan. Ei auttanu.
Mies pyysi mua asentamaan toiselle koneelle virusturvan, että vois maksaa laskuja. Oli kuulemma kirjallinen ohjekin. Epäröin, mutta suostuin lopuks, koska näemmä mua ei ollut vielä tapettu tai ryöstetty.
Virustorjuntaa siinä lataillessani istuin lopulta sen miehen sohvalle. Se oli vanha sohva ja vähän nuhjunen. Mies sanoi heti, että juu, istu vaan. Sitten se alkoi jutella: käsi oli paketissa ja sairaseläke päällä ja hän ei oikein missään käy, lähikaupassa vaan, hakemassa ruokaa. Ja kaljaa. Se kuulemma helpottaa.
Huomautin, että ulko-ovi on auki. Alkoi tuntua typerältä, että se on. Mähän olin vielä elossa.
Tuijotettiin virusohjelman latauspalkkia. Mies jutteli sukulaisista ja ystävistä, jotka asuu kauempana. Jutteli myös "naapurin Pekasta". Pekka on munkin naapuri, mutta enpä oo tutustunu. Tai ees nähny. Ei hajuakaan, kuka Pekka on.
Kun olin valmis sen asennukseni kanssa, mies oli hyvin kiitollinen. Se hääräs ympäri asuntoa ja toivoi kauheasti, että sillä olis jotain, mitä antaa mulle kiitokseksi. Sanoin, etten tarvi mitään. Mies lupasi, että voi joskus auttaa mua jossakin, jos tarvitsee. Sanoin, että laitetaan tää sit piikkiin. Mies nauroi. Mä nauroin.
Miehellä ei ollu antaa mulle mitään, mutta silti se oli jo antanut mulle niin paljon. Se oli näyttänyt mulle, kuka oon: oon nainen, joka pelkää naapuriaan. Oon nainen, joka ei halua auttaa, koska se on pelottavaa ja epäkätevää ja viivyttää omia menoja. Oon nainen, joka nähdessään verkkareihin pukeutuneen käsi paketissa olevan noin 165 senttiä pitkän miehen ajattelee ensimmäisenä, että "toi tappaa ja raiskaa mut".
Oon nainen, joka ei tunne naapurin Pekkaa, vaikka luulee olevansa niin avoin ja ystävällinen ja innokas oppimaan uutta. Oon nainen, jonka täytyis herätä, katsoa itseään ja kysyä, onks kaikki tää pelko todella tarpeen, onks kaikki nää ennakkoluulot todella tarpeen? Kuka mä oikein oikeasti olen? Mä luulen olevani tosi mukava ja urhea ja auttavainen, mutta oonko? Oonko todella?
Kiitos, naapurin mies. En oikeen osaa sanoa muuta. Paitsi: anteeks, naapurin mies. Anteeks, että ajattelin sua ensisijaisesti uhakana ja pelottavana. Anteeks, etten ajatellu, että oot ihminen.
Ps. Otsikko on muuten Apulannan biisistä En voi auttaa
Mä olin pienenä melko utelias lapsi. tunnen kotikylältäni sellasia ihmisiä joita moni muu ei tunne. Eteenkin vanhuksia. Mä jäin usein juttelemaan koulumatkalla vieraiden ihmisten kanssa, mun suosikki oli yks pariskunta joilla oli iiiiihan valtava berhandilainen. Siihen aikaan meillä oli kotonakin asiat hyvin enkä oikein uskonut ihmisistä pahaa. Varoin vain niitä, joita oli käsketty varomaan.
VastaaPoistaKunnes sitten sattui se yksi tapaus joka romutti mun luottamuksen ihmisiin.
Mä olen välillä muistellut sitä pariskuntaa, ja yhtä mummoa jonka luona mä kävin juomassa teetä ja syömässä keksejä, juttelemassa. Kuten myös yhtäkin köyhää, nuorempaa pariskuntaa joilla oli kaks koiraa jotka teki temppuja.
Mä lopetin niillä vierailun koska sattui se yksi tapaus. Mä en enää luottanut niihin, en kehenkään. Joskus jälkeenpäin olen miettinyt, että herravarjele ne ihmisethän olis voinu olla vaikka millasia psykopaatteja. Omia lapsiani olen kieltänyt puhumasta kenellekkään vieraalle.
Tosin siihen annan itselleni luvan, mä en kestäis jos mun lapsille sattuis samalla tavalla kuin mulle. Parempi ettei satu, parempi että ovat varovaisia. Parempi ettei niillä mene luottamus kaikkiin aikuisiin.
Mut mielessäni mä olen pyytänyt anteeksi niiltä ihmisiltä, joiden luona en enää käynyt. Niistä osa on varmasti jo kuollut, ne oli jo silloin niin vanhoja. Mä tein väärin kun annoin yhden kusipään tuhota luottamuksen koko maailmaan. Annoin sen opettaa mut pelkäämään.
Koska mä pelkään edelleen. Se ei jäänyt vaan niihin ihmisiin, siihen yhteen kylään. Mua pelottaa aina jos joku vieras puhuu mulle. Mä pelkään et se haluu mulle pahaa. Bussit on mulle varmaan kamalimpia, pieni tila, paljon ihmisiä ja eteenkin paljon laitapuolen kulkijoita. Siks mä kuljen aina kuulokkeet korvilla ja mahdollisuuksien mukaan huppu päässä, piilossa.
Mä nostan sulle hattua ystävä hyvä, et uskalsit mennä..mä en olis edes vastannu sille meiehelle, olisin vaan kävelly ulos, niin paljon mä pelkään ihmisiä. Ehkä mä ens kerralla jätän edes hupun alas kun meen sinne bussiin, ihan vaan koska säki olit niin rohkea. Ehkä mä en kuole siihen.
Se on jotenkin yllättävää että mitä tiiviimmin ihmiset asuvat, sitä huonommin he naapurinsa tuntevat.. Maalla käydään kattomas taivaanrannas naapuria et mikä on ku ei nouse savu piipusta tai talvella valot syty, kerrostaloissa taas saattaa asua jonkun naapurina monta vuotta näkemättä tätä ja usein saa kuulla kuinka joku on löytynyt vasta kun haju ulottuu rappukäytävään tai jopa vasta kun postipuksu ei saa enää mainoksia oven luukusta sisään..
VastaaPoistaJessica, <3
VastaaPoistaAnonyymi, aivan. Tää on vähän sama ku se, että samassa kaupungissa asuvaa kaveria ei näe niin usein ku muualla asuvia.