Olin tuossa menneenä viikonloppuna kaaootiseksikin mainostetulla Weekend Festivalilla. Ostin lipun silloin, kun oli vielä lunta maassa. Oon tosi onnellinen, että menin, vaikka flunssa vaivaskin.
En oo koskaan tajunnut sitä massapukeutuminen-termiä. Että kaikki näyttää samalta. Ai miten niin? Kaikki näyttää erilaisilta, kaikilla on omia pieniä juttuja, ei kaikki näytä samalta.
Weekend Festeillä istuin omenapuun alla ja tajusin yhtäkkiä, että tätä ne tarkoittaa. Sitä, kun vessajonossa on viis tyttöä, joilla jokaisella on suora tukka, minishortsit, iso laukku ja toppi. Kun niiden takana seisoo viisi lisää. Sitä se meinaa kun puhutaan massan mukaan pukeutumisesta! Kyllä. En oo koskaan tajunnut tätä aikaisemmin. Tadaa!
Mä en koe tätä asiaa hyvänä tai pahana. Se vaan on. Kaikki pukeutuu miten pukeutuu. Mutta se, miten olin yhtäkkiä yksin keskellä sellaisia ihmisiä, jollaiseksi en teini-ikäisenä koskaan ikinä ikinä halunnut tulla, oli jotenkin helvetin vapauttavaa. En koskaan ikinä ikimaailmassa olis teini-ikäisenä pukeutunut kuin muut, se oli kuin myrkkyä. Meikä on erilainen meikä ei oo niinkuin sä meikä on niin paljon erityisempi!
Skrillexin keikalla seisoin yleisön oikeassa reunassa tosi monien tosi samannäköisten ihmisten keskellä. Kaikki näytti enemmän tai vähemmän samalta. Silti kaikki oli ihan erilaisia. Jonkun käteen oli kaverit kirjoitelleet isolla, mustalla tussilla. Yhdellä oli kaulassa lei. Mun oli tosi hyvä olo. Mulla on jotain yhteistä kaikkien näiden tyyppien kanssa! Me tykätään samasta asiasta! Mä tykkään samasta musiikista kuin nää tyypit, jollaisia inhosin teini-ikäisenä! Ei helvetti miten siistiä! Tajusin, miten oon mielessäni jakanu tyypit pinnallisiin ja vähemmän pinnallisiin, vaikka oikeasti mä olin pinnallinen, sellainen, joka ajattelee, että ton kanssa mulla ei ainakaan voi olla mitään yhteistä.
Katselin ihmisiä. Niiden samanlaisuutta ja erilaisuutta. Ajattelin mielessäni, että kelaa: näillä kaikilla on joku salaisuus, joku erityisyys. Ajattele.
Keikka oli tosi hyvä. Aina, kun tuli joku biisi, josta tykkään paljon, 400 ihmistä tykkäs siitä myös ja ilmaisi sen huutamalla. Mä sain vaan olla, kukaan ei sanonut mulle, että painu helvettiin täältä sä et kuulu tänne. Juttelin mun vieressä seisovien, mua varmaan kymmenen vuotta nuorempien tyyppien kanssa. Ne oli mukavia. Meillä oli jotain yhteistä.
Oon aiemmin kirjoittanut siitä, miten inhoan iän mukaan leimaamista. Festareilla mulle tuli yhä enemmän selkeäksi se, ettei ulkonäön mukaan leimaamisessa oo tippaakaan järkeä. Ei yhtään.
Koska meillä kaikilla voi olla jotain yhteistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti