30. elokuuta 2012

Miksei mua kiinnosta ihmiset

Joskus tuntuu, että välitän hämmästyttävän vähän asioista. Mua on hyvin vaikeaa saada hämmentymään tai ihmettymään esimerkiks siitä, miltä joku näyttää tai jos joku mies onkin ollu nainen tai jos joku on ollu elokuvan pääosassa ja tulee kadulla vastaan. Mä vaan en hämmenny. Mä en... mitään.

Joskus tuntuu että kaikki asiat on ihan pieniä, pikkuruisia. Mittakaavaltaan minimaalisia. En välitä mistään suuresti.

Joskus tuntuu, että kaikki asiat on yhtä suuria. Valtavia. Kaikki on niin suurta, kaikki on hyvin tärkeää.

Jos teen virheen, ahdistun valtavasti. Jäädyn. Syyttelen itseäni, tyhmä minä tyhmä. Siitä välitän. Välitän siitä, että joku suuttuis mulle, huutais mulle. Pitäis mua epäonnistuneena.

Muiden virheistä en juurikaan välitä. Mua on vaikeaa saada saamaan hepulia tai järkyttymään. Samalla mua on vaikeaa saada innostumaan: mä en hypi riemusta, mä en halaa ja kiljahtele. Oon onnellinen ja innostunut, mutta se ei näy. Se ei kuulu.

Mä innostun asioista. Jos näen kadulla koiran, saatan kuuluttaa kaikille paikalla oleville että KATTOKAA MITEN SÖPÖ KATO NYT KATO KOIRA KATO! Sitten, kun joku kertoo päässeensä johonkin kouluun, sanon, että hienoa. Tosi hyvä!

Oon jotenkin laimee. Samalla en oo. Repeän onnesta jos saan vaikka kissanpennun syliin tai oon tosi hyvällä keikalla; samalla en koe suuria tunnemyrskyjä, jos joku kertoo vaikka menneensä kihloihin, tulleensa raskaaksi. Oon onnellinen, mutten räjähtävän onnellinen.

Joskus se häiritsee mua. Miksei mua innosta ihmiset, niiden asiat? Miksen kiljahtele, miks voin kokea suurta onnea kun näen puiden huojuvan tuulessa mutten koe sitä samaa, kun toinen kertoo saaneensa työpaikan? Miksei mua kiinnosta ihmiset?

Mua ei oikeastaan haittaa se, ettei mua kiinnosta ihmiset. Se tuntuu pahalta silloin, kun näen, millaiseen onneen muut pystyy, millaiseen myötäelämiseen; kun näen, miten nuoremmat tytöt kiljahtelee onnesta vaan siks, että ne tapaa kaverinsa kadulla. Silloin tuntuu, että mun onnellisuus toisen ihmisen puolesta on jotenkin hyvin laimeaa.

Siitä mä pidän, että mun järkytyksen tunteet on myös hyvin laimeita; siitä, ettei niitä oo kovinkaan paljon. Siitä, että mulle voi kertoa melkein mitä vaan ja pystyn olemaan neutraali, pystyn suhtautumaan siihen niin ettei täs mitään hommat jatkuu.

Mua ei oikeastaan haittaa se, ettei mua kiinnosta ihmiset. Tällainen mä vaan olen. Kyllä mä olen onnellinen muiden puolesta, kyllä mä välitän ja iloitsen. Se vaan tulee ulos jotenkin eri tavalla. Pienemmin. Koska kaikki on jotenkin ihmeellistä ja mä vaan reagoin toisiin asioihin isommin kuin toisiin.

6 kommenttia:

  1. Mä samaistun näihin tunteisiin ja ajatuksiin voimakkaasti. Tuntui hyvältä lukea niitä.

    VastaaPoista
  2. :O Hämmentyneeksi mut saa se, miten erilainen kuva meillä on susta. Musta sä oot ihana, innostut pienistä jutuista, et ehkä hypi ja kilju mut susta näkyy kyl, ja se tarttuu, oot varmaan miljoona kertaa saanut mutkin hyvälle tuulelle. Ja sä aina sanot tota, ettet myötäelä tai et sulla ei oo empatiakykyä, mut mun näkövinkkelistä sä olet yksi aidoimpia ja välittävämpiä ihmisiä mitä maa päällään kantaa, mutta et sellasella siirappisella tavalla, vaan sä olet myös hirveen rehellinen. Se on hienoa, tykkään siitä kovin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ooo, kiitos. Joskus musta tuntuu vaan että oon tosi laimea, etten osaa innostua silleen kun mun päässä on kuva että pitäis. Mut hauskaa, että meillä on erilainen kuva musta, ja et se näkyy, jos oon innostunu :3

      Poista
  3. hei kuule, et ole ainoa joka tuntee näin :--) musta vahvasti tuntuu, että sä olet aika ihana oikeastaan. ihmisillä vaan taitaa kaikilla olla taipumusta innostua niistä omalle kohdalle sattuvista jutuista enemmän kuin jonkun toisen kokemuksista, ja se on ihan luonnollista.

    mä olen tasan kerran tavannut ihmisen, joka oli ihan hirveän empaattinen ja myötäelävä ja todella herkkä tulkitsemaan ja kohtaamaan toisia ihmisiä, innostumaan niiden jutuista ja vastaamaan avautumisiin. se oli hänen lahjansa, mutta seurausta henkisesti niin rankoista kokemuksista, ettei mulla ole mitään oikeutta kadehtia häneltä sitä. en mä luule, että se taakka on kovin keveä, koska välittämisestä tuntuu seuraavan myös valtava vastuu ja huoli toisista, sen lisäksi toki että nämä ottavat oikeudekseen kaataa kaiken niskaasi.
    ihmiset on laimeita, mut ei se mitään kun jokaisella on ne omat hetkensä.

    saanko halia? :3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nomoi taas :3

      Mä oo tavannu tosi paljon semmosia ihmisiä ja ois kyl siistii olla samanlainen, mut mä oon mä enkä ne. Mut "semmoset" ihmiset on kyl ihania, ihastuttavia.

      Ja kyl mua saa halailla, varsinki jos kysyy eka!

      Poista