"The 43-year-old explained: 'She thought she had a big nose and big feet, and she was too skinny and not enough breast. She would look in the mirror and say, "I don’t understand why people see me as beautiful."'"
Lueskelin tätä ja katselin kuvia ja mietiskelin. Ihmettelin.
Tässä on Audrey. Kuva on Wikipediasta. Audrey löysi itsestään vikoja, kuten kaikki muutkin. Joskus koko ajan, tuntuu. Aina on jotain. Semmost se on, kun on ihminen.
Ei sillä oo merkitystä, miten kuuluisa on. Miten siistit vatsalihakset on, miten kaunis on valkokankaalla. Jos ei itse usko siihen, se on vähän kuin joku show, johon muut uskoo, mutta itse ei. Tadaa tässä mä oon, jos mä esitän tätä roolia tarpeeksi vakuuttavasti niin ehkä se menee läpi. Ehkä joskus musta sitten tulee kaunis. Joskus myöhemmin. Kun oon parantanut jotain vielä, vähän vielä.
Oon usein puhunut mun eräälle ystävälle siitä, että sen täytyy itse kehua itseään. Sitä aina odottaa kehuja ulkopuolelta, mutta niissä on ongelma: aina niitä ei tule, ja jos tuleekin, ne on jonkun muun, jonkun, jonka mielipide voi muuttua. Joka voi ottaa ne kehut pois, tosta vaan.
Muiden sanomiset on yhtä tyhjän kanssa. Monet ei ees ota niitä vastaan: älä nyt, vanhahan tämä on, eiku sä oot kaunis ja mä oon ihan ruma.
Ihan sama, millaisia kehuja muut antaa. Ei ne tartu, jos itsessä ei jo oo sitä tarrapintaa, sitä, joka uskoo että hei meikä on hyvä, meikä kelpaa. Ei ne jää; hetken voi olla kiva olo, mut pian on taas jotain muuta. Joku ruma.
Kehukaa nyt hyvät ihmiset itsejänne. Lakatkaa uskomasta, että joskus jossain maagisessa tulevaisuudessa kaikki on paremmin, että sit, kun. Sä oot hyvä just nyt. Vähänniinku Audreykin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti