Miksi olemme yhdessä

Oon tällä hetkellä yksin. Se on tietoinen valinta. Oon ollut monessa ihmissuhteessa, joihin en ollut valmis.

Kuka sitten on valmis? Oon miettinyt asiaa paljon. Jotkut tuntuu olevan jo nuorena tosi valmiita. Jotkut ei (mun mielestä, toimhuom) ole, ja silti ne porskuttaa eteenpäin suhteessaan. Jotkut eroaa. Jotkut ei eroa, vaikka ne (mun kokemuksen ja tulkinnan mukaan, toimhuom) tuntuu kärsivän koko ajan.

Kuka on valmis? Ja koska sen tietää? Kenen kanssa tullaan valmiiksi, oman itsen vai toisen ihmisen, joka jotenkin tekee kokonaiseksi, maagisella elokuvatavalla?

Oon lukenut viime aikoina paljon ihmissuhdeuutisia. Niistä tuli paha mieli. Ihmiset vaan on ja elää yhdessä, mutta onnettomina. Miksi?

"Parisuhteessa olevista tai olleista kolme neljästä koki, että parisuhteessa on parempi olla hiljaa tunteistaan ja että käytännössä riita päättyy mököttämiseen tai itkuun. Kaksi kolmesta kertoi, että toisen menemisiä kontrolloitiin. Yli puolet piti sitoutumista toisen omistamisena. Joka toisessa suhteessa mitätöitiin ja nöyryytettiin ja joka kolmannessa uhkailtiin, kiristettiin, määrättiin ja pakotettiin."

Tästä Turun Sanomien tekstiin 

Tulevien isien käsitykset parisuhteesta havahduttavat

"Monien on vaikeaa erottaa oma tulkinta ja tosiseikat toisistaan. On todella yleistä suuttua kumppanille vaikkapa tämän ilmeen perusteella. Mutta mitä jos tulkintani ilmeestä onkin väärä ja suuttumisen taustalla onkin oma pelkoni tai epävarmuus, jota heijastelen kumppaniin? Tällaisessa suhteessa ollaan usein pysyvässä väärinymmärryksen tilassa. Kumpikin on todella yksin, vaikka ollaan yhdessä."

Tästä Me Naisten HEIDI HEINOn tekstiin 

Näin pelastat vaikeuksissa olevan suhteen – pariterapeutti neuvoo.

Tällaiset uutiset alkaa vituttaa mua helposti, lähinnä siksi, että tunnistan itseni niistä. Ei, emminä voi puhua mun tunteista, toisen tulee niistä paha mieli. Ei en minä voi sanoa, mitä ajattelen. Ei kun kyllä tästä suhteesta vielä jotain tulee, mun täytyy vaan yrittää kovemmin. Ei kun en mä ole onneton, kaikki on ihan hyvin. Kusetusta, kusetusta kusetusta kusetusta.

Mun ystävillä ja tuttavilla ois monesti ollut tilaisuus sanoa "mähän sanoin". Kukaan ei oo koskaan sanonut. Kiitos siitä. Kiusaus on varmasti ollut aikamoinen.

Oon viimein alkanut tajuta itseäni ja sitä, miten toimin. Mun on vaikeaa sanoa ei, mikä johtaa siihen, että saatan satuttamista välttääkseni kokeilla ihmissuhdetta, josta tiedän jo alussa, ettei se toimi. Missä tiedän? Jossain aivon takana. Sydämessä. Jossain piilossa. Semmoisessa, jota on vaikea kuunnella: eikun kyllä tästä jotain tulee mieli ole hiljaa.

Toi "satuttamista välttääkseni" on kyllä kans universumin naurettavin termi. En halua satuttaa sua niin annan sun kiintyä muhun koska en kehtaa sanoa etten tahdo. KUN EN HALUA SATUTTAA lääpä lääpä ei helvetti

Miks kaikki on niin vaikeaa? Miks on niin vaikeaa sanoa, miltä oikeasti tuntuu? Miks jotkut elää 15 vuotta yhdessä, vaikkei hommat toimi, ja jotkut luovuttaa? Miksi? Mistä sen tietää, koska pitää antaa periksi?

"My SO somehow has been 'fattening' me up throughout our relationships. Refuses to tell me how he did it. I have spent thousands on nutritionist and doctor appointments because of my "mysterious" weight gaining over the years. Aside from this bombshell, our relationship is perfect. Should I leave him? Can I contact the police? WHAT ARE MY OPTIONS."

Tästä reddit-threadiin 

MY (26F) HUSBAND (30F) CONFESSED HIS WEIGHT GAIN FETISH LAST NIGHT. I have gained 100+ pounds since I met him BECAUSE OF HIS FETISH. (throwaway, he knows my acct)

Helppo nakki: jätä se paska. Juokse jo. Mutta entäs sitten, kun kyseessä on oma itse, ja kaikki on ihan hyvin? Ei suuria ongelmia, mutta jotenkin tuntuu tyhjältä. Lähteä vai jäädä? Kauanko pitää jahkailla? Kauanko pitää yrittää? Kaikki on ihan ok tää muuttuu varmaan paremmaksi tässä

Koska tietää, ettei pidä luovuttaa? Koska ei pidä luovuttaa? Miks jotkut ei koskaan luovuta, vaikka kaikki on paskaa?

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, ja silti moni, myös itse on joskus ollu varma, ettei toista löydy. Tämä homma täytyy saada toimimaan kaikki menee kyllä hyvin tämä on se juttu. Koska lakataan etsimästä? Vaihtoehtojahan on loputtomasti, jos niitä oikein alkaa ajatella.

Kaikenlaiset ihmissuhdeongelmat ärsyttää mua tällä hetkellä tavattomasti. Koen että suurimman osan vois korjata puhumalla, mutta puhutaanko? Ei kun ei tässä mitään mä oottelen että tää menee ohi lalalalaa

Ärsyttää, että on itsekin tehnyt samaa: jatkanut, vaikka tietää, että nyt pitäis jo lopettaa anna olla jo

Mistä tietää, koska sitä sisäistä ääntä pitää kuunnella, koska ei? Mistä tietää, koska se sisäinen ääni on vain sekaisin kaikista vanhoista jutuista tai tottunut siihen lähdejolähdejo-mantraan? Miks jotkut ei koskaan tee asioille mitään?

YLEn mainoksessa sanottiin kerran"sano ei, kun pelkäät ja kyllä, kun pelkäät turhaan". Mistä tietää, että pelkää turhaan?