Ootko vai teetkö

"2. Faux Spirituality: Faux spirituality is the tendency to talk, dress and act as we imagine a spiritual person would. It is a kind of imitation spirituality that mimics spiritual realization in the way that leopard-skin fabric imitates the genuine skin of a leopard."
Mariana Caplanin teksti 10 Spiritually Transmitted Diseases Huffington Postissa

Olin menossa bussilla Tampereelle. Jos et oo koskaan menny, niin saapuessaan bussi kiertää aseman ja pysähtyy sitten asemarakennuksen eteen, jossa ovi avataan ja matkustajat pääsee ulos. Meidän saapuessa aseman edessä, ihan katukivetyksen reunassa istui semmonen nuori kundi.

Se oli vähän bussin tiellä, sillee pienesti, että kuski ei ihan mahtunut oikaisemaan asemarakennuksen viereen. Kuski pysäytti ja katsoi nuorta kundia. Kundi katsoi kuskia. Kuski katsoi kundia. Kundi teki käsillään sellaisen "ole hyvä, siihen vaan" -eleen. Kuski katsoi kundia.

Kuski avas oven ja me jäätiin sitten vähän vinosta bussista pois. Mua otti päähän.

Tavattuaan bussista nousseen kaverinsa kundi selitti, kuinka hän ei bussia väistä. Mietin, mitä sanoisin, mikä olis sopivan nasevaa ja ei-loukkaavaa ja viestinperillesaavaa, mutta kuten tavallista, mitään ei tullu mieleen.

Bussi oli aika täynnä. Mutta kundille oma istumapaikka oli tärkeempi.

Oon nähny tätä monesti. Yks ilta istuin puistossa, ja vieressä oli ryhmä semmosia hippinuoria, joilla oli intialaiset syntymämerkit otsassa ja akryylivärit ja ne maalas tauluja ja pyöri nurmella ja rakasti maailmaa. Sitten ne lähti ja jätti kaikki roskansa maahan.

Tölkkien jättämisen ymmärrän. Mutta jos sä rakastat maailmaa etkä vaan rakasta sitä ideaa, että rakastat maailmaa, niin miks toimit näin?

Mä uskon, että jokainen meistä uskoo olevansa oikeessa. Niin mäkin nyt kun kirjoitan tätä, tuntuu, et on asiaa. Mut jossain vaiheessa välillä on hyvä katsella niitä juttuja, joita tekee.

Unohtaa se, miten itsensä näkee, mitä itsestään ajattelee, millainen uskoo olevansa, miten pukeutuu, millaisen kuvan antaa. Katsoa sitä, mitä tekee. Miten oikeasti toimii, miten tuo ulos sen kuvan, jota itsestään rakentaa.

Jatkuvasti näen sitä, miten yleisessä vessassa ihmiset käyttää vessapaperirullan loppuun ja jättää hylsyt sinne koppiin. Lattialla on myös usein paperia. Mietin usein, kuka niitä jättää; eihän kukaan jättäis kaverinsakaan kotona paperia lattialle, mutta julkinen tila on eri asia. Tää pieni asia, se tapahtuu jatkuvasti. Harmittaa. Kuka ei viitsi nähdä sen vertaa vaivaa, ettei vie sitä tyhjentämäänsä rullaa pois?

Länsi-Savon uutisartikkelissa käsiteltiin wc-rilojen siisteyttä.

"Paasosen mukaan yhteisistä, julkisista tiloista huolehditaan Venäjällä paremmin kuin ennen, mutta ei edelleenkään tarpeeksi hyvin.

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että julkiset wc:t, taloyhtiöiden rappukäytävät ja muut kaikille kuuluvat tilat ovat usein huonossa kunnossa.

– Syy siihen on se, että Venäjällä koetaan, ettei yhteinen tila ole kenenkään oma. Jokainen huolehtii omasta omaisuudestaan, mutta kukaan ei välitä yhteisestä."
Tästä Länsi-Savon artikkeliin Juvan ABC opettaa venäläisiä vessanpytylle.

Artikkeli tuli mieleen, kun kirjoitin tätä. Tuntuu, että itekin aattelee joskus samalla tavalla: ei kuulu mulle ei oo mun en omista ei tartte välittää. En oo aina vieny kaveriporukan puistoistumisroskia roskiin. En tajunnu; en ajatellu. Aattelin, että oon hyvä ja välitän ympäristöstä, mutten tehnyt sitä oikeaksi, todeksi.

Työmatkalla poimin parinkymmenen metrin matkalta kolme tupakka-askia. Kuka niitä pudottaa? Ja miksi? Miten ne kehtaa? Tää ei ole saarnaa, tää on kysymys: miten ne oikeasti kehtaa, eiks ne pelkää, että joku näkee ja huomaa, miten välinpitämättömiä ne ainakin mun mielestä ja ehkä muidenkin on?

En yritä sanoa, että hei uhratkaa itsenne ja toiveenne ja unelmanne muiden puolesta, en. Yritän sanoa, että joskus pieni ele voi olla tosi suuri ja saada aikaan paljon hyvää. Vaikka se, että vie ne muidenkin roskat roskiin omiensa kanssa.

Miks pienet asiat tuntuu niin surkean pieniltä, sellaisilta, ettei niistä tarvi välittää? Nehän on niitä kaikkein suurimpia, arkisimpia, niitä, jotka vaikuttaa meihin kaikkiin. Miks näyttää olevan niin itsestäänselvää, että tupakka-askin voi pudottaa kadulle; miksei oo itsestäänselvempää, että tää tila on mun ja meidän, mä pidän siitä huolta?

Kun bussikuski oli menossa takaisin bussiinsa, nuori kundi pyysi siltä anteeksi.
Ei se mitään, sanoi kuski. Idiotismia se vain on.