Katsoin yks päivä ohimennen Kokeilussa perhe-elämä -nimistä ohjelmaa, jossa teinit joutui hoitamaan vanhuksia. Yks teini kertoi siinä, että oli omaan hoidokkiinsa tutustuttuaan tajunnut, että vanhukset ei ole kaikki vanhuksia, vaan ihmisiä.
Se kuulosti megatyperältä, totta kai vanhukset on ihmisiä! Sit samaistuin ja ei tuntunukaan enää niin typerältä. Mulla on ollut sama juttu lasten kanssa.
"Eräs ystäväni ilahtui saadessaan kuopukseksi tyttären. Hän ajatteli kasvatushaasteen helpottuvan, kun paketista paljastuisi kiltti, siivo ja nätti tytär. Mutta tyttö olikin raisu ja peloton koheltaja. Äiti oli tuskissaan: eihän tytön pitäisi olla tuollainen. Minä olin hyvilläni."
Teini-ikäisenä julistin että vihaan ja inhoan lapsia. "Lapset" oli köntti, joka käsittää kaikki suunnilleen alle 12-vuotiaat. Ne huutaa ja itkee ja paskoo ja on ärsyttäviä enkä osaa toimia niiden kanssa ja en tajua niitä ja ne vähän pelottaa mua.
Aikuisempana tää asenne vähän helpotti, mutten silti oo koskaan ollut luonteva lasten kanssa. Mietin, mistä se johtuu; osittain ainakin siitä, että mun, jonka koko elämä pyörii sanojen, tekstin ja kommunikaation ympärillä, en osaa suhtautua ihmiseen, joka sokeltaa, puhuu epäloogisesti tai ei osaa puhua. Mun on vaikea kommunikoida niin, ettei se ole loogista ja "järkevää", puhetta, joka etenee pisteestä A pisteeseen B.
"1. Tiedosta oma toimintasi
Lapset tarkkailevat ja matkivat sinua. Lapsi kuulee kotona käymäsi keskustelut ja mahdolliset tilityksesi muista ihmisistä. He kuulevat puhelinkeskustelusi ja omaksuvat tapoja, joilla puhuttelet muita. He alkavat käyttäytyä samoin kuin sinä.
---
4. Ylistä lempeyttä
Voimme itse olla missä tahansa elämänvaiheessa heikommassa tilanteessa kuin toiset. Siksi empatian ja lempeyden opettaminen lapsille on todella tärkeää. Meidän on opetettava näitä asioita tietoisesti. Kiitä lastasi, jos hän osoittaa näitä piirteitä. Nykymaailmassa ulkonäkö, saavutukset, suoritukset ja palkinnot ovat muuttuneet arvoiksi. Pyri nostamaan kotisi arvoiksi hyväsydämisyyttä ja ystävällisyyttä."
Kun mua pyydettiin kummiksi, olin aika varma, että se pyyntö tuli väärään puhelinnumeroon. Muttei tullutkaan. Ihan oikeaan se tuli. Suostuin. Aluks oli helppoa, koska vauvat vaan on ja hengaa ja tuhisee ja jos ne itkee, ne voi antaa äidille takaisin.
Sit tulee vaikeampaa. Se vauva alkaa liikkua ja kommunikoida sanomalla ängh ja öög ja plää ja silloin mun on vaikeaa sanoa mitään takaisin, jokin estää mua: en osaa puhua "kuin aikuiselle", kuten kehotetaan. En osaa puhua "kuin ihmiselle" koska mitä se tarkoittaa, en mä kaikille puhu samalla tavalla, ja yleensä aikuiset puhuu takaisin eikä sano öög mmm sröö.
"– Hellyys jää ruumiin muistiin ja lapsuudessa turvallisesti kiintynyt voi luottaa aikuisenakin. Suomessa 1930-luvulla Arvo Ylppö opasti äitejä imettämään ja ottamaan syliin vain neljän tunnin välein. Loppuajan lapsen tuli antaa huutaa, kirjoittaa Kinnunen."
Nyt, kun mun elämässä on kaks kummilasta ja muutenkin kaverit on alkaneet lisääntyä, oon hieman tottunut. Musta on tullut vähän luontevampi lasten kanssa. Huomaan edelleen että oon tosi jäykkä, varsinkin, kun tilassa on muita aikuisia. Musta tuntuu että ne katsoo ja tuomitsee ja äitien puheista oon ymmärtänyt, että osa tuomitseekin, rankasti. Viimeks tänään luin blogia, jossa tuleva äiti heitti vitsiä lastenvaunujen valinnan vaikeudesta ja siihen joku kommentoi, ettei saa vitsailla, kun muut kärsii lapsettomuudesta. Mitä ihmettä, tätäkö se lasten hankkiminen ja äitiys on, jatkuvaa rinnastamista ja tee näin älä noin? Se tuntuu ahdistavalta.
"– Minusta kypärän käytölläkin tehdään ihan turhaa vahinkoa. Jotkut laittavat lapselle kypärän päähän sisälläkin ja kun kävelemään opetteleva lapsi kolauttaa päänsä pöydän alla, ei hän tajua, että se voi sattua. Lapsen luontainen oppiminen erehdysten kautta kärsii, mutta myös avaruudellinen hahmotuskyky jää kehittymättä. Pieniä onnettomuuksia on ihan turha välttää. Lapsi oppii myös oman vastuun, eikä myöhemmin yllyttämälläkään tee typeryyksiä, sanoo Järvinen MTV Uutisten haastattelussa.
Kun oon lasten seurassa, mun äänenpainot muuttuu. Mietin, mitä sanoja voin käyttää, onko mun sanat liian vaikeita, tajuaako toi nyt. Ihan kuin puhuisin idiootille. En ymmärrä, miks teen niin: kai se lapsi kysyy, jos ei ymmärrä jotain. Miks mun pitää varoa itseäni, varoa olemasta minä, varoa paljastamasta itseäni?
Mua on siunattu sosiaalisesti älykkäillä kummilapsilla, jotka antaa palautteen, jos teen hyvin tai jos oon hauska. Se helpottaa, siitä tietää, että tää menee ihan hyvin tollahan on kivaa.
En tiedä, haluanko omaa lasta. Tykkään vauvoista, mutta rehellisesti sellaisen pienen vieminen kotiin ja siitä vastuun kantaminen tuntuu ihan hirveän pelottavalta. Ja sitten alkaa se öög höö plää -vaihe, jossa tiedän jo olevani aika jäykkä. Millaista se olis? Naisena tätä juttua ei voi miettiä ikuisesti, aikaa ei oo ikuisesti.
"Päiväkodin pienten ryhmässä Hilma ja Roope (nimet keksitty) vasta opettelevat pukemaan. Ulos mentäessä Hilman annetaan pukea itse, kun taas Roopelle autetaan kenkä jalkaan, vetoketju ohimennen kiinni ja peukalo kintaassa oikeaan kohtaan.
-Oli avartavaa nähdä, kuinka itsekin odotin tytöiltä enemmän omatoimisuutta ja autoin helpommin poikia, sanoo projektiin osallistunut lastentarhanopettaja Liisa Väisänen helsinkiläisestä Tonttulan päiväkodista."
Oon linkittänyt tähän lapsiin liittyviä uutisia, joihin samaistun tai joista tulee voimakkaita eihitto-tuntemuksia. Mulla on mielipiteitä siitä, miten lapsia tulis kasvattaa, vaikkei mulla ole lasta enkä oo mitenkään megalapsi-intoilija.
Nykyään, kun näen lapsia, lähinnä mulle jo entuudestaan tuttuja, näen sen, miten ne on yksilöitä. Tuntemattomammat lapset on edelleen vielä vähän semmoista lapsi-termin alle kasaantuvaa massaa, kuten vammaiset tai nuoret varmaan joillekin on. Tällä tarkoitan siis sitä, että ihminen on ensisijaisesti teini eikä Riikka, vammainen eikä Jarmo, lapsi eikä Anna.
Se on sitä, kun ihmisyys jotenkin poistuu ja tilalle tulee määre, jonka alle voi kasata kaikki samanlaiset: homot, mummot, pukumiehet. Lapset. Se on aika pelottavaa, koska ei kukaan elä täällä jonain terminä, joka on kuin kaikki muutkin. Ei kukaan ole ensisijaisesti äiti, urheilija tai insinööri. Kaikilla on joku nimi ja luonne.
Ei lapsi oo ensisijaisesti vain lapsi. Se on ihminen, joka täytyy kohdata yksilönä, huomioida yksilönä.
Oon onnellinen, että oon ymmärtänyt tän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti