Lakkaa vaalimasta

Lizzie Velasquez is one of only three people on Earth born with an unusual genetic ailment that prevents her from gaining any weight.

She has never weighed over 62 pounds in her life, and in addition, Velasquez was also born sightless in her right eye.

She discovered a video of herself on YouTube labeled “The World’s Ugliest Woman” prior to her junior year of high school.

LABELLED THE WORLD’S UGLIEST WOMAN: Lizzie Velasquez ‘Knows God Sees Her True Beauty’ By Clash Daily

Yks päivä mietin asioita, mitä me sanotaan toisillemme, ja sitä, miten joitain sanoja kantaa mukanaan ikuisesti. Niitä ei unohda. Ekaa kritiikkiä omasta työstä, koulukiusaamista, random-kiusaamista, tuntemattoman ihmisen sanoja kun se haukkuu sua etkä edes tunne sitä.

Mietin sitä, miten me kannetaan näitä sanoja mukanamme. Kirjoitin joskus siitä laatikosta, joka sullakin on, tää on vähän sama juttu. Me otetaan jonkun tuntemattoman random-tyypin sanat itsellemme ja kanniskellaan niitä kuin jotain palkintoa, silloinkin, kun ne sanat ei oo kehuja, vaan pelkkää paskaa ja nöyryytystä.

Sanat, ne on vähän niinku lahjoja. Kauniita korukiviä, jalokiviä, joita voi ojentaa toiselle. Kaverille, omaiselle. Sanoa että sinä oot kaunis ja minä rakastan.

Tietty kaikki sanat ei oo yhtä kivoja. Osa sanoista ei oo jalokiviä, vaan hiilenpaloja, sellaisia, joista ei koskaan tuu jalokiviä.

Tavat tai tyylit, joilla naisruumista puhutellaan, eivät useinkaan ole kohteelleen järin imartelevia: puhutaan alleista, roikkumisesta ja römpsöttämisestä, rypyistä, juonteista, kaularenkaista, kärpäsläppätisseistä, lautarinnoista, pömppömahoista, jenkkakahvoista, appelsiini-iho-reisistä, völlymisestä, hyllymisestä, suonikohjuista ja ratsupaikoista. Usein juuri naiset itse nimittävät joko omaa ruumistaan tai jonkun toisen naisen ruumista epäkunnioittavin termein, samanlainen sanasto on käytössä myös naistenlehdissä.

KAUNIIKSI LEIKATTU RUUMIS? Kosmeettinen kirurgia yhteiskuntapoliittisena kysymyksenä. Teija Kynkäänniemi, Pro gradu – tutkielma 

Kun me eletään maailmassa, me saadaan tällaisia lahjoja. Lahjoja ja ei-lahjoja; jalokiviä, arvokkaita kannustuksia, ja hiilenpaloja, joilla ei tee mitään, jotka vaan mustaa meitä ja tekee pahaa, mutta silti me kanniskellaan niitä mukanamme. Niinku joitain palkintoja.

Sitten, kun kohdataan ihminen, josta ei tykätä. Jota ehkä vihataan. Millaisia palkintoja, millaisia sanoja, me halutaan antaa sille? Jalokiviä? No ei todellakaan! Mustaa hiiltä ja nokea siitä saat haha

Sitten tää ihminen, joka ehkä teki jotain ansaitakseen hiilet tai ehkä ei, kanniskelee niitä mukanaan. Hiili ei oo korukivi, sitä ei voi kantaa kaulalla ylpeästi, se tuhrii ja tekee likaisen olon. Ja silti: silti me kanniskellaan niitä olet ruma huora tapa itses -sanoja mukanamme, minuudessamme, itsessämme, ihan kuin ne olis totuuksia, suuria tosiasioita, arvokkaita lahjoja.

Ei ne ole.

Korukivi on korukivi: se on sellainen, joka tekee mieli laittaa kaulalle, josta tulee ylepä olo, arvokas olo, kaunis olo. Sitä tekee mieli vaalia. Lakkaa vaalimasta niitä hiilenpaloja: ne ei anna sulle mitään, ne vaan mustaa, niitä tekee mieli vähän piilotellakin, kun mä oon niin ruma enkä osaa mitään

Lakkaa kanniskelemasta niitä. Tänään. Ei ne oo mitän lahjoja; oikeita lahjoja on hyvät sanat, kannustukset, sellaiset, jotka kasvattaa sua, antaa sulle voimaa. Ruma läski -sanat ei ole sellaisia, ne on lahjan muotoon piilotettuja epätotuuksia, jotka joku antoi loukatakseen.

Anna ne pois. Nyt.