Miksi sulla on kaikkea

- On ennustettu, että ihmisten määrä kasvaa kymmeneen miljardiin. Sitä maapallo ei tule kestämään, vaan se hankkiutuu eroon ihmisistä tavalla tai toisella. 

--- Keskinen muistuttaa, että maapallo pärjää hyvin ilman ihmisiä, mutta ihminen ei ilman maapalloa. 

Iltasanomien juttuun Tulevaisuudentutkija: Tällainen on maailma ja Suomi vuonna 2064

Joinain päivinä mun maailmantuska on tosi paha.

Me käytiin kiinalaisessa ravintolassa. Tofu soijakastikkeessa oli tosi hyvää, söin kaiken. Maha tuli ihan pinkeäksi.

Joskus, kun oon juonut alkoholia ja tulee huono olo, mietin, miks piti juoda niin paljon. Kun oon syönyt runsaasti, mietin usein, miks mulla on oikeus elää tällaisessa mässäilevässä yltäkylläisyydessä.

Silti viikoittaisin lottoarvonnoin pidetään yllä illuusiota, että ihmisen elämän suurin täyttymys on saada enemmän rahaa kuin mitä hän eläissään pystyy kuluttamaan. Monen miljoonan jättipotin sijasta olisi viisaampaa jakaa kohtuukokoisia voittosummia useille. Voittoja ei kohtuullisteta, koska lottokansan uskotaan kaikkoavan. Ilman asennemuokkausta näin varmasti tapahtuisikin.

Demari-lehti: Ahneus pimentää sydämen ja sumentaa järjen

Usein syötyäni paluon mietin, mitä mun sponsoroima World Vision -kummilapsi on tänään syönyt. Se ei varmaan pysty edes kuvittelemaan sitä kaikkea, mitä meidän kaupat on täynnä kaikkia tuotteita, joita me saadaan jenkeistä ja Kiinasta ja Turkista ja mistä vaan. Mistä vaan. Meillä on varaa tähän kaikkeen.

"On hämmästyttävää, että 2000-luvulla puolet maailman ihmisistä - yli kolme ja puoli miljardia ihmistä - omistavat vähemmän kuin pieni eliitti, joka mahtuisi mukavasti kaksikerroksiseen bussiin", sanoo Oxfamin toimitusjohtaja Winnie Byanyima tiedotteessa.

Maailman 85 rikkainta ihmistä omistaa enemmän kuin kolme ja puoli miljardia köyhintä - "mahtuisi mukavasti kaksikerroksiseen bussiin"

Juttelin kaverini kanssa siitä, miks jollain ei oo mitään kun mulla on kaikkea. Se antoi useita syitä: kun ei ole luonnonvaroja,  joista tehdä raaka-ainetta, ei oke mitään, mitä myydä muille valtioille. Kun ei ole rahaa, ei ole varaa ostaa. Kun matkat on pitkät, tulee tosi kalliiksi lennättää tavaraa ja apua. Ja kun asia ei tuota, siihen ei panosteta.

Keskustelun lomassa totesin, että ihmisellä ei siis ole mitään, koska sillä ei ole mitään. Kaveri tähän, että hyvin sanottu.

Puhuttiin paljon muistakin syistä. Ne ei oikeastaan lohduttaneet mua.

6) Ilmastonmuutoksen ottaminen vakavasti aiheuttaisi moraalisia ongelmia. Koska ilmastonmuutoksen ottaminen vakavasti vie ajatukset nopeasti siihen, että esimerkiksi nykyisenlainen autoilu ja lentomatkailu ovat ongelmaa pahentavia asioita, niin on helpompaa olla ottamatta ilmastonmuutosta vakavasti. Suurin osa meistähän autoilee tai lentomatkailee, joten ilmastonmuutoksen ottaminen vakavasti olisi monelle ainakin potentiaalinen omantunnontuskien aiheuttaja. Kuka sellaista haluaisi?

Sitra.fi: Kymmenen selitystä ilmastonmuutoskeskustelun puuroutumiselle

En oo poliitikko enkä osaa ratkaista näitä asioita sen paremnin kuin varmaan muutkaan. Joinain päivinä, kuten kiinalaisbuffettipäivänä, asiat vaan lyö kasvoille kovemmin kuin toisina.

Mä heitän ruokaa pois, koska en ehtinyt syödä sitä ajoissa. Jossain ihmisellä ei ole ruokaa. Mä olen niin täynnä, että sattuu, jossain joku kuoli tänäänkin nälkään.

Jotain on pielessä,

Käyttäjä Colleen Patrick-Goudreau, Vegan Author and Speaker 

Mistä puhumme kun puhumme kaloreista

The problem with images like this

Is that they dvide the world into two.

Those that make excuses and those that don’t

Those that work hard and those that don’t

Those that look like this and those that don’t.

Tästä tekstiin Which World Do You Belong To? by MINDFULFITNESSMOVEMENT

Olin tässä taannoin maksetulla lounaalla? Kun jälkiruoka tuotiin pöytään, keskustelu siirtyi työ- ja mielipideasioista johonkin ihan muuhun. Jälkkäri oli ihana, kostea suklaakakkupala. Mutta se ei ollut tärkeää.

Ai että mun ei pitäis syödä tätä! Syntisen hyvää! Paljonkohan tässä on kaloreita! Liikaa, hehheh, hyväksyvää naurua. Kyllä me naiset nää jutu tiedetään... no jos nyt yhden haukun otan mutten koko palaa en en

In a post entitled, "The Reality of Nude Photos," the writer explored the power of representation when it comes to posing the nude form. In the post, she put two photos of her nude body, taken minutes apart, side by side.

In the first she lies flat, her back arched, and her arms above her head. Her ribs are emphasized and her legs are bent and shapely. It is a photograph of a typically attractive female form in the eye of the media. In the second, she is hunched over, her breasts are hanging, and her stomach is naturally pouched. Both are the same woman, and yet, our reactions to the photographs are different.

Tästä nerve.comin tekstiin The Real Nude vs. The Posed Nude (NSFW) 

 

Giffit IMGURista, en tiedä alkuperäislähdettä, valitan.

Muita ruokalajeja ei kommentoitu näin. Muita ruokia kehuttiin herkullisiksi, ja sitten palattiin keskustelemaan työmetodeista ja muusta. Mutta kun kakku tulee pöytään, naisen aivoissa tapahtuu jotain.

My second reaction, after I realized that they weren’t making fun of me but were just being cordial, was to be furious. As a fat person, I had recognized that I was a victim of an unfair, unjust society. But I had never realized how many subtle differences there would be in negotiating the world as a member of the club, a “cool kid,” no longer someone to be, at best, ignored, or, as I so clearly remembered from my high school days, endlessly taunted.

What Losing 100 Pounds Taught Me About How We Treat Overweight People BY JASMIN SINGER

Miettiessäni tätä asiaa mietin, mistä se kumpuaa. Mistä tulee yhden tarve kauhistella ja toisen tarve liittyä mukaan: joo en minäkään koko palaa ei pitäisi on niin syntisen hyvää makeaa

Tarve kauhistella, tarve myönnellä. Tarve olla samaa mieltä. Tarve toistaa sitä samaa mantraa: paljonkohan kaloreita on liian hyvää ei näin saisi , minä vain pikkuisen

Kehonkuva monella muodostuu täysin ulkoisista lähteistä. Uskaltaisin väittää, että suurin osa meistä menee ulkoisten ärsykkeiden ohjaamana koko elämänsä. Voi olla haastavaa kuulla omaa ääntään, mikäli sille ei koskaan anna mahdollisuutta. 

Teemu Syrjälä: Täydellisen kehonkuvan metsästys

Se on joukkoon kuulumista. Se on normeihin mukautumista: vuosikymmeniä naisia on ehdollistettu muistamaan aina paino, aina kauneus, pitää olla hauras, herkkä keiju, ei ruma tonninorsu. Pitää syödä terveesti muttei liikaa ei koskasn liikaa. Pitää sanoa että rakastaa ruokaa en minä laihuutta ihannoi, mutts kun kakku tuodaan pöytään, totuus paljastuu.

I don’t generally view my body size as positive or negative — it simply is. I eat right (most of the time) and I exercise (an inordinate amount), but it does little, thanks to a struggle with polycystic ovarian syndrome and a failing thyroid gland. I’m strong, I’m flexible and my doctor assures me my health is good, but the fact remains: I’m larger than someone my height should be.

Caitlin Seidan tekstiin My embarrassing picture went viral 

Mistä siis puhumme, kun puhumme kaloreista?

Puhumme siitä, mitä naisen oletetaan puhuvan. Yksilöllisyyden aikana, kun omaa tyyliä ja arvoja, valintoja, yksilöä, tuunaamista, korostetaan joka paikassa, haluamme silti olla samaa. Samanlaista, turvallista. Hyväksyttyä.

Mitä siitä tulis, jos vain nauttisi kakkupalasta? Mitä se aiheuttaisi, jos ei enää miettiskään perseen kokoa ja kaloreita ja läskiä ja laihtumista? Laihuus on vakio ja sIitä on tullut niin normaali arvo, että mitä sitten ihannoidaan, jos kalorit onkin turhia? Keitä meistä tulee, jos nämä asiat, joita me hoetasn päivästä toiseen edes ajattelematta niitä sen enempää, otetaan pois?

Mitä kalorit antaa sulle? Minkä tarpeen niistä puhuminen sussa tyydyttää?

Kuka sä olet ilman kaloreita?

Mitä jos heti alkaisit kastella sitä hyvää, mitä olet? Antaisit kaiken huomiosi sille, mitä hyvää sinulla on ja mitä olet jo saanut aikaiseksi. Voisit ylpeänä katsella, miten oma nurmikko alkaa kasvaa ja kukoistaa.

Koko teksti Keskiviikkokolumni: Se ruoho on vihreämpää, mitä kastelet Hidasta elämää -blogissa

Sinä omistat tämän kaupungin

Oon usein ihmetellyt, miksi julkisten tilojen väriksi valitaan aina valkoista. Se likaantuu niin nopeasti. Julkisissa tiloissa on usein likaista: on roskia ja tölkkejä ja lehtiä jätetään metroon penkeille, siihen, missä itse on jääty pois.

Vähän aikaa sitten mediassa pyörähti käyntiin pohdinta siitä, miksi ihminen ei auta avun tarpeessa olevaa ihmistä julkisella paikalla. HelsinkiMissio teki kokeen, jossa yöpaidassa oleva mummi kävelee kaupungin keskustassa. Kukaan ei tullut auttamaan, kysymään, onko kaikki hyvin.

– Meille tulee sellainen alitajuntainen olo, että jos ei nuokaan puutu, niin ei varmaan tarvitse puuttua. Itseasiassa voisi sanoa, että meiltä puuttuu sellainen rutiini, että missä vaiheessa voitaisiin puuttua asioihin, Valtonen sanoo.

Studio55.fi: Miksi suomalaiset eivät auta toisiaan? Asiantuntija arvioi

Luin aiemmin artikkelin venäläisten käytöksestä huoltoasemien vessoissa. Siinä joku tutkija selitti, että venäläiset ei ajattele julkista tilaa omanaan, vaan valtion tilana, ja siksi julkisen tilan siisteyidestä ei tarvitse välittää. Oon sitä mieltä, että tää pätee suomalaisiinkin.

Työpaikan ja koulun vessat on usein täynnä tyhjiä vessapaperirullia, vaikka roskis ois ihan siinä vieressä. Lattialla on paperia. Lukemattomat kerrat oon nähnyt, kun metroasemalla tai -tunnelissa joku pudottaa tupakka-askin tai karkkirasian kääreen maahan. Yleensä syyt on samoja: käyhän täällä siivooja, ei tää oo ulkona, ei tää oo luontoa.

Kun Eila myöhemmin löydettiin istumasta merenrannalta puun juurelta, oli jo liian myöhäistä. Eila paleltui kuoliaaksi.

Kaikissa näissä tapauksissa on kyseessä niin sanottu bystander effect, "sivustakatsojaefekti".

Julkisella paikalla ihmisten kynnys tarjota apua nousee, jos ympärillä on runsaasti muitakin ihmisiä. Kaikki arvelevat, että joku toinen auttaa. Muiden ihmisten välinpitämättömyydestä päätellään virheellisesti, että tilanne ei ole vakava.

Sanna Ukkola: He jotka kävelivät ohitse

Julkisessa tilassa on helppo ajatella, että vastuu on jokun muun. Kyllähän täällä joku siivoaa, miksi viedä kippo roskiin asti? Pitäähän siivoojalla olla töitä, en minä voi tehdä heidän töitään. Eritoten tuntuu korostuvan minun-muun -ajattelu: tuo roska ei ole minun, en minä sitä tuonut. Miksi siis siivoaisin sen?

Julkinen tila tuntuu julkiselta, ei omalta. Se on tilaa, jossa ollaan käymässä: ei siitä makseta vuokraa, ei sinne tule vieraita kylään, ei siellä nukuta. Miksi siis auttaa sen huolehtimisessa?

Sinkkosen mukaan suomalaiseen ”puuttumattomuuden kulttuuriin” täytyy tulla muutos. Hän kaipaa paluuta koko kylän kasvatukseen.

–Puuttumattomuus on supisuomalainen hyve, Sinkkonen arvostelee.

–Nykyisin vanhemmatkin tulevat silmille, jos menee sanomaan jossain julkisessa puistossa, että teidän lapsenne käyttäytyy huonosti. Tähän kulttuuriin olisi todella tärkeää saada muutos, ettei perhe ole sellainen hermeettinen umpio, jossa melkein mitä tahansa voi tapahtua.

Uusisuomi, Yle: Moni lapsi elää kotihelvetissä – ”Ruoaksi vessapaperia haaleassa vedessä”

Yritän toteuttaa roska päivässä -liikkeen ideaa elämässäni. Kerään roskan päivässä. Ne ei ole mun omia. Yleisin roska on tupakka-aski, toiseksi yleisin karkkikääre. Tämä on oma kokemukseni. Roskiksia on aika harvassa ja joskus askin kanssa saa taivaltaa aika kauan. Miksi, se on ihan toinen aihe, kaupunkisuunnitteluun liittyvä asia.

Usein, kun kävelen kaupungilla, ajattelen: minun kaupunkini. Minun kotini. Koen ylpeyttä ja myös vastuuta omasta kaupungistani. Toivon, että joskus joku huomaisi, kun poimin roskan. Huomaisi, ehkä ottais myös oppia. Mallia. Alkais ajatella asiaa: minäkin voin olla vastuussa minäkin voin siivota.

 Lyhyen, hyväksyvän katseen koehenkilöömme loivat lähinnä henkilöpainotteista työtä tekevät. Heidän lyhyet vilkaisunsa kertoivat lämmintä viestiä: mukavaa, että olet olemassa. Yli puolet kulkijoista ei kuitenkaan luonut tätä katsetta. Osa jopa käänsi päänsä pari astetta vinoon, jotta ei olisi tarvinnut nähdä toista ja katsoa. Yhdistävänä, yleisimpänä taustatekijänä katseenohittajilla oli tekninen tai asiakeskeinen ajattelusuuntaus. Prosessit voittivat taas kerran läsnä olevat ihmiset. Kiinnostus asioiden pohtimiseen ohitti kiinnostuksen ihmisiin.

Työtoveruuden ja esimiestyön tärkein työkalu, JARMO MANNER

Kysymys kuuluu, miten ihmisen sais ymmärtämään julkisen tilan huolehtimisen tärkeyden. Miten julkisesta tilasta tulis omaa tilaa, sellaista, jossa toisen hätään puuttumisen vastuu on just sulla, just sun täytyy kysyä harhailevalta mummolta että onks kaikki okei, just sun täytyy viedä sun roska roskiin eikä odottaa siivoojaa, koska ne kuitenkin siivoaa täällä

Miks julkinen tila ei tunnu omalta? Mä käytän samoja julkisia liikennevälineitä joka päivä ja mua on alkanut ottaa aivoon se, että ihmiset jättää kahvimukinsa penkeille ja lehdet ympäri junaa, vaikka junassa on lehdille oma lehtikori. Miksei se kaikkien palvelu ole just sun? Sehän on just sun, sua varten, sulle tehty!

Mikset sä omista tätä junaa, yhdessä kaikkien muiden kanssa? Mikset tunne siitä ylpeyttä, mikset koe sitä omaksesi? Mikset halua huolehtia sun kaupungista?

Onko se liian hankalaa? On tässä muutakin tekemistä kuin noukkia muiden roskia

Onkse tekemistä, joka ei tyydytä? No joku roskaa kuitenkin kohta lisää ei muut koskaan opi

Uskon esimerkin voimaan ja siihen, että vain itseään voi muuttaa suoraan. Muille voi ehdottaa, opastaa ja keskustella, muttei niitä saa muuttumaan käskemällä. Muut roskaa kuitenkin? Ole sä se, joka ei roskaa. Muutkaan ei välitä? Ole sä se, joka välittää! Ei kuulu mulle. Entä, jos kuuluu; etkö haluais, että muutkin veis roskansa roskiin, että se kuuluis kaikille? Ei muutkaan tee! Oo sä se, joka uskaltaa tehdä.

Uskallan väittää, ettei siivojilta lopu työt, jos jokainen vie roskansa roskiin. Väitän, ettei ne lopu vielä silloinkaan, jos joku joskus vie jonkun muun roskia roskiin.

Mies älä itke

Tää kyltti oli yhden sisustuskaupan ikkunassa. Sitä myydään tauluksi kotiin. Musta se on oudosti sydäntäsärkevä: TÄMÄ ON SINUN MIEHINEN KOTISI TÄÄLLÄ EI ITKETÄ

Nykyaika on outoa. Tuntuu, että nykyisin erilaisia vaihtoehtoja ja olemisen malleja on enemmän kuin koskaan, mutta silti vanhat säännöt ja ohjeet tunkee aina jostakin takaisin. Saa olla mitä vaan, mutta miehet haluaa enemmän seksiä kuin naiset miehet eivät itke mies ei puhu tunteistaan

- Samaistumme helposti luuloihin siitä, mitä elämän pitäisi olla. Elämme tavallaan luulojen maailmassa ja ollaan enemminkin kiinni ajatuksissa, mitä minulta odotetaan ja mitä luulen toisten minulta odottavan ja irti siitä, mikä on minulle tärkeää ja mitä itse haluan, kuvailee Puolakanaho.

YLE: Tutkija: Moni elää luulojen maailmassa

Yks päivä katottiin netistä kuvia mallista, joka poseerasi sekä miehenä että naisena. Naisena se oli superhoikka mallineito ja miehenä superlihaksikas ja sliipattu.

Kaverini kysyi, kumpi se oikeesti on: mies vai nainen. Tietoa ei löytynyt. Kysyin, onks sillä väliä. Hienojahan ne kuvat on joka tapauksessa.

Silloin mussa aukesi jotain. Miks se on niin tärkeää laittaa sukupuolen leima ihmiseen? Miks leimat on niin tärkeitä: tämä on taitava tuo on nainen tuo on mies tuo on aktiivinen tuo on hiljainen. Miksi on niin vaikeaa vain olla jotain, olla ihminen, ilman määrittelyjä mieheydestä tai naiseudesta tai nuoruudesta tai mistään?

–Meillä on tällainen yksin pärjäämisen mentaliteetti. Ja kosketuskammoisia olemme ainakin olleet. Minä olen "todennäköisesti maailman kosketuskammoisimmasta kulttuurista" sanoo Oulusta kotoisin oleva Taina Kinnunen.

Taitaa tulla ohut kirja, sanottiin Kinnuselle, kun hän kertoi kirjoittavansa suomalaisten kosketuksesta.

MTV Uutisten juttuun Tutkimus herätti tunteita – suomalaisella kova kaipuu kosketukseen

Miehenä ja naisena oleminen on sellainen ero, joka on mun elämää ehkä kaikista lähimpänä. Sillä on väliä, kirjoittaako "miehesi" vai "kumppanisi"; sitä miettii usein, miten erilaista on olla naisporukassa kuin mies, miten erilaisia puheenaiheet on, miten naisia "saa aina odottaa" kun lähdetään.

Ihan kuin ois nais- ja mieslaatikot, joihin ihmiset voi kätevästi laittaa, ja kaikkiin sopii sitten kivasti kaikki sen laatikon ominaisuudet. Mies ei itke nainen on huolissaan läskistä lapset leikkii nukeilla jos ne on tyttöjä

Pärjäämisen kulttuuri on suomalaisittain korkealle arvostettua, eikä sen kääntöpuolesta paljoa puhuta. Pärjäämme varhain, itsekseen ja omin avuin, jopa niin hyvin, ettei edes kriisien kohdissa tarvitse hakea apua. Kyllä tässä pärjätään, on tuttu lause monelle huolestuneelle läheiselle ja ammattiauttajalle. Ja Kyllä sinä pärjäät on surullisen usein tarjottu laiha lohtu. Ja sellaistahan elämä välillä on – silkkaa sietämistä ja selviytymistä vaikeista hetkistä, vailla vaihtoehtoja.

Jatkuva pärjäämisen pakko kuitenkin on elämää minimiliekillä.

Lakkaa pärjäämästä – ja ala elää  by Maaret Kallio

Jos olis laatikoita, elämä olis helppoa: se olis suppeaa ja määriteltävissä olevaa, säännönmukaista, kaikkiin pätis samat asiat eikä koskaan tarttis yllättyä epämiellyttävästi, ei koskaan joutuis avartumaan, ei tarttis ymmärtää ketään koska kaikki ymmärtäis samalla tavalla. Miehet ei itke se on tosiasia sitä ei tarvitse miettiä

Miten tylsää silloin oliskaan. Kaikki olis samaa, yhtä ja aina. Kaikki olis myös turvallista: aina tietäis, miten oman itsen kuuluu käyttäytyä, miten voi pukeutua, millainen voi olla, että on normaali. Tietäähän nytkin, tavallaan: edelleen on sääntöjä siitä, mitä saa ja ei saa tehdä. Tämä on sinun kotisi älä itke

Jos olis laatikoita, elämä ois helppoa. Se ei kuitenkaan oo käytännössä mahdollista, koska koskaan ei oo sitä tilannetta, että kaikki sopis samoihin laatikoihin. Koska jokaisen aivot on samanlaiset ja erilaiset, niillä on erilaiset mieltymykset, halut ja toiveet. Vaikka miten rakentais turvallisen miehuuden ja naiseuden laatikoita, aina on joku, joka haluaa enemmän, erilailla, eri tavalla. Ennemmin tai myöhemmin joku sanoo: tämä ei riitä.

Sitten ihmistä lytätään, tungetaan takaisin laatikkoon. Tulee ahdistus: mikset ole niin kuin muut! Myös ihmiselle itselleen, tungettavalle, tulee ahdistus: miksi olen epänormaali

 Niinpä sitten käännyin miehen puoleen – mielestäni hämmästyttävän kärsivällisesti ja pidättyvästi – ja sanoin: ’Anteeksi, mutta lapsenne häiritsevät matkustajia aika tavalla. Voisittekohan panna heitä hieman kuriin?’

Mies kohotti katseensa ikään kuin tiedostaen tilanteen ensimmäistä kertaa ja sanoi hiljaa: ’Te olette ihan oikeassa. Kai minun pitäisi tehdä asialle jotain. Tulemme juuri sairaalasta, jossa heidän äitinsä kuoli tunti sitten. Olen vähän sekaisin, ja niin taitavat olla lapsetkin.’”

Miten sinä katsot toisia ihmisiä?

Tarina mellastavista lapsista hidastaelamaa.fissä

Sitä laatikot tekee. Jos laatikoita ei ole, kukin on oma laatikkonsa, sellainen, kuin tahtoo. Laatikko, johon voi kerätä kivat asiat miehuudesta ja naiseudesta ja aktiivisuudesta ja luovuudesta. Tietysti se on myös ahdistavaa: hei kato ton laatikossa on ihan eri juttuja kuin mun. Mutta se on myös vapautta: oho kato, mitä ton laatikossa on. Mäkin haluan sitä

Jos ei oo  miehuuden tai naiseuden laatikoita, syntyy ihmisyyden laatikko. Sellainen, jossa on tilaa kaikille.