Friends are tricky because they aren’t really yours, are they? You don’t own them. They are their own people who have their own wants and needs — people who will always put themselves ahead of you and your goals. Friends are great to have, but relying on them too heavily will leave you disappointed.
Yhdessä vaiheessa puhuin mun elämästä silleen, että joo, muakin koulukiusattiin. Muutama vuosi sitten aloin miettiä, millaisia kiusaamisjuttuja oikeasti muistan. Tulos on, etten oikeastaan kovinkaan monia.
Yks kundi oli kerran ilkee. Toinen varasti paperin kädestä. Joku nauro. Kaks tyyppiä käski vaihtaa naamaa.
Tukkaa haukuttiin kerran. Tai ehkä kaks. Nämä muistan.
Moni kokee pahempiakin juttuja. Päivittäin. Tunnen sellaisia ihmisiä.
Mietin, mistä mulle on tullut olo, että oon ollut kiusattu. Onko se uhriutumista? Onko jotain, mitä en vaan muista?
Tajusin, että oon vaan paniikissa odottanu hylkäämistä. Niin, että se siirtyi mun muistoihinkin: kouluaika oli kamalaa kaikki oli niin kamalan vaativia niin kamalan ilkeitä
Eikä olleet. Ei joka päivä ei koko ajan. Mä vaan pelkäsin koko ajan niin paljon, etten uskaltanut tehdä mitään, sanoa mitään, yrittää mitään, avautua, antaa itseäni.
Devoting your energy to changing other people is a waste of it. People do change, but they only do so on their own accord. They have to decide to change themselves and that only happens in time — you can’t push and force because it doesn’t work.
Koko teini-iän oli enemmän tai vähemmän sellainen olo, että oon aivan erilainen kuin muut eikä ne voi koskaan siks tajuta mua. Että oon vaan niin erilainen ja erikoinen ja outo, etten kuulu mihinkään. Kukaan ei itse asiassa kovinkaan voimakkaasti ilmaissut, etten kuulu joukkoon: ei mua porukalla närpitty luokassa enkä ollut mikään sylkykuppi. Mutta odotin sitä.
Odotin, että mun erilaisuus paljastuu. Se, etten oo kuin muut. Odotin, koska kaikki tajuaa mun kaikki suuret salaisuudet, mun nolouden, mun pelot. Sen, että oon jotenkin vääränlainen. Koska ne huomaa? Koska se huutaminen ja ilkkuminen alkaa?
Se ei oikeastaan alkanut. Ei tosissaan. Mutta jokainen ele, ilme, teko, jonka saatoin ottaa osaksi mua, mua vastaan kohdistuneena loukkaamisena, otin.
Tulin usein itkien kotiin. Ehdin just himaan, ehdin sulkea oven ja sit se alkoi. Niin raskaalta se tuntui.
Se. Eioikeinmikään. Se, että pelkäsin jotain, mikä ei oikein koskaan sitten tullutkaan, mutta jonka uskoin olevan olemassa.
Tätä on vaikea selittää.
– Jos ei anna huomiota, on välinpitämätön, kuuntelematon ja etäinen. Jos ei anna hyväksyntää, pyrkii muuttamaan toista omien mieltymysten, kuvitelmien ja toiveiden mukaiseksi. Jos ei anna arvostusta, antaa usein arvostelua. Jos ei anna hellyyttä, on itsekäs ja hyväksi käyttävä. Jos ei anna vapautta, on hallitseva ja vaativa, Tuovinen selittää.
Studio55: Tunnetko rakkauden viisi perustekijää? Ennustavat suhteen onnistumista
"Minulle, joka mielelläni takakireänä kyttään muita, tämä tekee todella hyvää. Vähemmän nykyään arvostelen muiden ihmisten tapaa elää, enkä vedä kenenkään ulkonäöstä johtopäätöksiä. Täällä maalla ollaan aina kumisaappaat jalassa ja toppatakki päällä, ja joku pipo kekottaa päälaella, koska koko ajan rampataan ulos ja sisään. Että ei tässä nyt itselläkään kaikki ole niin vimpan päälle."
Tiiätteks sen kun kävelee keskustassa ja joku porukka alkaa nauraa ja sit olettaa että noi nauraa mulle ne nauraa? Se oli niinko sitä, mutta kauan. Vuosia. Sitä, että jotenkin pidättelee itseään ja tekemisiään ja masentuu kaikesta, jokaisesta vähänkin sarkastisesta kommentista, jokaisesta puolikkaasta sanasta: no niin sanoinhan tuo vihaa mua kukaan ei ymmärrä olen niin erilainen tuo hyökkäsi mua vastaan
Tuntuu vähän oudolta tajuta nyt, ettei niitä hyökkäyksiä ollut. Ettei paljoa mitään pahaa realisoitunut, tullut todeksi, oikeasti tapahtunut. Se oli vaan mustaa massaa, sitä, kun ei voi uskoa että joku hyväksyis, uskoo vaan pahan, sen, että nuokin vaan odottaa että sais sanoa jotain ei mua voi kukaan ymmärtää
Sitä, kun odottaa, koska katastrofi tulee. Sitä, kun ei oikein kuulu mihinkään, muttei ole mitään syytä.
"Minulle, joka mielelläni takakireänä kyttään muita, tämä tekee todella hyvää. Vähemmän nykyään arvostelen muiden ihmisten tapaa elää, enkä vedä kenenkään ulkonäöstä johtopäätöksiä. Täällä maalla ollaan aina kumisaappaat jalassa ja toppatakki päällä, ja joku pipo kekottaa päälaella, koska koko ajan rampataan ulos ja sisään. Että ei tässä nyt itselläkään kaikki ole niin vimpan päälle."
HS.fi, Suna Vuori: Auli Mantila muutti maalle: "Vähemmän nykyään arvostelen muiden tapaa elää"
En oikeen tiedä, mitä halusin tällä sanoa. Ehkä sen, ettei kannata uhrata vuosia odottaen hylkäystä, jota ei tulekaan. Ettei kannata odottaa epäonnistumisia, joita ei tapahdu. Ettei kannata pakata itseään pois elämältä, pois ihmisistä, siks, että joku ehkä joskus voi sanoa jotain ehkä
Ei ehkä kannata pelätä turhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti