En mä sua ikuisesti kannattele

Mä en oikein ymmärrä sitä, että loputtomiin pitäis ymmärtää. En enää.

Joskus ymmärsin. Silloin, kun en vielä uskaltanut sanoa "ei".

Ajattelin, että oon hirveä ja paha ihminen, jos sanon, että nyt riittää, en jaksa enää. Ajattelin, että oon kamala, jos kehtaan tunnustaa, että ei mä en pidä susta en mä halua kuunnella sua. Ajattelin, että joku huutaa ja suuttuu, vihaa mua.

Niin ei oo vielä käynyt.

Siis koska sä olet ollut pässi ja ollut vuosikymmenestä toiseen epämieluisassa paikassa tai epäkiinnostavalla alalla, munkin pitäisi kokeilla, ihan vaan kokeilun takia? Että munkin kannattaisi mennä vaikka navettahommiin ihan vain siksi, että mustakin kasvaisi iso tyttö? Anteeksi vain, mutta mä haluan olla onnellinen, en katkera.

Eikä nykypäivänä saa vaatia mitään, jos sattuu olemaan alle nelikymppinen. "Ei kuule silloinkaan ollut tollaisia oikeuksia". No voi herranjee! Lakkautetaanko opintotuki, kun ei sellasta ollut männävuosinakaan - vai hei, kannattaiskos ihan suosiolla tyttöjen lopettaa opiskelu kokonaan, kun ei naiset sata vuotta sittenkään ole saaneet käydä kouluja? Ja muutankos vaikka kuusen alle, koska ei se katto pään päällä ole ennenkään ollut mikään itsestäänselvyys? Ehkäpä voisin vanhemmiltanikin kysyä uutta miestä - eihän oman kumppanin valitseminen ole aina ollut mahdollista!

Letsfake-it.blogspot.fi: Tuskien taival

Jossain vaiheessa aloin ilmaista sitä, etten mä jaksa ja halua. Ja kas, kaikki ymmärsi. Kaikki tajusi. Pahimpina hetkinä kysyin muilta, että oonko paha jos teen näin. Mulle sanottiin, etten oo.

Kun on itse alkanut toimia niin, ettei enää tarttis kärsiä, alkaa ärsyttää se, että muut ei toimi samalla tavalla. Sitä alkaa huomata kaavoja. Sellaisia, kun ihmiset vuodesta toiseen toistaa samaa, tekee samaa. Sitä, miten epäterveitä ihmissuhteita monilla on, ja silti ne roikkuu niissä. Kuin maailmassa ei muita ihmisiä oliskaan, kuin se yks, se, joka hakkaa. En minä voi lähteä miten tuo pärjäisi no se asuu tossa jo olis niin vaikeaa erota no me on tunnettu AINA en minä voi vaan sanoa että häivy

Mikset voi?

On olemassa paljon kaikenlaisia sääntöjä, joita en oikein tajua. Se, että vahingollista ihmistä täytyy ymmärtää ja kantaa mukana loputtomiin, kannatella, elää niiden puolesta, on yks niistä. Sitä en ymmärrä. Enää.

Aiemmin ymmärsin.

Tuula Toivion kolumni Metro-lehdessä: Hautausmaan ympäri lenkkeily on parasta terapiaa

Vahingollinen ihminen ei välttämättä lyö tai tukista. Ei se välttämättä hakkaa ja uhkaa. Se voi vaan viedä sulta: viedä voimaa, aikaa, energiaa. Aina on ryytynyt olo, kun sen tapaa. Aina tuntuu jotenkin vaikeelta.

Sitä miettii, kenen vika se on.

Ei kenenkään. Semmosta sattuu elämässä, uskon; ei kaikkien kuulu olla aina ja ikuisesti yhdessä. Joidenkin, muttei kaikkien.

Aiemmin en uskaltanut sanoa. En halunnut olla kenellekään ilkeä, en halunnut kenellekään pahaa pois se minusta en minä ole paha ihminen joka on itsekäs paska

Sit sitä toistaa samaa kaavaa, vuodesta toiseen. Kerää ympärilleen tietynlaisia ihmisiä, sellaisia, jotka vie sen energian, ottaa jotain muttei anna, uuvuttaa, väsyttää. Ja itse painaa eteenpäin muka urheana koska MINÄ EN OLE PAHA IHMINEN MINÄ EN SANO PAHASTI

Käyttäjän Positive Energy FB-kuva

Oon itsekin törmännyt siihen ajatusmalliin, että elämää on vaan sarja pettymyksiä ja parasta, mitä voi saavuttaa, on, että onnistuu rämpimään eteenpäin puoliks kuraan uponneena. Koska ei elämän kuulu olla hauskaa! Elämä on vaikeaa! Kärsi niin kirkkaimman kruunun saat!

Miksi? 

Mikset vois vaan lopettaa?

Mulla meni yli 20 vuotta siihen lopettamiseen. Ei se hetkessä käy. Mietin usein kaikkea, mitä oon tehnyt vaan vanhasta tottumuksesta: miten oon antanut ja antanut kehtaamatta ottaa, miten oon lykännyt vaikeiden asioiden sanomista koska eihän nyt hyvät ihmiset sano pahasti, miten oon ajatellut ettei sukulaista tai ystävää saa koskaan hylätä ei ikinä ei edes silloin kun ne pelkästään ahdistaa

Nyt oon rauhallisempi asian suhteen. Oon huomannut, ettei omien tunteiden sanomisesta aina seuraa katastrofia. Tiiän nyt, että tunteita voi sanoa ulos eikä niiden kohde aina suutu tai loukkaannu.

Tietysti joskus loukkaantuu. Ja sekin on syy sun senkin paska tunnevammainen MINUSSAHAN ei ole MITÄÄN vikaa

Semmosta sattuu. Jotkut ihmiset joskus loukkaantuu ja semmosta sattuu.

Nyt, kun en enää jaksa kannatella ihmisiä vain siks että mun täytyis olla maailman paras ihminen joka aina ymmärtää, oon alkanut miettiä, oonko jotenkin kylmä ja hirveä. Kamala. Sellainen, joka on vaan niin tunnevammanen, ettei se välitä mistään kauaa.

Toisaalt joistain asioista välitän ihan kamalasti. Että jos jotakuta ei oikeastaan edes kaipaa, eikö se oo armeliaampaa myös sen ihmisen kannalta päästää se menemään? Antaa sen hakea sellaista seuraa, joka kaipaa sitä?

Joskus tuntuu, että oon hirveä ja paha ihminen. Sit joskus tuntuu, etten oo, ettei oo olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä. On vaan tyyppejä, jotka tapaa, tutustuu ja ehkä hengaa yhdessä.

Jotkut ikuisesti. Jotkut ei.

Käyttäjän We Are Wildness FB-kuva