Yhyy en voi syödä ponii

Koko viikon oon seuraillut uutisia siitä, miten eineksissä on hevosenlihaa. Nää uutiset on hämmentäneet mua. Oon lueskellut niitä ja etsinyt sitä. Hakenut. Missä se kerrotaan että miten tää on vaarallista

Eilen mulle viimein selvisi, ettei se oikeastaan ole. Vaarallista. Se on kusetus, muttei siihen ilmeisesti kuole.

Oon yrittänyt kysellä ihmisiltä, jotka syö lihaa, että miks se on kamalaa. Miks se tuntuu kamalalta. Yksi sanoi, ettei halua syödä hevosta. Oon yrittänyt ymmärtää voi luojan tähden että oon, mutten vaan ymmärrä.

Lehmäkuvat täält, täält ja täält. Hevoskuvat täält, täält ja täält.

 Sivustojen sisältö ei ole blogini kanssa yhteydessä enkä viittaa tekstissä juuri näihin eläimiin, tämä on esimerkki.

Tässä on kuvia lehmistä ja hevosista. Ne näyttää tavallaan samalta: neljä ohutta jalkaa, pötikkämäinen vartalo niiden varassa, iso pää, pehmeä nenu joka hamuaa, jos sulla on jotain hyvää. Miks on kamalaa syödä hevosta?

Onks tää joku ponijuttu? Ponit on söpöjä söpöjä asioita ei syödä tässä vois käyttää sitä sika-koira-juttuakin. Ilmeisesti Briteissä kohu on suuri, koska hevosurheilukulttuuri siellä elää vahvana ja siks tuntuu väärältä syödä hevosta. Hevonen on jotain muuta kuin ruokaa; lehmä taas on ruokaa. Jos lehmällä vois hypätä esteitä, olisko tilanne sama? Eiku oho kyllähän sillä voi

Onkse se kusetusaspekti? Se, miten ruoassa olikin jotain, mitä en olis siihen halunnut? Syön usein sipsejä, niissä on maltodekstriiniä. En tiedä, mitä se on. Niissä voi olla myös lysiinihydrokloridia. Tänään söin jogurtin, siinä oli natriumsitraattia. Nää kaikki kerrottiin mulle ja jos oon ihan rehellinen, ne ei kuulosta asioilta, joita pitäis laittaa suuhun. Silti laitoin. Vaikka tiesin.

Mä en haluais saarnata, mutten vaan ymmärrä. Selittäkää joku. Ja arvatkaa, kumpaa lihaa tässä on.

Kuva wikipediasta, sielt voi tarkistaa asian.

"Tuliko meille siis yllätyksenä, miten monimutkaisia reittejä ruoka lautasellemme päätyy, kun vaadimme aina halvinta?

Jos en muutenkaan halua tietää, mistä kuluttamani tavarat tulevat, ansaitsen palan konia. Ansaitsen sen, että hikipajassa tehty pusero hajoaa kahden pesun jälkeen. Ansaitsen senkin, että minua petetään, ja jopa sen, jos ruoka on terveydelleni vaarallista.

On ihan selvää, että halvalla ei synny ihmisten, eläinten tai ympäristön kannalta kestäviä ratkaisuja. Halvalla ei saa edes turvallista."

Maija Aallon koko teksti Helsingin Sanomissa.

Laita palaute sinne, minne se kuuluu

Joka viikko törmään siihen, miten palautetta annetaan ihmisille, joille se ei kuulu.

Mulle on valitettu kampaajasta, bussikuskista, myyjästä, opettajasta, terveyskeskuslääkäristä, nää tulee ekana mieleen.

Kampaaja ylipuhui asiakkaan leikkaamaan mallin, josta se ei ollut varma. Nainen tuli uuden tukan kanssa ja ilmoitti ettei tykkää siitä, että tuli kamala. Bussikuski jätti koululaisen pysäkille. Joskus kuski on myös kaahaillut, ollut törkeä. Kaikki eri kuskeja. Oon kuullut heistä, heitä on monta. Terveyskeskuslääkäri väitti oireita astmaksi ja käski mennä kotiin. Mitään kokeita ei otettu. Myyjä palveli mummia töykeän oloisesti ja suuttui, kun mummi ei ymmärtänyt asioita. Opettaja jätti nuoren käytävään, vaikka meneillään oli sairaskohtaus.

On hyvä, että epäkohdat tulee tietoon. Että tietää, mille kampaajalle ei kannata mennä, tai mitä lääkäriä kannattaa välttää. Se tieto ei kuitenkaan ratkaise mitään.

Miks palautetta on niin helppo antaa selän takana? Antaa sitä kaikille niille ihmisille, jotka ei voi tehdä asialle yhtään mitään eikä vaikuttaa siihen, että palvelu paranee ja asenne muuttuu? Miksen mäkään pysty yleensä just siinä tilanteessa sanomaan, että anteeks mun mielestä sä oot nyt todella törkeä?

Mun on helppo antaa hyvää palautetta heti. Ruokalassa usein sanon kokille tai muulle henkilökunnan ihmiselle, että ruoka oli ihanaa kiitos paljon. Huonon palautteen jätän lappusella laatikkoon. Nimettömänä. Miksi?

Kuulin kerran juttua naisesta, joka matkusteli paljon. Nainen jätti aina astiat kahvilassa pöytään, koska ulkomailla palvelu kuuluu hintaan. Naisen mielestä suomalainen on järjettömän kiltti otus, joka maksaa ravintolahinnan ja sitten vielä siivoaa itse jälkensä. En oo varma, oonko samaa mieltä, mutta paremman palvelun vaatiminen omalla naamalla, välittömästi, tuntuu olevan vaikeaa.

Omalla naamalla on tässä se avainsana. Ei nimettömänä netissä, ei salaa postilaatikon kautta. Itse. Heti. Nyt vähän naurattaa kun kirjoitan tätä blogia nimettömänä kuitenki.

Hei mä en ole tyytyväinen, hei mä haluaisin, että tää asia korjataan. Voinksmä kysyä että miksi näin toimittiin? Anteeksi saanko sanoa, että musta tää toiminta ei ollut asiallista? 

Miks se on niin vaikeaa?

Ei tuu mittää

Tuun tänne päivittäin tuijottamaan tätä kirjoitusikkunaa, jos jotain vaiks tulis ulos. Ei tule. Ei millään.

Oon jotenki jumissa. Oon edelleen närkästynyt ja tuun vihaiseksi pienistä asioista, joten en viitsi kamalasti kirjoitella. En viitsi rääpiä päätäni asioista ja sitten myöhemmin miettiä, että ei olis tuotakaan pitänyt kirjoittaa, miks pitikin.

Aiemmin oon joskus kirjoittanut. Sitten myöhemmin miettii, että miksi. En enää. Mua vähän raivostuttaa tää(kin) asia, mutta toisaalta oon ihan kiitollinen siitä, että osaan hillitä itseni ja päättää, ettei kaikkee tartte sanoa.

Ooks koskaan ollu jumissa?

Inspiraatiokuva: Save all the animals

Kuvalähde.

Miten menee tammikuus?

Tammikuu alkaa olla ohi.

Tammikuussa kokeilin kahta uutta juttua, tanssimista ja seinäkiipeilyä. Se tuntuu kivalt.
Oon ollut viime aikoina usein vihainen, silloin mun ei tee mieli kirjoittaa.
Kaikesta tulee kärjistettyä jotenki.

Miten sulla menee?

Viimeinkin vapaa

Tänään se tapahtui. Olin ekaa kertaa tanssitunnilla. Musta ei kertaakaan tuntunut hölmöltä, etten osaa.

Aiemmin oon ajatellut sitä. Siellä oli ne isot peilit mitä aina kuntosaleilla ja jumpissakin, kyl te tiiätte. Sitä joko välttelee itsensä katsomista tai katsoo itseään ja miettii että voe luoja mä näytän idiootilta. Paitsi, et tänään en tehnyt niin.

Tunnille mennessä jännitti. Tottakai. Ketä siel on onksne kivoja osaaks ne jo? No, osa osasi. Osa ei. Opettaja nauroi paljon. Mä katselin itseäni peilistä, että näkisin, teenkö oikein. Katselin, mitä mun keho tekee, miten se osaa liikkua. Miten lihasten käyttäminen vaikuttaa, miten se muuttaa liikeratoja. Katselin, miten muut tekee. Välillä havahduin huomaamaan sen: ei jumalauta, mua ei oikeasti kiinnosta, osaanko vai en! Mua ei kiinnosta, miltä tää näyttää! Ahahaha

Vitsailin muille. Ihmettelin, miten pääsen aamulla sängystä ylös. Toinen oppilas totesi, että hän tulee tekemään erikoishieronnan. Nauratti. Ei jumalauta tää on siistiä

En oikein tiedä, mitä on tapahtunut. Kuntosalilla oon jo voinut käydä niin, etten välitä siitä, katsooko muut. En ajattele sitä, milt se näyttää. Kaikenlaisissa jumpissa, aerobiceissä, en oo pystynyt samaan. En oo kyllä käynytkään, mutta jotenkin sitä on aatellu. Ajatteleekohan noi että hah toi ei osaa. 

Mutta nyt, nyt. Oon päästänyt irti, jostain, joskus, huomaamatta. Tuntuu hyvältä.

Oon vapaa.

Näin tulet vielä kauniimmaksi

Ootteks huomanneet, että tasaisin väliajoin alan aina valittaa kauneudesta? Siitä, miten inhoan sen määritelmiä, sen pakottamista, sitä, miten söpöyttä ja nätteyttä työnnetään kurkusta alas. Sitä, miten sä oot ihana ja kelpaat mutta aina on kuitenkin jotain paranneltavaa, jotain, mitä vielä pitäis saavuttaa. Kiinteyttää. Silottaa. Miten kaikkea täytyy analysoida, nyppiä, puunata; tunnen, ettei asiat saa koskaan vain olla.

"A couple of issues ago, a confused young man wrote in to Cosmopolitan, questioning their sex tip culture. ‘What’s wrong with a bit of a oral sex and then the missionary position?’ he asked, which turned out to be the equivalent of walking in on a pride of feasting hyenas and asking why they don’t give vegetarianism a try. He was told by the ‘professionals’ on the magazine’s sex tips panel, in no uncertain terms, that he would have to work harder should he want to truly please a woman."

Lue koko teksti newstatesman.comista.

Olet ruma. Ruma ruma ruma ruma. Sua täytyy parannella.
Vai ihana? Olet ihana. Ihana ihana ihana ihana. Juuri tarpeeksi.

Kumpaa lukisit mieluummin? Lienee selvää. Naistenlehdet tuntuu olevan ovela yhdistelmä näitä kahta: olet ihana! Näin tulet vielä ihanammaksi! Olet kaunis! Näin tulet vielä kauniimmaksi!
Tuntuu, ettei mikään riitä. Tuntuu, ettei koskaan. Korosta luontaista ihanuuttasi!

Koen, että avainsana on vertaaminen. Vertailu. Koulussa biologian opettaja onnitteli meitä yks tunti siitä, että jokainen meistä on luonnon ainutlaatuinen geneettinen koe, toista samanlaista ei ole. Silti näen jatkuvasti sitä: vertailua. Ole tällainen älä tuollainen! Tee näin, älä noin!

Tuntuu taas, että oon ehkä vähän pipi päästä. Miks tää aihe häiritsee mua niin paljon, miksi aina palaan? Oonko kuten se ateisti, joka koko ajan ajattelee Jumalaa?

"'I had become a nervous, critical, angry, insecure woman.

'I was not the woman or the role model I wanted to be, especially in front of a big-eyed baby daughter. I was at war with the world around me and at war with myself - the only self I had. 

'And so I swore off Beauty and all her trappings: makeup, new clothes, salon haircuts, jewelry, the works. I told very few people what I was doing.'

One of the people she told about her project was her husband, who supported it from day one. Although Ms Hyde said that she did have to convince him about the 'not shaving' part.

On day one she threw away the contents of her make-up bag, and most of her bathroom products."

Sadie Whitelocksin artikkeli Daily Mailissa.

Se täytyy erikseen tehdä: irtisanoutuminen. Erikseen täytyy ilmoittaa, että MINÄ EN NYT ENÄÄ MEIKKAA EN NYPI EN. Se on kuin juominen: jos et juo, joku tulee vielä kysymään, miksi. Syy täytyy olla. Musta tuntuu, että aina täytyy olla selitys.

Täytyy tehdä valinta. Musta tuntuu siltä. Täytyy erikseen joka päivä valita, että minä en tee näin minä en toimi en suostu painostettavaksi. Tunnen, ettei se asia voi vaan olla, se täytyy varmentaa, aina uudelleen, joka päivä.

Katson kuvaa lehdessä ja mietin, tämä en ole minä. Luen treenivinkkejä ja sanon itselleni, mun ei tarvitse. Jatkuvasti löytyy uutta, hienoa ja erikoista, jonka avulla paranisin. Tulisin kauniiksi, kesänhehkuiseksi, pehmeäksi. Jatkuvasti sanon itselleni, etten mä tarvitse tätä. Mä en halua elää noin, en halua parantua, en halua tulla pehmeämmäksi ja sileämmäksi ja käyttää entistä vähemmän aikaa ihokarvojen ajamiseen. Nyt aikaa ei mene yhtään, koska en ajele. Mutta kun se olisi tällä uudella terällä niin helppoa

"Geenit ovat tehneet minusta likinäköisen, kiharatukkaisen, päärynävartaloisen, kiivasluontoisen. Kaikkia näitä, ja monia muita ominaisuuksiani, olen koettanut muuttaa toisiksi. Taisto on ollut likimain turhaa – vain itsetuntemus on lisääntynyt iän myötä.

Suljin television ja jäin miettimään. Sitten tein yhden uudenvuoden lupauksen, ensimmäisen vuosikymmeniin. Ei enää kamppailuja vaan hiljaisuutta. Etsin tyyneyttä. En pullikoi aikaa vastaan. Minun ei tarvitse kelvata Hollywoodiin. Persoonaani ja taitojani ei punnita punaisilla matoilla kävelemisen perusteella."

Sirpa Kähkösen teksti Kirkko ja kaupunki -lehdessä, lue!

Erikseen täytyy myös julistaa, että jokainen on epätäydellinen. Naistenlehdissä olen törmännyt siihenkin:naiset kertoo tajunneensa oman rajallisuutensa ja sen, että vanheneminen on okei ja rypyistä ei tarvitse välittää. Se pitää erikseen tajuta, ymmärtää. Se asia täytyy käsitellä ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Ensin kuuluu olla epävarma ja parantaa itseään, sitten kuuluu vapautua, lakata ajattelemasta.

Se pitää sanoa ääneen. Julistaa. Täten ilmoitan, että olenkin ihan nätti! Täten julistan, että saankin olla ihan sen näköinen kuin olen! Nyt ilmoitan teille, etten enää aio ajatella asiaa!

"Naisen ruumiille asetetaan kahtalaiset vaatimukset. On tiukat rajat, joiden sisällä on ikään kuin oikeus haluta seksiä ja kuvitella olevansa haluttava. Media luo kuvan, että seksiä harrastavat vain täydellisen vartalon omaavat nuoret ja jokunen rocktähti. Toisaalta naisen on näytettävä kunnialliselta ja pidättyväiseltä, jotta hän olisi uskottava. Minustakin on vaikeaa näyttää yhtä aikaa seksikkäältä ja säädylliseltä."

Tästä Anna Kontulan HS.fin artikkeliin Sielu ja ruumis -sarjassa.

Musta on ihanaa katsella ihmisiä. Katsella, kun ne matkustaa bussissa tai vipeltää jonnekin vauhdikkaasti. Katselen ja mietin, mihinhän tuo on menossa ja onkohan tuolla kissa ja mitähän tuo miettii. En mieti, että onpa tuo iso ja tuo pieni ja tuo karvainen ja tuo on ihan kalju oho.

Samalla tuun surulliseks: entä jos toi ihminen aattelee vaan sitä? Jos se ei näekään kaikkea sitä hienoa? Jos se ajattelee, että joooooooooo mutta voisin mä olla vielä parempi?

Mitä pahaa siinä sitte on? Paremmaks tulemisessa? Ei mitään. Luulen, että on hyvä tulla taitavammaks asioissa. Osata enemmän. Aueta enemmän. En vaan pidä siitä, miten en tiiä, mikä on totta: kuuluuks ihmisen aina etsiä vikoja, aina hakea uutta tapaa, aina siloittaa, aina puunata? Kuka keksi nää tarpeet?

Kuka keksi, että on normi näyttää siltä ja tältä, ja kaikki on kauniita, mutta tee silti itsestäsi vielä kauniimpi?

Vaikeiden asioiden puhuminen

"But let's say she tells you, 'You know, I'm not going to live much longer.' The door's open. Be honest, direct. Tell her you hate that this is happening. Tell her it mattered that she was here. Tell her how she enriched your life, that she won't be forgotten. This is no time to pussyfoot. For God's sake, don't tell her she looks great, or that she'll pull through. Pretending creates a chasm of loneliness for the dying. Can you imagine if you were in labor, and no one in the room would acknowledge that you were giving birth?

"Toward the end, dying people tend to withdraw. You know how when you drop a pebble in a pond, the rings ripple out? For a dying person, the rings go in. It doesn't matter what's happening in politics or sports or the next room. Eventually all that matters is 'I'm hot. I'm cold. I love you. Do you love me?' At that point, all that's required is your presence. Be quiet. Put your hands on hers. That's it."

-- Maggie Callanan, hospice nurse since 1981 and coauthor of the celebrated book Final Gifts

Lue koko teksti huffingtonpost.comista

On helppoa puhua pienistä jutuista. Jutuista, joilla ei ole väliä. On helppoa puhua jostain, vaikka oikeasti haluais puhua Jostain; Jostain isosta.

On vaikea sanoa, mitä oikeesti tarkoittaa. On helpompi puhua jostain, millä ei oo väliä. Säästä. Elokuvista. Loma-ajasta. Ihan kivasti on kyl menny.

On helppoa myös väittää, ettei tarvitse. Että on vahva. Että pärjää yksin. Joo mä voin ihan hyvin. Joo kyllä mä selviän. Eiku ei täs mitään.

Vihaisena ois helppoa sanoa, mitä oikeasti tarkoittaa. Sanoa se niin, että myöhemmin hävettää, tai ainakin on anteekspyydettävää. Sanoa niin, huutaa. Mikset sä koskaan välitä? Eksä saatana tajua? Mikset sä kuuntele!

Mä en vieläkään osaa vaatia. En kehtaa. En viitsi. En halua sanoa että tuntuu siltä ettei kukaan välitä. En halua että sun tulee semmonen olo että ajattelen että oot paska ystävä koska en ajattele niiin, mutta kun tuntuu pahalta ja silti en osaa sanoa että tarvitsen.

Ajattelen, että kyllä tää tästä. Ei täs mitään. Ei oo niin paha. Kysyttäessäkin voin sanoa niin. Kyl tää tästä. En koskaan sano, että ei tää tästä en mä kestä enää auta. Ehkä pitäis.

Haluan oppia puhumaan tunteista. Suoraan ja lempeästi. Niin, että sanoo, mitä tarkoittaa. Sanoo suoraan, mitä tarvitsee. Mun on paha mieli auta.

Usein sitä vierittää vastuuta muille. Se ei koskaan soita. Samalla ei itse ilmaise, mitä kaipaa; soita. Haluaisin, että soitat.

On helppoa puhua ei-mistään, vaikka haluais puhua Jostakin. Jostakin isosta. Sanoa Jotain. Jotain tärkeää.

Ehkä on aika opetella puhumaan Jostain.

Itse eristin itseni

Yläasteella olin aivan varma, että oon aivan erilainen kuin muut. Aivan erilainen. Kukaan ei voi koskaan ymmärtää mua. Oon yksin maailmassa, ihan yksin. Kaikki muut on toisenlaisia, normaaleja ja tavallisia.

Meidän koulussa oli tietysti ihmisiä, joilla oli (muhun verrattuna) sssikana ystäviä. Suosittuja ihmisiä. Mutta mä en ollut niiden ystävä. Ne ei halunneet mua, olin liian erilainen. Tai niin puhuin itselleni. Niin sanoin. Ei noi halua sua, ne varmaan inhoaa sua.

Ei ne tervehtineet mua. Ei me tunnettu. Mäkään en tervehtinyt niitä. Miksi olisin? Entä, jos ne ei tervehdikään takaisin? Entä, jos ne jää vain katsomaan?

Jos mulle puhuttiin, vastasin yksi- tai parisanaisilla lauseilla. En osannut olla, en osannut sanoa muuta. Miks noi puhuu mulle mitä mä nyt teen mitä vastaan en kuulu tänne. Siltä se tuntui.

Täl viikolla oltiin ulkosalla istuskelemassa, ja mun ystävä sanoi yllättäen, että semmoinen ihminen tulee kohta meidän seuraan. Sellainen ihminen, jolla oli paljon ystäviä. Joka oli sillä tavalla suosittu. Sellainen cool tyyppi.

Jännityin. Oli jännää huomata se. Tässä mä oon, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja mua jännittää. Apua, tänne tulee sellainen cool henkilö. Mitä mä nyt teen. Sit rentouduin; muistin, että oon jo isompi eikä enää tartte jännittää, ei tartte ajatella niin, ei tartte ajatella kuten silloin.

Henkilö tuli paikalle. Käteltiin. Juteltiin. Se kertoi mullekin, mitä on tehnyt. Kyseli musta. Oltiin kaksin pöydässä ja joihinkin mun juttuihin se sanoi, että aika siistiä.

Aika siistiä.

Mun tuli jotenkin pöllämystynyt olo. Tää ihminen on tosi, tosi mukava, ajattelin. Sitten tajusin, että kyllähän mä sen jo tiesin. Kun oltiin koulussa tekemissä, se ei ollut koskaan ilkeä. Ei koskaan epäystävällinen. Ei koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei sanonut pahasti. Se oli hauska ja suosittu ja mukava ja mä ohitin sen ja sen ihmiset käytävällä. En tervehtinyt. Menin itsekseni istumaan. Mä en kuulu tänne mä olen erilainen, kukaan ei voi ymmärtää mua. Oon niin yksin.

Yksinäinen.

Muakin kiusattiin koulussa, mutta vain vähän. Muutaman kerran muistan. Kukaan ei vainonnut, ei vaaninut. Oon miettinyt paljon sitä. Mua ei kukaan uhkaillut eikä piinannut päivittäin, ottanut silmätikuksi, joten miks musta tuntui siltä, että musta ei pidetä? Miks oli sellainen olo, että mä en kuulu tänne oon ihan erilainen?

Miksen mennyt mukaan, miksen moikannut? Miks pelkäsin niin paljon hylkäämistä? On totta, ettei kukaan erikseen tullut hakemaan mua mukaan tai alkanut tervehtiä mua, yrittänyt kovasti ystävystyä. Luulen, että ne näki sen: sen, miten tunnen olevani erilainen ja ettei kukaan ymmärrä. Ehkä ne mietti, että toi haluaa olla itsekseen, se on sellainen. Se on aina itsekseen tuolla istumassa, kai se tulisi, jos haluaisi. Ehkä se meni niin.

Muistin taas, miten tärkeää on olla tekemättä oletuksia. Siitä, että jos ihminen on suosittu, sitä ei varmaan kiinnosta. Että jos toinen, ei moikkaa, se ei tarkoita, ettei se haluais. Että jos haluaa istua itsekseen, voi silti olla yksinäinen.

Nyt ollaan tässä. Oon jo aikuinen ja tuntuu vähän hölmöltä. Tuntuu myös tosi myötätuntoiselta mua itseä kohtaan: voi pieni kun olisit uskaltanut, kun olisit uskonut itsees enemmän. Kun oisit mennyt mukaan ja tervehtinyt, edes vähän. Kun olisit muistanut, että erilaiset ihmiset voi olla ystäviä myös.

Koskaan ei oo aikaa

Kirjoitin aiemmin siitä, miten joitain ihmisiä ei näe niin usein kuin toisia, koska eijaksaviitsihalua nähdä tarpeeksi vaivaa. Palaan nyt vähän tähän samaan aiheeseen; siihen, miten ei oo aikaa.

Moni odottaa aikaa. Aikaa tavata ja tehdä ja nähdä ja halata. Aikaa sanoa. Aikaa aloittaa jotain ja harrastaa jotain. Usein ongelmaksi muodostuu se, ettei aikaa tuu mistään.

Aikaa ei tuu. Aikaa ei ole. Aika ei oo mitään; me tehdään aikaa. Me tehdään aikaa ja sit käytetään sitä. Tehdään aikaa mennä töihin, töissä tehdään aikaa lounastauolle. Tai ei tehdä. Tehdään aikaa kaverien näkemiselle ja tehdään aikaa, jolloin katsotaan telkkaria kotona itseksemme.

Aika ei saavu kellosta täynnä käyttötarkoitusta. Se vaan on. Aikaa on, ja sitä saa käyttää. Aikaa ei kuitenkaan maagisesti ilmesty lisää, vaan sitä täytyy järjestellä.

Kun aikaa on, täytyy päättää, mitä sillä tekee. Joitain asioita on pakko tehdä, niille on pakko olla aikaa. On oltava aikaa syödä ja nukkua tosin joillain ei tunnu olevan näitäkään. On oltava aikaa muunlaisille asioille, jotka tuntuu tärkeiltä. Asioille, jotka tuntuu siltä, että ne ansaitsee aikaa.

Jotkut asiat voi odottaa. Joidenkin asioiden on pakko. Matkalle ei voi lähteä, jos ei oo viisumia; sitä pitää odotella. Joitakin asioita pidetään pitkään odottamassa. Kun olen eläkkeellä, alan lukea. Lomalla siivoan tämän kaapin. Ensi vuonna luen paljon kirjoja. Tammikuussa olen ilman viinaa, alan käydä salilla.

Jotkut asiat odottaa vuosikausia. Haaveasiat. Haluaisin joskus matkustaa, joskus haluaisin oppia pyörittämään hulavannetta. Joskus haluan vielä osata englantia. Joskus opettelen leipomaan. Haaveasian ongelma on se, että se ei muutu todeksi: se odottaa aikaa, jota ei tule. Aikaa ei tule, sitä täytyy antaa. Aikaa täytyy tehdä.

Mäkin oon tähän asti odottanut aikaa. Aikaa mennä kursseille ja matkustella. Viime vuonna aloin tehdä sen sijaan, että odottelisin. Huomasin, että oho, mä voin tehdä koska vaan yhden päivän retkiä johonkin ja voin yhtäkkiä ostaa keikkalipun eikä sitä tarvi miettiä, ei harkita. Voi vaan tehdä. Voi yhtäkkiä mennä puistoon ilmaiskonserttiin vaikkei tiedä että ketä siel edes soittaa. Voi pyytää tuntia ennen että hei, mennäänks lintsille ajamaan vuoristoradalla se ei maksa tänään mitään?

Joidenkin ihmisten kohdalla odotan edelleen aikaa. Sitä aikaa, että jotain tapahtuu. Että niillä olis aikaa mulle tai että ne viimein tekis jotain, päättäis jotain. En tiedä, koska aikaa tulee. Vai tuleeko koskaan. En usko, että sitä vaan yllättäen tulee; ei tuu, jos ei tee.

Aikaa voi käsitellä ja aikaa voi tuhlata. Aikaa voi käyttää myös ei-minkään tekemiseen, olemiseen. Sekin on kivaa. Kivaa ei kuitenkaan ole se, kun aikaa ei koskaan ole. Aikaa on vain työlle, koskaan ei ole aikaa muulle. Ei oo aikaa nähdä, ei oo vielä oikea aika tehdä ratkaisua, pitää pohtia ja ajatella ensin, pitää käyttää aikaa siihen.

Joskus tekis mieli huutaa. Itselle. Tai sulle. Tekis mieli sanoa, että kuinka kauan aikaa aattelit vielä pitää mua odottamassa? Kuinka kauan omaa aikaasi, jota tulee koko ajan lisää muttei ikuisesti, olet vielä käyttämättä näihin haaveisiin? Kuinka kauan aiot jahkailla? Kuinka kauan aiot vielä valittaa?

Olen kärsimätön. Koska tulee aika? Miks aikaa tulis, jos sitä ei oo tähänkään asti tullut?

Aikaa ajattelee harvoin. Harvoin ajattelee sitä, miten se kuluu; kuluu sellaisiin asioihin, joihin se on pakko. Ja toisenlaisiin, joihin ei ole. Sitten on niitä asioita, jotka odottaa. Odottaa, että olis aikaa. Jota ei tule. Aikaa ei koskaan ole. Ei, jos sitä ei tee.

Eilen tuli postissa tanssikurssin ilmoittautumismaksulomake. En enää jaksanu odottaa, että tulee aika tanssia – ajattelin opetella nyt.

"A year from now you may wish you had started today." 

- Karen Lamb

Miksen osaa tulla vihaiseksi

"Siihen oppii varsinkin väsyneessä mielentilassa itsekin. Vastahyökkäys ja toiselle luu kurkkuun. Et kuule sinäkään mikään kuningas ole, arvon vertainen. Taidat itse asiassa olla ihan emäidiootti ja osoitan sinulle kyllä miksi!

Jossain kohtaa sitä miettii kettuiluun kyllääntyneenä ja vähän itseensä ottaneena, että onko elämän oikeasti pakko olla tällaista. Miksi tulin inttiin kokemaan itsetunnon aleneman ja oppimaan, että olen ihan pepasta enkä osaa mitään? Onko tässä jotain mieltä?"

Lainaus Vuosi metsässä miesten kanssa – 30-v nainen intissä -blogista, lue kokonaan.

Jos joku loukkaa mua tai on mulle epäystävällinen, en tuu vihaiseksi. Tuun surulliseksi. Tuun araksi. Alkaa ahdistaa. Oon usein miettinyt, että miksi.

Viime viikolla kävi silleen, että mua sanottiin rasistiksi. Pyytelin heti suuresti anteeksi, jos oon aiheuttanut semmoisen olon jollekin etten suvaitse niitä. Myöhemmin aloin ajatella asiaa enemmän ja huomasin taas, miten jonkun väittäessä musta jotain muutun pieneksi ja anteeksipyyteleväksi. En esimerkiks kysynyt, mistä sä sait tämän mielikuvan tai ilmoittanut, että en mä tätä asiaa näin kyllä tarkoittanut. Olin vaan että anteeks anteeks anteeks. Miksi?

Musta on hyvä pyytää anteeksi, koska toinen voi oikeasti loukkaantua jostakin, mikä on mulle ihan pieni asia, sellainen, jota en tajunnut. Silloin on hyvä sanoa, että anteeks, jos sun tuli tästä paha olo. Eihän se ole multa pois, että ymmärrän toisen tunteita. Silti mietin sitä, miksen osaa sanoa vastaan tai aloittaa ristiriitaa. Aloitan mieluummin anteeksipyytelyn ja tilanne on sillä ohi. Mikä sekin on hyvä. Mutta mä pyytelen anteeksi myös sellaisia juttuja, joita ei ehkä tarttis.

Mulle on sanottu, että tulisit joskus vihaiseksi. Usein vastaan, että miksi. Mitä hyötyä siitä on? Seuraava kysymys on, että miten. Miten se tehdään, se, ettei ollakaan anteeksipyyteleviä ja nöyriä vaan poljetaan jalkaa? Miten aloitetaan ristiriita, josta ei sitten peruuteta pois, kun toinen vähän korottaa ääntä?

Mut on helppo syyllistää tai pelotella pyytämään anteeksi. Oon alkanut ärsyyntyä siihen puoleen itsessäni. Miksen koskaan voi sanoa vastaan, silläkin uhalla että (oho) jonkun tulee hetkeksi siitä paha mieli?

Tänä vuonna ajattelin opetella. Sit jonkun ehkä tulee paha mieli. Joku ehkä suuttuu. Se tuntuu vieraalta. Mut ehkä se on hyvä. Kun on vierasta, on myös uutta. Siitä oppii.

Opettelen menemään konfliktiin (uuden vuoden lupauksia)

Aiemmin kirjoitin tänne mun säännöt, sellaiset, joiden mukaan haluaisin elämääni elellä. Ajattelin tehdä samanlaisen listauksen vuodelle 2013 ja katsoa, mitä haluaisin saavuttaa ja tehdä.

1. Sanon tunteeni suoraan. Opettelen menemään konfliktiin ja riitelemään sen sijaan, että toimisin Sveitsinä. Osaan jo sovitella, sitä ei tarvitse harjoitella. Väitellä en osaa.

2. Hankkiudun eroon haitallisiksi kokemistani ihmissuhteista siinä määrin kuin se on mahdollista. Karsin elämästäni sellaiset suhteet, joiden koen vain vievän energiaa sen sijaan, että saisin niistä jotain itselleni.

3. Haluan päästä semihyvään fyysiseen kuntoon. Haluan tehdä töitä sen eteen, että jaksan esimerkiks juosta ilmaan, että keuhkot tuntuu räjähtävän. Haluan jaksaa kantaa painavia juttuja ilman, että seuraavana päivänä käsien lihakset on kipeinä.

4. Haluan oppia hallitsemaan ahdistustani niin, ettei virheet tunnu maailmanlopulta.

5. Haluan nähdä useammin niitä ystäviä, joita nyt näen harvoin. Yritän pitää kiinni kerran kuussa -tapaamistahdista, jossa sovitaan ainakin yks tapaaminen per kuukausi. Oon kokeillut tätä aiemmin ja kokemukset on olleet hyviä, joten aion laajentaa tätä ideaa useampiin ihmisiin.

6. Haluan tehdä asioita yksin. Oon tänä vuonna tehnytkin, se tuntuu hyvältä. Matkustella yksin. Mennä keikoille yksin, itseni kanssa.

7. Haluan oppia käyttämään aikaani niin, miten itse haluan sen sijaan, että ajattelisin koko ajan asioita, joita pitäisi olla tekemässä tai suorittamassa.

8. Haluan elää nyt. Haluan toteuttaa unelmia. Haluan sanoa asioille rohkeammin kyllä. Haluaisin esim: mennä ensiapukurssille, jousiammuntakurssille, tanssikurssille, käydä lukemassa vanhuksille, kirjoitella mun kummilapselle, auttaa ihmisiä enemmän jollakin tavalla, matkustella, käydä keikoilla.

"Life wastes itself while we are preparing to live." 

- Ralph Waldo Emerson

Parasta uutta vuotta, hienoimmat lukijani!

Parasta uutta vuotta just sulle! :3

Kiitos ihan sssikana tästä vuodesta ja siitä, että jaksat käydä täällä lukemassa ja kommentoimassa kaikkia semmosia juttuja, joiden kanssa uskon olevani ihan yksin. Kiitos.

Tykkään uudesta vuodesta. Se on vähän kuin uusi alku, vaikka oikeesti uuden alun saa vaiks joka päivä, jos haluaa.

Mitä aattelit tehä uudella alullas?

"Päätä, mitä haluat ensi vuodelta. Mistä haluat olla itsellesi kiitollinen vuoden 2013 uuden vuoden aattona? Listaa nämä ajatukset paperille. 

Millainen olet parhaimmillasi? Millainen ihminen haluat olla? Miten kohtelet itseäsi ja toisia ja ihmisiä? Mitä sinun pitää tehdä tullaksesi siksi ihmiseksi, joka haluat olla?"
Mervi Juusolan teksti Ilta-Sanomissa.

Joulun kiitokset (vol. 4)

Kiitos perheestä. Kiitos ystävistä. 

Kiitos yhteisestä ajasta ja siitä, että naurattaa ja saa nauraa yhdessä.

Kiitos terveydestä. Kiitos siitä, että pystyn itse tekemään, mitä haluan. Ilman rajoitteita. 

Kiitos toimivasta kehosta. Anteeksi, että joskus laiminlyön sitä.

Kiitos, että oli varaa ostaa lahjoja.

Kiitos työstä.

Kiitos hienosta vuodesta. Kiitos mahdollisuudesta kasvaa ihmisenä.

Kiitos rohkeudesta tehdä valintoja. Kiitos luottamuksesta elämään.

Kiitos elämästä.

Ja kiitos lumesta!

Miksi aina minä

Meikä säälii helposti itseään. Surkuttelee ja uhriutuu. Yhy yhy elämä on niin vaikeaa!

Alan usein sääliä itseäni tilanteessa, jossa oon jo tehnyt paljon asioiden järjestymisen eteen ja ne ei silti järjesty. Silloin huomaan, että alan kiukutella. Vää miks mun täytyy aina tehdä kaikki miks pitää tehdä viel lisää!

Alan kiukutella myös joskus silloin, kun oon tosi väsynyt tai uupunut. Miksi elämä on niin vvvaikeaa?

Viime viikolla tuli taas sellainen tilanne. Asia, jota oon hoitanut ja hoitanut, alkoi taas tuntua siltä, että se räjähtää naamalle. Silloin yleensä uhriudun. En ala! En jaksa! Miks elämä ei koskaan voi olla helppoa miks aina on kaikkea paskaa?

Surkuteltuani itseäni siinä päivän tai pari tein sitten asialle jotain. Sen jälkeen tuli kevyt, helppo olo. Oho! Mä hoidin tän asian taas ja taas on ihan jees olo!

Mietin paljon sitä, miks tarvitsen sen uhri-välipalan sinne ongelman ja ratkaisun väliin. Miksen voi mennä suoraan asiaan ja tehdä sitä, mitä täytyy tehdä?

Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima sanotaan, että asialle voi joko tehdä jotain tai olla tekemättä. Jos päättää olla tekemättä mitään (vaikka läksyjä, kun pitäis), niin silloin sitä päätöstä ei saa enää kyseenalaistaa. Se pilaa nykyhetken ja sen, minkä vuoksi päätti olla tekemättä jotain.

Jos siis haluan laiskotella enkä kirjoittaa, en saa sängyllä maatessani ahdistella itseäni sanomalla, että laiska paska kato nyt itseäs sun pitäis kirjoittaa! Jos puhun itselleni tällaisia, silloinhan mun päätös olla tekemättä mitään ja rentoutua on aivan turha. En rentoudu kuitenkaan, koska jatkuvasti valitan itselleni siitä, että makaan, kun pitäis tehdä jotain muuta.

Mä teen usein sitä, että ahdistun ja vikisen, kun voisin tehdä jotakin. Viime aikoina oon herännyt huomaamaan, etten aina toimi heti, vaikka voisin. Mä alan jahkailla ja inistä, vaikka tiedän kyllä, miten mun olo helpottuis. Nyyh on niin vaikeaa, mutta enhän mä voi sanoa enhän mä saa, miksi aina mun täytyy miksei joku muu? Sitten kaikki on ainakin hetken pilalla: en uskalla toimia, mutten kuitenkaan voi olla rauhassa sen toimimattomuuspäätökseni kanssa. Ajattelen sen sijaan koko ajan sitä, että mun pitäis tehdä jotain.

Yks mun tavoitteista on lopettaa toi jahkaileminen. Totta kai asiat sattuu ja on vaikeaa sanoa enkä mä saa vieläkään kaikkia asioita ulos itsestäni heti, ainakaan ilman surkuttelua tai itsesyytöksiä tai ahdistumista. Mutta luulen, että tääkin on sellainen asia, jota voi harjoitella. Jota pitää harjoitella. Että turha valittaminen vähenis ja toimiminen lisääntyis.

Siis: miksi juuri minä? Siksi, että tää on mun elämä, ja mun pitää tehdä päätökset. Vaikeat, hankalat ja ankeat. Voin jutella muille ja pyytää neuvoja ja parkua ja itkeä, mutta lopulta ne päätökset on mun ja yksin mun. Mä johdan tätä orkesteria, ja jos haluan jotain, mun täytyy tehdä asialle jotain. Ei odottaa, että joku muu tekee.

Miksi aina minä? Siksi, että mä voin. Että mä saan. Että mä kykenen. Jos en kykene kaikkeen tänään, niin ehkä kykenen johonkin pieneen juttuun, pieneen ilmaisuun tai eleeseen, joka on enemmän kuin eilen. Mä voin ja osaan. Mun täytyy vaan uskaltaa.

Do your duty and a little more and the future will take care of itself.

-Andrew Carnegie