Kävi tässä yks ilta niin, että kävelin Kampissa ja tulin sellaisten kivirappusten päähän. Tavoistani poiketen en just silloin kuunnellut musiikkia, niin pystyin kuulemaan miten siellä portaiden alapäässä sellaiset teini-ikäiset alkoi soittaa jonkinlaisesta soittimesta biisiä, josta tykkään tosi paljon.
Kävi silleen että mun sydän pysähtyi ja vähän niinko kiepahti ympäri ja tulin tosi onnelliseks. Sitten sain astella ne rappuset alas ja se biisi vaan soi, kunnes joku nojas johonkin nappiin ja alkoi sitten kiroilla. Mä kävelin pois ja mua nauratti.
Sama juttu kävi koulujen päättäjäipäivänä. Kävelin yksin tuolla rannassa ja vastaan tuli teini-ikäisiä, jotka soitti kannettavasta musiikkihärvelistään biisiä, jonka oon vasta löytäny ja josta tykkään.
Mua nauratti, koska ne kuunteli samaa musiikkia ko minä. Tulin iloiksesi. Ahahaa meikä on cool kid! Who knew?
Teini-ikäsenä mua hävetti hirveästi se, että joku olis saanu mut kiinni jonkun suositun bändin kuuntelemisesta. Semmonen ei vaan käyny. Kaiken piti olla jotenki salamyhkästä, erilaista ja semmosta, raadollista, ettei varmasti kukaan pinnallinen ihminen tykkää siitä ikinä. Ja nyt meikä on Yks Niistä Toisista.
Tuntuu mukavalta. Ei tunnu tulevan ees semmosta olen petturi! -tuntemusta. Tuntuu vaan hienolta se, että mulla on yhteistä sellasten ihmisten kanssa, joiden kanssa mulla ei pitäis olla mitään yhteistä. Joista oon päättänyt, ettei meillä oo mitään yhteistä ikinä ja piste. Vaik onkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti