Miks huolehtii

Kuvalähde.

Oon opetellut tätä nyt vuosia. Sitä, ettei huolehtis asioista, joille ei voi mitään. Jotkut päivät on parempia kuin toiset.

Oon ottanut tavaksi hengittää ja kysyä itseltäni "onko jotain, mitä voit tehdä tälle asialle nyt?" Jos vastaus on "ei", sanon itselleni, että selvä, sitten emme ajattele tätä nyt, nyt teemme niitä asioita, joille voimme jotain.

Miks tää on niin hankalaa?

Paniikki tarttuu muhun helposti. Se, kun ihmisellä on hätä: miksen saa jo tietää miksei se vastaa miksen saa valmiiksi saanko ehdinkö miksei se soita jo! Kun se tarttuu, tuun ärtyneeksi. Lakkaa tartuttamasta sun hätiköintiä muhun!

Ymmärrän, että mulla on vastuu mun tunteista ja sulla sun. En voi syyttää muita asioista, joista oon itse vastuussa. Hengitä rauhallisesti hengitä ei maailma lopu tähän

On vielä paljon oppimista. Siinä, miten tilanteista astutaan ulos, miten sanotaan, että nyt aion rauhoittua, panikoin taas asiasta jolle en voi mitään ja joka on tulevaisuudessa jossain abstraktina jonain oliona ja ei hätää ja mä en aio huolehtia tästä. 

On vielä opeteltava, miten ei menettäis hermojaan niin usein. Miten antais kaikkien tuntea sitä, mitä ne tuntee; miten sanois, että juu, ymmärrän että sua jännittää ja pelottaa, sä saat tuntea niin kuin haluat, se on okei, kaikkea ei tarvitse selittää. Vähätellä. 

Eihän tässä mitään! Ei tästä tarvitse hermojaan menettää! Ei kannata ajatella noin!

Mulla on tarve tehdä sitä. Selittää. Vähätellä. Koen kuitenkin, että asioista huolehtimattomuus on kuitenkin eri asia: se on sitä, että hyväksyy ja päästää irti sen sijaan, että vähättelis ja yrittäis olla niin kuin ei mitään olis, vaikka onkin, paljon. Mut miten ne kaksi asiaa erottaa toisistaan? Miten pääsee hyväksymisen tilaan?

Miks tää on niin hankalaa?