Oon nyt muutaman viikon ajan ollu aika uupunu sillä tavalla, etten oikein jaksa ihmisiä. En jaksais kuunnella niitä. Pari päivää sitten ymmärsin, mistä se kiikastaa. Mua ei kiinnosta kommunikoida.
Oon koko tän vuoden opetellu kommunikoimaan. Oon opetellu, miten sanoisin suoraan, miltä tuntuu. Miten uskaltaisin sanoo ja ilmaista. Miten kommunikoisin lempeästi ja hyvin. Ja nyt, nyt en jaksa. En jaksa kommunikoida. Haluan lähinnä olla ja kuunnella.
Mä haluan joko puhua niin, että toinen kuuntelee – ei siis kommentoi, ei oikeastaan anna mulle mitään, kunhan on ja kuuntelee. Lisäks mä voin kuunnella, mutten jaksa antaa mitään. En jaksa antaa neuvoja. En jaksa vuorovaikuttaa.
En jaksa keskustella ja kommunikoida hyvin. Haluan keskustella niin, miten ei sais, haluan harrastaa mitäänsanomattomia keskusteluja: haluan vaan puhua välittämättä siitä, kuunteleeks toinen, ja haluan vaan kuunnella osallistumatta keskusteluun.
En jaksa avata enkä jaksa olla syvällinen. Ja se on ihan okei.
On helpottavaa huomata, et ymmärrän, mistä tää johtuu. Yllättäen, heti kun osasin yhdistää nää palaset, se olo helpotti. Koska ymmärrän itseäni. Ja voin vaan antaa tän asian olla.
On helpottavaa, ettei mun tarvitse korjata tätä asiaa. Ei mun tarvitse kommunikoida "hyvin", eikä muiden tarvitse kommunikoida mulle hyvin. Voidaan vaan olla ja höpötellä.
Kyllä se tarve kommunikoida tulee takas. Ajallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti