Semmoisia, jotka on yllättyneitä omista ajatuksistaan.
Sitä miettii jotain. Ajattelee. Yhtäkkiä huomaa, että päässä pyörii joku asia, uudestaan ja uudestaan. Sit se alkaa.
En mä ajattele näin. En mä oo tällainen. En mä saa ajatella näin.
Mua riepoo se laatikko, joka näihin ajatuksiin liittyy. Se, miten on jotenkin rakentanut itselleen sen korokkeen, jolla on, jolta ajatukset ei karkaile niihin asioihin, joita ei saa ajatella. Joita mä en ajattele. Vaikka ajattelen. Mut en mä ajattele näin. Vaikka ajattelen.
Usein ne on ajatuksia, joista on jollekin haittaa. Joista tuntuu olevan haittaa. Enhän mä voi ajatella tällaista.
En ota tässä kantaa siihen, että ajattelis murhaamista. Tai rikoksia. En puhu nyt niistä, "oikeasti" vakavista asioista. Puhun siitä, kun yrittää esimerkiks muuttaa elämäänsä, muttei uskalla. Että tekis jonkun valinnan, mutta tuntuu, ettei voi. Koska ei näin saa ajatella.
Ei saa, tai saa, sä saat, mutten mä saa, koska en saa. Katsotaan.
En mä ajattele näin.
En mä oo tällainen.
Sä olet kaikkea enemmän kuin uskot, isompi ja pienempi ja rohkeampi, pelokkaampi ja luovempi ja osaavampi. Sä olet kaikkea ja kaikkea muutakin, semmoista, mitä et edes ajattele. Se, että sä oot joskus ollut jonkinlainen (esimerkiks kiusaaja) ei tarkoita, että sun täytyy olla sitä koko loppuelämäs ajan.
Ei elämä oo mikään yks valinta, yks tilaisuus, yks asenne, jota täytyy sitten vaalia loppuun asti. Asiat muuttuu ja ihmiset muuttuu, tilanteet elää. Et sä oo tänään samaa kuin eilen ja huomenna oot taas jotenkin eri. Voi olla, että eilen et ollut "tällainen", mutta tänään oot.
En mä saa ajatella näin.
Ajatteleminen tapahtuu päässä, sen sisällä. Sinne ei näe kukaan. Sä voit ajatella mitä vain ja kukaan ei saa koskaan tietää; toimiminen on eri asia.
Mikset saa ajatella näin? Muuttaako ajatteleminen jotain? Muuttaa, luultavasti; kun jotain alkaa tiedostaa ja ajatella, sitä on vaikeaa työntää takaisin johonkin piiloon. Se on pelottavaa. Se on ongelmallista: on vaikeaa pitää yllä kuvaa siitä, kuka on, jos ajattelee sellaisia ajatuksia, jotka ei siihen kuvaan kuulu. Ei ei ei, ei nää ole mun ajatuksia, mä olen ihan toisenlainen.
Millainen? Millainen sä olet?
Juttelin vähän aikaa sitten tästä asiasta yhden ihmisen kanssa, ja hän kuvasi niitä "kiellettyjä" ajatuksia vastenmielisiksi. Ymmärrän sen tunteen. Miten mä voin ajatella tällaista kamalaa? Enhän mä ole tällainen, vastenmielinen ihminen. Ja silti, olet.
Yhtäkkiä sitä onkin joku muu kuin luulee. On käyttänyt vuosia tai muita aikoja koostaakseen itsestään jonkinlaisen kuvan, ja yhtäkkiä naps, se ei pidäkään paikkaansa. Oho mä oonkin erilainen. Oonko mä muka tällainen?
Viime aikoina mä oon opetellut olemaan vihainen. Se on mulle sellainen tunne, jota en osaa käsitellä. Kuka, minä? En mä ole vihainen, viha on tuhoava tunne, mä en ole tuhoava. En mä koe vihaa.
Ja silti: koen. Sitten, kun on vihainen ja ei sais olla, mutta on, muttei halua ajatella sitä, niin se tuntuu koko kehossa. Koko päivä on pilalla, koko päivä on taistelua, sitä, kun yrittää olla ajattelematta tunteita jotka kuitenkin on olemassa, jotka täytyis päästää ulos. Mutta enhän minä voi, en mä ole sellainen. Ja kuitenkin, olen.
Oon vasta nyt alkanut ymmärtää, miten mikään, mikään, ei ole mustavalkoista. Ihmiset on iloisia ja vihaisia ja ymmärtää ja ei ymmärrä ja sanoo suoraan ja ei sano, koska pelottaa, ja se on kaikki elämää. Tilanteet muuttuu ja vaihtuu ja kuka tahansa meistä voi yhtäkkiä huomata olevansa ihan erilainen, eri ihminen kuin on aiemmin ollut. Sitten alkaa se vaikea osuus: se, kun pitäis uskaltaa olla sitä, mitä on. Ajatella sitä, mitä ajattelee, vaikkei sais. Koska kyllä sä saat.
Kaikki muuttuu. Tilanteet elää. Ihmiset oppii ja kasvaa ja tulee erilaisiksi. Mäkin. Suokaa se mulle. Ja toisillenne.
Ja sulle. Suo se sulle.
Mulle esim. viha ei oo tunne.. tai en pidä sitä yhtä todellisena kun muita tunteita. Koen että viha, suru, kipu, ahdistus, yökötys, on vaan erilaisia kasvoja, mitä sitä asettaa jollekin, joka on musta se oikea tunne. Vaikka se, että ei halua sitä jotain asiaa elämäänsä. Että ei elä sillälailla, että voisi hyväksyä sen tosiseikan, jos sitä nyt vaan ei voi muuttaa. Että tekee jotain mitä ei haluaisi, ja sen sijaan että lakkaisi tekemästä tai alkaisi tehdä niin, että olisi selvempää ettei tahdo jatkaa näin, niin sitä vaan valitsee jonkun naamion, kuten vaikka vihan. Ja sitä ruokkii, kun ajattelee että siitä on jotain hyötyä
VastaaPoistakato nyt kun mä en hyväksy sitä asiaa mä olen yhä minä mut silti annan sen jatkua mutta sit mun täytyyki toimia näin ja näin
Valinta. Viha on musta ehkä valittavammissa oleva asia, ku esmes rakkaus. Tai ilosuus, onnellisuus.(Joo, en nää onnellisuutta valittavana. Se vaatii tekoja.[tosin ehkä vihakin, ne on vaan erilaisia.] Ja onhan ajatuksetkin tietty tekoja.) Mut ehkä onnellisuutta ei voi kieltää, muuttaa, jos se nyt on niin suurta. Emmä tiiä voikse olla, ehkä sille täytyy olla avoin.
Nomoi! :3
PoistaPiti lukea monta kertaa sun kommentti, että ymmärsin sen!
Mun mielest kyllä rakkautta ei voi valita. Jos yrittää, siitä tulee semmosta pakonomaista rakkauden hakemista, jossa miettii koko ajan, että rakastanko mä nyt ja mitä tää on ja miks musta ei tunnu ihanan lämpöseltä ja pörröseltä enks mä oikeesti rakastakaan.