Elämä onkin nyt

Viime aikoina oon usein jotenkin kellunu. On tuntunu siltä, että elämä on nyt. Tää päivä on nyt, eikä huomenna. Mä oon tässä. Ei tartte tehdä mitään muuta. Voin olla ja käsitellä mun asioita ja se riittää, ei tarvi mitään nyt heti ei oo pakko saada pakko tehdä. Ei nyt.

Samalla tuntuu, että olisin nukkunu miljoonavuotta ja just heränny. Elämä onkin nyt? Mun elämä, nyt? Mitä oon tehnyt aiemmin? Miks oon tuhlannut niin paljon aikaa kaikkeen vahingolliseen ja turhaan ja välttelyyn ja kaikkeen?

Joskus mietin, mitä vois olla. Mitä ehkä olis. Oon tottunut siihen: siihen, etten elä nyt, vaan jossain muussa ajassa. Sit aina havahdun, muistan. Ei tartte mitään nyt. Nyt on nyt.

Luin tän tekstin kutri.netistä:

"Katso omia tavoitelistojasi. Näe itsesi sielusi silmin tilanteessa, jossa olet juuri saavuttanut tavoitteesi. Mitä näet, kuulet, haistat ja tunnet? Miltä sinusta tuntuu? Tunnetko itsesi jotenkin onnellisemmaksi, tyytyväisemmäksi, rakastetummaksi, arvostetummaksi, menestyneemmäksi tai paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olet tänään?

Kuinka moni tavoitteistasi on tällainen “sitten kun…” -tavoite. Huomaatko miten ajatus “sitten kun…” saa tämän hetken tuntumaan jotenkin vajavaiselta tai vähemmältä?"

Koko teksti kutri.netissä.

Tätä samaa settiä oon lukenut tosi paljon: sitä, miten pitää elää nyt eikä huomenna tai eilen. Miten pitää nauttia siitä, mitä nyt on, eikä olla jossain muualla koko ajan. Sitä tulee joka tuutista, tätä ohjetta. Elä nyt älä huomenna ole tässä älä elä menneessä. Ja silti: sitä ei tajua, ennenku tajuaa.

Mua vähän harmittaa. Tuntuu, että ymmärrän itteäni nyt paremmin kuin vuosiin ja siitä tulee semmonen olo, että oon menettänyt jotain. Etten oo elänyt tätä elämää, vaikka oon. Mutta se on ollut jotenkin haaleaa, semmoista, etten oo ymmärtänyt, miksi teen miten teen ja se vaikuttaa kaikkeen. Tuntuu kurjalta joskus, se, miten oon aiheuttanut muillekin ongelmia siks, että kannan mukanani painolasteja, joita en itse ymmärrä kantavani.

Kirkko ja kaupunki -lehden numerossa 38/2012 oli teksti masennuksesta. Ote artikkelista:

"Pysähtyminen ja itsensä kuunteleminen ovat Melartinin mukaan tärkein tapa havaita alkava pahoinvointi. Kaikkien olisi hyvä opetella olemaan läsnä itselleen ja tiedostamaan tunteensa. Jos ihminen kadottaa yhteyden sisimpäänsä, hän alkaa voida huonosti.

– Nykyään vapaa-ajastakin tulee helposti suorittamista. Tuntuu paremmalta tehdä koko ajan jotain, ettei tarvitsisi huomata ahdistustaan. Siksi omaa pahoinvointia on usein vaikea tunnistaa. Läheiset voivat huomata sen herkemmin."

Lue koko Anu Heikkisen teksti täällä.

Oon nauttinu tosi paljon siitä, etten halua olla missään muualla kuin nyt. Etten haaveile siitä, mitä olis tai mitä viel täytyy tai miten pitäis. Että on vaan.

Joskus kyl sattuu. Se, miten oon mokaillut elämässä. Mun on vaikea antaa itselleni anteeksi: mietin, miksen tajunnut, ja miksi tein jotain niinku tein. Vaikkei voi tietää, ennenku tietää. Vaikkei ymmärrä, ennenku ymmärtää.

Oon antanu toisille lukemattomia neuvoja siitä, miten asioita kannattais tehdä. Viime aikoina oon huomannut moneen kertaan sen, ettei kukaan noudata mitään ohjeita ennenku itse havaitsee, miten haluaa elää. Ennenku itse ymmärtää asioita.

Avatv.fissä oli Anna Perhon haastattelu liittyen parisuhteisiin. Ote artikkelista:

"Perho myöntää miettineensä hyvinkin paljon sitä, miksi joku jää parisuhteeseen, vaikka arki olisi täynnä ongelmia. Toimittaja uskoo, että valtaosa vaikeassa parisuhteessa elävistä pystyisi neuvomaan ystäviään päättämään parisuhteen vastaavien vaikeuksien vallitessa.

– He olisivat valmiit nanosekunnissa antamaan sen ohjeen, että "ota ja lähde", Perho kertoo."

Lue koko teksti avatv.fistä.

Nii. Toisia on niin helppo neuvoa. On helppo kertoa, miten elämää pitäis elää, kunhan neuvonnan kohde on joku ulkopuolinen. Sisäisessä myrskyssä on hankalampi navigoida ja olla viisas. Ja on hankalaa kuunnella muita. Ymmärtää, ettei toi ilkeyttään sano, se sanoo siks, että on huolissaan. Ei se sano mua tyhmäks, kun se sanoo, että ehkä teen virheen. Se vaan yrittää välittää.

Dan Pearce kirjoittaa danoah.comissa täydellisyydestä. Siitä, miten se on sairaus. Miten ei pitäis olla täydellinen, vaan aito. Se, kuka oikeasti on.

Voi, miten vaikeaa se on. Se meinaa sitä, ettei saa piilottaa, teeskennellä ja vältellä. Pitää olla sitä, mitä on, kuka on. Samalla: voi, miten ihanaa se on. Se, kun ei enää tarvitse olla mitään muuta kuin mitä on. Kun saa vain olla oma itsensä. Minä. Ei tarvi suorittaa, ei tarvi tehdä mitään, mitä ei halua vain siksi, ettei kehtaa tunnustaa, myöntää tai sanoa, ettei tämä oo mä en mä voi en tahdo.

Sit, kun pystyy sanomaan, jotenkin herää. Huomaa, ettei maailma räjähtäny ja kaikki menikin ihan hyvin, vaikka näytti, kuka on. Vaikka pelotti. Sitä huomaa, miten ihmeellisiä ihmiset on, miten ne tajuaa ja ymmärtää, kipeitäkin juttuja.

Sit huomaa, että elämä onkin nyt. Mä oonkin nyt.

"Be real.

Be bold about your weaknesses and you will change people’s lives. Be honest about who you actually are, and others will begin to be their actual selves around you. Once you cure yourself of the disease, others will come to you, asking if they can just “talk”. People are desperate to talk. Some of the most “perfect” people around you will tell you of some of the greatest struggles going on. Some of the most “perfect” people around you will break down in tears as they tell you how difficult life is for them. Turns out some of the most “perfect” people around us are human beings after all, and are dying to talk to another human being about it.

You’ll love them for it. And you’ll love yourself even more."

Dan Pearce danoah.comissa.