"Jumalan viesti on päinvastainen: sinä saat olla. Kaikki mikä sinussa on, saa olla olemassa. Sinun kaipauksesi ja toivosi saavat elää. Sinun väsymyksesi ja pettymyksesi saavat tulla esiin. Sinun yksinäisyytesi ja ikäväsi saavat tulla ilmi. Sinun uskosi – mikä sen määrä onkin – saa elää ja olla juuri sellainen kuin se tänään on. Sekin, mitä häpeät ja väistelet tai kerrassaan tukahdutat, saa olla ja tulla esiin."
Samassa lehdessä on aina myös viikon rukous. Numeron 25 rukouksessa sanottiin muun muassa:
Nyt en enää edes tiedä,
mitä näen edessäni ja
mitä sanoja suustani lähtee.
Jumala, oletko jossain,
kuuletko minua?
Pysy lähettyvillä, sillä
olen nyt itsellenikin outo.
Kirkko ja kaupunki, nro 25/2012
Samaistuin hyvin voimakkaasti kumpaankin kirjoitukseen, koska en aina oikein ymmärrä itseäni. Tiedän, miten haluan toimia, miten haluaisin elää, miten haluan olla lempeä ja jakaa hyvää ja olla ymmärtävä, vahva.
Samalla huomaan joskus ajattelevani sitä, miten ihanaa olis lyödä jotakuta. Miten ihanaa olis olla vihainen, oikein vittumainen kusipää, sellainen, joka ei välittäis. Millaista olis riidellä epäreilusti, ei järkevästi, kuten opetetaan. Miten ihanaa olis olla ilkeä.
Samalla huomaan joskus ajattelevani sitä, miten ihanaa olis lyödä jotakuta. Miten ihanaa olis olla vihainen, oikein vittumainen kusipää, sellainen, joka ei välittäis. Millaista olis riidellä epäreilusti, ei järkevästi, kuten opetetaan. Miten ihanaa olis olla ilkeä.
Joskus ajattelen, millaista se olis. Se, että odottaa, että toinen ihminen tekee jonkun pikkujutun, jonkun ihan hölmön, ja sitten hermostuis sille siitä. Haukkuis sitä. Vitun typerys! Kuole pois! Kukaan ei kaipaa sua senkin paska!
Löis nyrkin peilin läpi niin, että lasit särkyy ja tulee haavoja, tulee verta. Sitten syyttäis siitäkin sitä toista KATSO MITÄ SÄ PANIT MUT TEKEMÄÄN VITTU VIHAAN SUA
Joskus huomaan, että ajattelen tällaista, ja lopetan heti. Tuun hyvin vihaiseks itselleni, tunnen noloutta.
Luin vähän aikaa sitten kirjaa Ei kenenkään äiti, se kertoo lapsettomuudesta. Kirjassa ihmiset kuvasi omilla nimillään ja kirjoituksillaan sitä, miten lapsettomuus tuntuu joskus niin epäreilulta, että kun näkee raskaana olevan naisen niin tekee mieli potkaista sen vatsaa.
Luin tän yllättyneenä. Olin hämmentynyt. Saako näin sanoa? Tunteeko kaikki tosiaan joskus näitä tunteita? Joku muukin ajattelee väkivaltaa, kirjoittaa siitä omalla nimellään, avoimesti tunnustaa!
Luin tän yllättyneenä. Olin hämmentynyt. Saako näin sanoa? Tunteeko kaikki tosiaan joskus näitä tunteita? Joku muukin ajattelee väkivaltaa, kirjoittaa siitä omalla nimellään, avoimesti tunnustaa!
Kuuluuko tää jotenkin ihmisyyteen? Onko se joku egotrippi, sitä, että minä oon parempi kuin sinä ja nyt saat maksaa? Sulla on jotain mitä mulla ei, sinä otit multa jotain tai et ottanu mutta melkein katsoit mua oudosti sinä auoit päätä ja nyt saat maksa. Sitäkö se on?
Jos kaikki ajattelee tätä, miks jotkut oikeasti tekee näitä asioita? Miksei kaikki vaan ajattele ja sitten jatka elämää; miks on väkivaltaa, miks oikeasti hakataan?
Mikä on sen oikeutus, millä tavalla sen selittää itselleen, että mä saan mä ansaitsen? En ymmärrä sitä logiikkaa, sitä hetkeä, jona ihminen päättää että kyllä minä saan sinut tuhota minä näytän sinulle minä saan sinä ansaitset tämän. Millä tavalla sen selittää itselleen niin, että se on ok, ettei mieleen edes tule, että mä teen nyt jotain väärää nyt jarru pohjaan?
Sitten myöhemmin oikeuden edessä voi katua tai kavereille tunnustaa, että ei olis pitäny mutta kun näin punaista hermot meni kontrolli meni. Kuinka monella se katumus muuttuu teoiksi? Kuinka moni ei enää koskaan tee samalla tavalla? Onks tästä jotain tutkimuksia?
Mitä väliä on katumisella katumisen vuoksi, sillä, että sanoo että ei olis pitänyt, mutta kuitenkin tekee uudelleen, taas sen saman oikeutuksen kautta, kyllä minä saan sinut tuhota minä näytän sinulle minä saan sinä ansaitset tämän.
En ymmärrä. Selittäkää joku.
Mikä on sen oikeutus, millä tavalla sen selittää itselleen, että mä saan mä ansaitsen? En ymmärrä sitä logiikkaa, sitä hetkeä, jona ihminen päättää että kyllä minä saan sinut tuhota minä näytän sinulle minä saan sinä ansaitset tämän. Millä tavalla sen selittää itselleen niin, että se on ok, ettei mieleen edes tule, että mä teen nyt jotain väärää nyt jarru pohjaan?
Sitten myöhemmin oikeuden edessä voi katua tai kavereille tunnustaa, että ei olis pitäny mutta kun näin punaista hermot meni kontrolli meni. Kuinka monella se katumus muuttuu teoiksi? Kuinka moni ei enää koskaan tee samalla tavalla? Onks tästä jotain tutkimuksia?
Mitä väliä on katumisella katumisen vuoksi, sillä, että sanoo että ei olis pitänyt, mutta kuitenkin tekee uudelleen, taas sen saman oikeutuksen kautta, kyllä minä saan sinut tuhota minä näytän sinulle minä saan sinä ansaitset tämän.
En ymmärrä. Selittäkää joku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti