"Anna Perho totesi viisaasti, että onni ei jumaliste asu niissä pienissä asioissa, vaan suurissa: Jos vihaat työtäsi, avioelämäsi on persiistä ja rahaa ei ole koskaan, ei siihen elämään paljoakaan vaikuta pikkulintujen viserrys tai oravan pesän laitto.
Lopeta siis hyvä ihminen jo se marina, ja keskity niihin suuriin asioihin elämässäsi ja muuta ne paremmaksi. Kitinä ei tee sinusta kuin katkeran vanhuksen ja luvassa on aika pirun monta vuotta tylsyyttä, jos et nyt muuta niitä asioita, joihin haluat muutoksen.
Niin että nyt se peräaukko ylös sieltä ja sassiin."
Ai että nautin kauheesti tosta MRSL-blogin tekstistä. Siks, etten yleensä itse halua antaa suoria perse-ylös-penkistä -neuvoja, sekä siks, että tuntui tosi hyvältä lukea siitä ettei pienillä asioilla ookaan ehkä väliä.
Pienistä asioista puhutaan aina. Pitää nauttia minijutuista, joita arki on täynnä ja etsiä niistä iloa ja onnea. Mutta entä jos se onkin noin, ettei ne muuta mitään? Ettei sitä elämän paskuutta voi piilottaa sillä että ai että kun tänään oli ihana ilma sentään, voi että kun viikonloppuna oli sentään se yks kiva hetki?
Oon ajatellut paljon arkea ja sitä, miten paljon ns. paskaa on liikaa. Kaikilla on jotain ongelmia eikä kenenkään elämä oo aina helppoa. Ei ainakaan niiden ihmisten, keitä tunnen. Mutta miten paljon ankeutta kuuluu sietää ja miten monesta unelmasta luoputa, ennen kuin "on oikeus" tai ennen kuin "saa" tehdä ja vaatia muutosta?
Laitoin noi jutut lainausmerkkeihin, koska ainahan sitä saa ja on oikeus. Silti mullakin kesti vuosikausia ennenku tajusin, että a. mun valitsemat asiat elämässä ei toimi ja b. mikään ei muutu, ellen itse ala muuttaa itseäni ja toimintatapojani. Turha istua ja nyyhkiä, että taas kävi näin, kun itse lappaa samaa kakkaa kärryynsä uudestaan ja uudestaan.
Nyt oon miettinyt sitä, kauanko jaksaisin katsella vaikka alkoholistia. Jos kumppani olis alkoholisti. Kauanko jaksaisin? Kauanko viitsisin katsella, jos toinen haukkuu tai halventaa mua? Kauanko jaksaisin odottaa, että antaako toinen seksiä ehkä tänään, vai meneekö kolme kuukautta ennen kuin saa? Kauanko? Kuinka kauan viitsisin maksaa kaiken, koska toinen ei koskaan maksa mitään? Kuinka kauan odottelisin, että nyyh tekstaispa se kundi tekstaispa? Mitkä on niitä asioita, joita mä jaksan odottaa ikuisesti vaikka? Onks sellaisia ylipäätään olemassa, vai haenko mä nyt jotain unelmaa, ongelmatonta olemassaoloa?
Viime aikoina oon tullut hyvin kärsimättömäksi. Muutos nyt heti! Oon pannut tahallani tauolle sellaisia ihmissuhteita, jotka rasittaa mua, vie energiaa kirjoitan tästä myöhemmin lisää. Sitäkin oon miettinyt. Tekeekö ystävät niin? Kuuluuko ystävän jaksaa aina? Millainen ystävä se on, joka sanoo, että sori sun ongelmat ei enää kuulu mulle en enää jaksa kuunnella? Onko se ystävä?
Oon aina vaatinut itseltäni paljon siinä mielessä, että mä en saa vaivata muita. Mä en saa aiheuttaa ongelmia. Mun tehtävä on ollut tehdä muiden elämä mukavaksi ja hyväksi ja voi luoja millaista on yrittää päästä irti siitä toimintamallista. Ajattelen koko ajan, että kuuluuko näin tehdä, että saako ja voiko ja miten paljon itselleen saa vaatia, ennen kuin on itsekäs paska. Millaisia asioita saa tunnustaa ja saako toiselle sanoa, että mä en enää usko suhun ihmisenä oon pahoillani. Saako?
Mietin koko ajan sääntöjä. Etsin niitä. Missä sanotaan, saako kaverit riidellä? Saako ystävälle sanoa, että mua ei kiinnosta kuunnella tätä enää en jaksa? Loppuuko ystävyys siihen sitten, onko se päätös? Toistaiseks ei oo ollut.
Oon ollut hyvin hämmästynyt siitä, miten sallivia muut on. Miten muut ymmärtää, että mä muutan nyt niitä isoja asioita elämässäni ja nostan perseeni ja teen eri tavalla kuin ennen. Mua ymmärretään. Joskus mua harmittaa, etten mä jaksa vastata siihen, en ymmärtää ketään, en mitään ongelmia oikein millään tavalla. Jos et jaksa jos et kestä niin muuta ittes älä valita mulle!
Oon alkanut aika paljon käyttäytyä niin kuin muutos olis helppo juttu. Niinku se pitäis vaan tehdä. Tää ärsyttää mua vähän. Niinhän muutos pitääkin vain tehdä, mutta silti; miten monta vuotta itse tuhrasin sellaisiin juttuihin, jotka ei vieneet mua mihinkään eikä antaneet mulle mitään. Mä vaan annoin ja annoin ja annoin. Ja katkeroiduin. Elämä on niin vaikeeta ja se on muiden syy, ei mun!
Syy oli mun. Mun piti ottaa vastuu. Sitä toivoisin ehkä muiltakin: että ne ottais vastuun. Eikä käyttäis 24 vuotta elämästään sen miettimiseen, että onko oikeus, saako, voiko.
On. Saa. Voi. Ei meillä oo kuin tää yks elämä. Tee jo jotain sille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti