Näin panin välit poikki ystävääni

Tiiätteks sen, kun on vaikka eronnu jostakusta ja on eka yö kun oot yksin ja ajattelet sitä, mitä oot tehny, ja muistat vaan kaikkee hyvää, sellaset hyvät jutut, sit ajattelet että tää oli kamala virhe tää oli ja otat puhelimen ja sitte,  sitte laitat sen takasin pöydälle.

En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.

Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.

Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.

Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?

Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.

Sit ei soita.

Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?

Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.

Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny.  Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.

Sitten joskus makaa yöllä sängyssä  ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.

Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.

Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.