Paljon onnea ihmiskunta

Meikä on viime aikoina jotenkin antanut periksi ihmisten suhteen. Luovuttanut. En jaksa saarnata enkä jaksa valistaa enkä jaksa pyytää että pliis älkää yksityisautoilko pliis älkää syökö lihaa pliis älä aja taksilla pliis tee nyt elämälles jotain ettet olis niin onneton. En jaksa.

Oon aiemmin kirjoittanut siitä, miten koen, ettei mulla ole oikeutta tai asiaa puuttua kenenkään elämään tai mennä tuputtamaan omia toimintatapojani, koska jokainen voi elää niinku haluaa. Viime aikoina oon huomannut, että oon antanut jotenkin ihan totaalisen periksi. Hoidan vaan omat pienet asiani ja ostokseni ja vien roskani roskikseen ja kierrätän enkä ajattele muita. Tehkööt, mitä tekee. Mä teen mun asiat ja kierrätän ja lahjoitan rahaa ja se ei varmaan riitä mutta ainakin yritän.

Musta on alkanut yhä enenevissä määrin tuntua, että me tapetaan itsemme. Ja toisemme. Me istutaan täällä meidän kotimaassa ja riidellään syrjäytymisen estämisestä ja maahanmuuttajista ja perussuomalaisista ja muut maat istuu omilla palleillaan ja riitelee luojatiesmistä ja mitään ei tapahdu, mikään ei muutu paremmaks ja vituiks tää menee. Kiina ja Japani riitelee parhaillaan jostain saarista, niiden alueella on kuulemma paljon luonnonvaroja. Oishan se hirveetä, jos vaan joku toinen sais ne, siis joku muu kuin minä. Ja kun ei niitä voi jakaa, siis ei vaan voi!

Oon aika paljolti menettänyt kiinnostukseni maailman tapahtumiin. En jaksa järkyttyä, en jaksa paasata enkä jaksa kirjoitella vastineita siitä, miten maailmaa pitäis ajatella ja rakastaa ja lopettakaa nyt ja olkaa niin kilttejä ja tämä on yhteiskunnassamme vialla tämän asian pitää muuttua nyt. Uutiset tekee mut vain surulliseksi: mulla on jatkuvasti voimaton olo, semmoinen, että mä kyllä yritän mutta silti sademetsät kuolee ja kohta me uidaan paskassa, joka on itse tuotettu, paljon onnea ihmiskunta (lue tämä Dressmann-äänellä).

Rakastan maailmaa ja rakastan luontoa ja arvostan ihmisoikeuksia ja nää on vaan kauniita sanoja, koska mä en jaksa tehdä asioiden eteen mitään. En jaksa kirjoittaa hallitukselle ja en jaksa vaatia, en jaksa olla aktiivi missään yhdistyksessä ja en jaksa ymmärtää politiikkaa, en jaksa lukea tilastoja siitä, paljonko Suomessa nyt on työttömiä ja onko hallitus onnistunut vai epäonnistunut.

Tässä Tuomas Rantasen tekstiä liittyen ilkivaltaan.

"Jokin aika sitten erään leikkipuiston korjauksen yhteydessä asukkaille kerrottiin, että puistoon on tulossa muiden virikkeiden ohella iso shakkilauta. Asukkaiden piirissä ihmetystä herätti, että miksei samalla nappuloitakin. Vastauksena kuultiin. ettei nappuloita voi tuoda ilkivallan uhan takia. --- Ankea toimenpide ei viesti kaupunkilaisille kivaa ja hyvää, vaan ajatusta, että ilkivalta lopulta aina voittaa. Siis ei teille shakkinappuloita, vaan vain pelkkä lauta muistuttamaan, että paskahan tämä kaupunki pohjimmiltaan on."

Lue koko teksti tuomasrantanen.fistä.

Tää jotenkin kosketti mua. Just tolta musta välillä tuntuu. Miks taistella, kun vastassa on niin monia. Miks yrittää, kun yhden paskan tilalle tulee toista paskaa.

Mä rakastan ihmisiä, jotka jaksaa taistella. Tunnen itsekin monia. Ne ei anna periksi, ne taistelee ja kamppailee viikosta ja kuukaudesta ja vuodesta toiseen niiden asioiden puolesta, joita ne rakastaa. Pistää itsensä likoon, allekirjoittaa jokaisen vetoomuksen, vaatii oikeuksia ja huutaa kansanedustajille toritapahtumassa että HUOMAA MINUT HUOMAA TÄMÄ TAVALLINEN IHMINEN TÄÄLLÄ MINÄ OON NYT KUUNTELE. Mä arvostan näitä taistelijoita niin paljon, sitä, miten ne jaksaa uskoa ja ajaa asiaansa.

Helsingin Sanomissa oli kolumni liittyen suklaaseen ja orjuuteen, jota suklaan valmistusprosessissa käytetään. Ote kolumnista:

"Ky­se ei tie­ten­kään ole vain Fa­ze­ris­ta, tai edes suk­laas­ta. Ky­se on maail­mas­ta, jos­sa on lii­kaa ra­haa ja tah­toa saa­da huo­nos­ti ole­vat asiat näyt­tä­mään hy­vil­tä, liian vä­hän kum­paa­kaan muut­ta­maan nii­tä."

Lue koko Elina Hirvosen kolumni tässä ja sen yllättäen saama vastine täältä.

Tollakin tekstillä saatiin jotain aikaan. Saatiin joku miettimään, saatiin aikaan liikettä. Värähtelyjä. Ehkei oo vielä myöhäistä.

Joskus ajattelen sitä yhtä punk-biisiä, sitä, jonka nimi on Sotaa apatiaa vastaan. Tuntuu, että käyn sitä. Tiedän niin paljon semmoisia, jotka ei enää käy: sodat on sodittu ja apatia tuli, otti ja valloitti.

En halua, että apatia voittaa. En halua olla voimaton löllykkä, joka huokaa että voi voi ja menee himaansa. Semmoinen, joka kääntää lehden sivua ja ajattelee, että hoitakoot muut.

Olin joskus tosi intohimoinen. Kävin kaikenlaisissa marsseissa ja mielenosoituksissa riehaamassa, joskus sellaisissakin, etten oikein tiennyt niiden tarkoitusta. Jotenkin oon tylsistynyt, laiskistunut. En ota aktiivisesti osaa, en jaa flaijereita, en tee.

Haluan takaisin sen taisteluhengen. En halua luovuttaa. En halua antaa valtaa sille maailma on paskaa kaikki me kuollaan -ajattelutavalle. Joskus kun huomaan itsessäni sitä, muistutan, että mä voin tehdä jotain: mä voin päättää, mitä mä teen. Miten mä toimin. Mitä mä annan. Muille en voi mitään, mutta itselleni voin. Mulle voin.

En aio luovuttaa.