Kun sä nyt vihaat sua

Mun ei pitänyt kirjoittaa tänään, koska väsyttää ja on fyysisesti huono olo ja kaikkee. Sitten löysin taas yhden tutkimuksen, joka innosti mua.

MTV3.fi/koti -sivustolla kerrotaan tutkimuksesta, jonka mukaan naiset antaisi vuosia elämästään, mikäli saisivat täydellisen vartalon. Ote tekstistä:

"Haastatelluista 16 prosenttia antaisi täydellisestä vartalosta vuoden elinaikaansa, kymmenen prosenttia 2–5 vuotta ja prosentti vastaajista suostuisi luopumaan jopa 21 elinvuodestaan, jotta saisi unelmakroppansa."

Vuoden. Se on 365 päivää. Mun matikka ei repeä laskemaan päässä, paljonko on 21 vuotta. Keksin useita hetkiä vuodessa, jotka on tärkeämpiä kuin se, miltä näyttää. Hetkiä, joina ei ole mitään merkitystä, joina unohtaa sen, miltä näyttää.

Mikä ihme meitä, varsinkin naisia vaivaa? Miksi itsen haukkuminen on normi: jokaisellahan täytyy olla kehossa joku kohta, jota inhoaa, muuten on valehtelija tai ainakin tosi omituinen tyyppi!

Joojoo media joojoo leffatähdet joojoo photoshop joojoo kiusaajat joojoo mainokset joojoo ainaonollunäin. Joo. Kyllä mä tiedän, mitkä asiat meille tekee sen, ettei voida katsoa itseämme kritisoimatta, inhoamatta tai toivomatta muutosta. Kyllä mä tiedän. Mä en vain ymmärrä.

Mä en ole koskaan kokenut, että mun keho olisi jotenkin irrallaan musta, että se olis toinen, joku otus, jota vastaan mun pitää hyökätä, koska se hyökkää mua vastaan, kiusaa tai kiduttaa pelkällä olemassaolollaan, muodollaan tai, no, olemisellaan. Se on mun keho.
Mä asun tässä kehossa. MÄ asun TÄSSÄ kehossa.
Mä en voi muuttaa toiseen kehoon. Mä en halua muuttaa toiseen kehoon. Mä oon pitkä ja karvainen ja pehmeä ja autuas ja mä en halua muuttaa. Kenties mä olen vain onnekas.

Tietenkin mullekin tulee niitä. Ajatuksia. Oispa kapeammat reidet, pitäisköhän mun laihduttaa, mitä toi ajattelee, miltä mä näytän tässä asennossa, entä tossa, mitä jos mä lihon, mitä jos. Kyllä niitä tulee.

Mä en tiedä, mistä ne tulee. Mä en oikein tiedä edes, miksi. En muista, että olisin koskaan aidosti vihannut mua, mun fyysistä ilmentymää, että olisin halunnut tuhota sen tai loputtomasti halveksinut sitä. Joo, oonhan mä laihduttanut, joo oon mä puristellut reisiäni ja ajatellut niiden kokoa ja sitä, onkse oikeanlainen vai vääränlainen, muiden luomia termejä tai määritteitä. Mutta oikeasti, ihanoikeasti mä en halua olla erilainen. Mä pidän Musta.

Mä olen pehmeä, vaaleanpunainen, rönsyilevä, mun keho ei aina tottele, se tulee kipeäksi eikä aina jaksa kannattaa mun painoa erilaisissa akrobatialiikkeissä, se tulee kipeäksi, sitä palelee, se lihoo ja laihtuu, isonee ja pienenee, siitä kuuluu ääniä, se osaa tehdä ääniä, joskus se on ihan punainen, se palaa, se kantaa asioita ja halaa muita, se rakentaa ja kuvaa, se kommunikoi, se vie mua eri paikkoihin. Mun keho elää mun kanssa, mun jalat kuljettaa mua ja mun silmillä mä katson. Mun käsillä mä voin silittää vaatteita tai ihmisten päitä. Mä olen176 senttiä pitkä enkä tiedä, paljonko painan. Mussa kasvaa karvoja.

Kyllä mä ymmärrän, jos ihminen haluaa laihduttaa tai muuttua jotenkin, jotta olis terveempi, liikkuminen ois helpompaa tai sais elää kauemmin. Mutta näemmä ainakin edellä mainitun tutkimuksen mukaan ihminen antais myös elämäänsä pois vain, että vois olla paljon mainostetussa bikinikunnossa.

Mä tiedän, että moni nykyisin ymmärtää kuvankäsittelyn tehon, sen, miten mainosten ihmiset ei ole oikeita. Mä tiedän, että me tiedetään, ettei naisen tarvitse olla tällainen ja tuollainen, että kaikenkokoisia naisia on olemassa, että Doven mainokset on ihania, että me halutaan nähdä tavallisia naisia, että me vaaditaan jatkuvasti kovempaan ääneen oikeutta olla omia itsejämme. Miksei se siis tehoa? Miksi me tiedetään muttei ymmärretä, sisäistetä?

Miksi me voidaan taputtaa kaveria olalle, kun sen on paha olla sen oman kehon kanssa, mutta itsellemme ei voida tehdä samaa?
Miksi saunassa täytyy vertailla omia puutteita muihin, tai ainakin todeta, ettei vikoja ole tässä tai tuossa kehonosassa?
Miksi kehoa täytyy koko ajan arvottaa, määrittää, mitata ja tarkkailla – miksei se voi vaan olla?

Miksi meille on niin jumalattoman tärkeä määre se, miltä me näytetään? Kaikki aina sanoo, ettei ulkonäkö merkitse mitään, että joojoo hyvin ne hiukset on ja sä näytät ihanalta ja mitä väliä – mutta silti siitä omasta kehosta ja sen mitoista puhutaan, sitä mitataan, sitä tongitaan ja verrataan koko ajan.

Mä kirjoitin aiemmin siitä, miten ihminen sanoo yhtä ja tekee toista. Mä uskon, että tässä on kyseessä melko samantapainen tilanne.

Me kaivataan yhteisöllisyyttä. Me kaivataan myös erillisyyttä: me halutaan olla muiden kanssa, mutta samalla tietää, miten me erotaan muista. Me halutaan tietää, ketkä on ystäviä tai vihollisia, keihin voi luottaa, kuka on meidän puolella. Me määritellään egoamme sen mukaan, mistä me pidetään, mitä me kannatetaan ja millaisia ollaan: mä olen tätä, mut tota mä en ainakaan ole.

Ihminen on fyysinen olento. Se, miten me ollaan olemassa tässä maailmassa, määrittää meitä: meillä on tietty muoto, joka on samantapainen kuin joillain asioilla ja ihan erilainen kuin joillain toisilla. Meidän aivot on kehittyneet siihen pisteeseen, että meillä on ymmärrys itsestä: me osataan sanoa, missä menee "meidän" ja "maailman" välinen raja, miksei me olla joku toinen tai miksei me olla samaa kuin ilma tai puut.

Mä en ole tiedemies. Mä en ole psykologi. Mä tiedän vain sen, että me toitotetaan koko ajan toisillemme sitä, miten tärkeää on rakastaa ja hyväksyä itsensä ja miten ulkonäkö ei ole tärkeintä, ja sitten ei noudateta omaa neuvoamme.

Dr. Phil tai joku kerran sanoi, että jos talon perustukset on pilalla, sitä ei voi korjata maalaamalla uudelleen. Että vaikka keho olis maailman täydellisin, ei siitä ole mitään iloa, jos aivot junnaa samaa vanhaa rataa. Kun yks vika on korjattu, löytyy pian toinen – jos ei suoranaista vikaa, niin ainakin parannettavaa. Koska kaikki ei voi olla hyvin nyt. Aina jossain odottaa jotain parempaa.

Mä otsikoin tän merkinnän tahallani aika raisusti, koska mun mielestä olis tärkeää herätä huomaamaan, että se keho, jota sä vihaat, on sä itse, ainakin tietyllä tavalla. Sä asut siinä kehossa sen aikaa, kun oot olemassa maapallolla tässä muodossa. Se keho on annettu sulle. Jos uskoo Jumalaan, voi sanoa, että hän loi sen kehon, antoi sen. Montako kertaa olet saanut joltakulta just sulle räätälöidyn lahjan, sytyttänyt sen tuleen ja sanonut, että mä inhoan tätä, tällaista mä en halua? Jos Jumala loikin sun kehon, se ajatteli just sua ja hymyili: se tiesi, että susta tulee sä, sä, joka asut sun kehossa.

Mä katselen itseäni usein peilistä. Kääntyilen siinä vähän, kallistan päätä, nostan käsiä, katson, miltä mä näytän. Mua alkaa usein hymyilyttää, koska mä tajuan yllättäen, että hei: tossahan mä oon. Mä oon siinä.

Nämä ajatukset tuli siitä päästä, jota toi kaula kannattelee. Nuo kädet kirjoittaa tätä blogia tänään. Nuo jalat vie mut treeneihin. Nuo silmät katsoo ja näkee ja itkee, surusta ja onnesta. Tuo suu puhuu ne asiat, jotka syntyy aivoissa, jotka on tuolla pään sisällä. Siellä ne on. Ne jäsentelee asioita kun mä nukun: kun mun keho nukkuu, se silti hengittää ja elää, pitää mua hengissä. Se viisastuu ja syventää mun oppimia tietoja, tekee musta fiksumman.

Sun silmät lukee tätä tekstiä. Ne on sun päässä, siinä ne on, siinä nenän vierellä, ihan omalla paikallaan. Ehkä sä teet jotain siinä samalla: ehkä sun korvat kuulee jotain, jalat tuntee jotain, suu syö jotain. Sä olet siinä. Sä olet sä.

Sun päässä voi olla kuva siitä, missä sun silmien pitäis sijaita, miten sun pitäis olla, miten sun kehon pitäis olla, että joku täydellisyyden malli täyttyis: että sä voisit olla sun mielikuva täydellisestä susta. Kuka sen mielikuvan antoi? Kuka sen määritteli? Oliko se joku toinen, joku kuva, ihminen, asia, kiusaaja, joku, joka heitti sulle kaksi sanaa koulun käytävällä eikä edes muista niitä?

Ihmiset ei usein tajua, miten ne satuttaa: ne ei ymmärrä, että kaks sanaa voi kasvaa vihaksi, että ne voi alkaa määrittää persoonaa, kertoa, että tämä keho on pelkkä virhe, muutu, ole hyvä.

Susta voi tuntua, että sä olet ihan yksin. Sä et ole. Kaikki ajattelee näitä samoja asioita, mäkin ajattelen niitä. Mutta sä saat valita: ne aivot, jotka on siellä sun pään sisällä, sun kasvojen takana piilossa, voi alkaa jäsennellä ja ymmärtää, että sun keho voi olla sun ystävä. Kumppani. Liittolainen.

Sun keho voi olla sun ystävä.
Kumppani.
Liittolainen.

Jos sulla on peili, sä voisit mennä nyt sen eteen. Olla vaan siinä ja katsoa. Katsoa sua, vain katsoa, ajattelematta mitään sanoja tai adjektiiveja (jos tuntuu vaikeelta ja täytyy ajatella jotain, ajattele vaikka "minä. minä. minä" tai "tässä. tässä. tässä"). Kääntele vähän päätä. Katso, miten valo osuu sun kasvoihin. Sä olet siinä. Sinähän se olet. Sä olet kaunis.

Sun ei tarvitse vihata itseäsi enää. Sä voit lopettaa sen nyt. Sä voit alkaa muuttaa sisäistä puhettasi: sä voit puhua itsellesi kauniisti, kauniimmin, tai edes pysäyttää karkeimmat puheet. Sanoa, että kiitos, nyt riittää. Mä olen tässä. Tämä on minä. Mun ei tarvitse muuttua ja kaivata, mun ei tarvitse haikailla tai ahdistua, mä voin olla, vain olla nyt.

Sä voit katsoa sua peilistä ja löytää jotain pientä ja kaunista. Kiitä sua siitä. Kehu sua.

Sä olet siellä peilissä. Sä olet kaunis.

Lisää aiheesta:
Kuka mua kannustaa?
Mitä sinä sanot sinulle?