Mä en oo sun bestis

Yläasteella mulla oli maailman paras bestis. Semmonen kaikkien kirjojen ja romaanien ja leffojen paras ystävä. Viime aikoina oon miettiny sitä, että mulla ei enää oo samalla tavalla bestistä.

Mulla on paljon ystäviä ja rakastan niitä tosi paljon. Ja silti välillä on semmonen hetki, että musta tuntuu, etten voi kertoo jotain asiaa kenellekään. Etten kehtaa. En uskalla. En halua. Ettei oo ketään, joka tietäis musta kaiken.

Mä jotenkin kaipaan sitä. Että joku tietäis musta kaiken, ja että se olis ystävä, ei muuta. Ei mikään seurustelukumppani.

Mä oon jonkun bestis. Tiedän sen ite ja se on mulle usein kerrottu. Joskus mua hävettää, ettei se ihminen oo mun bestis. Etten mä tunne sitä kohtaan samalla tavalla kuin se tuntee mua kohtaan. Ettei me olla semmosia kavereita, joista kumpikin pitää toista bestiksenä. Oon myös ilmaissut, etten koe meidän ystävyyttä samalla tavalla kuin tää toinen osapuoli kokee sen. Se oli ahdistavaa. Miks mun pitää olla tämmöinen, oonksmä jotenkin viallinen?

Oon aiemmin kirjoittanut, että mun on vaikea kertoa asioita. Ne pitäis nyhtää musta ja kuka semmoista jaksaa, ihan oikeasti. Ei ihmissuhteet oo mitään pelejä ja tiedän sen ja silti ajattelen näitä juttuja. Mua ärsyttää se, että mä odotan muilta telepatiaa tai jotain yli-ihmisen tekoja, joita mä en itsekään tee. En mä nyhdä tai alota syvällisiä keskusteluja joita niin kovasti kaipaan enkä kysele aina että miten menee miten sä voit. Silti ootan, että joku tekis mulle niin, tekis mun puolesta ne asiat. Vieritän vastuuta muille: kukaan ei koskaan kysy! Kukaan ei koskaan soita!

Mua raivostutaa jatkuvasti sekä se, että mä en kykene tai jaksa tai uskalla kertoa mun asioita sekä se, ettei kukaan nyhdä niitä irti musta, etten mä oo kenenkään bestis josta se joku välittää niin paljon että pakottaa sen kertomaan kaiken.

Joskus mietin myös hyviä asioita. Ilosia asioita. Sitä, että oonkohan mä kenenkään mielessä ekana silloin, kun aletaan tehdä jotain hauskaa ja pitäis mennä johonkin kivaan paikkaan ja sinne haluais jonkun kivan tyypin mukaan. Ja että se ois minä, että mä tulisin mieleen. Joskus tuntuu siltä, etten mä oo kenellekään semmoinen. Välillä se tuntuu pahalt, välillä ei. Silloin ei, kun mä ymmärrän, ettei sillä oo väliä että onko eka vai toka vai mikä. Kunhan on ja on kivaa ja rakastaa niitä toisia ihmisiä, niitä siinä ympärillä ja ne on sulle tärkeitä.

Ja silti aattelen sitä. Että oonkohan mä kenellekään tärkein.

On paljon semmosia ihmisiä, jotka olis halunnu, että mä oon romanttisesti niille se tärkein ja mä en halunnu olla. En voinu olla. Sitäkin mietin joskus: tässä mä itken sitä etten oo kenellekään tärkeä ja sitten, kun joku haluais että oon tärkeä sille, sanon ei. Että kun oon jonkun bestis, se ei ookaan mun. Joku antais mulle sitä, mitä haluan, ja sitten mä en halua sitä, koska se ihminen ei jotenkin sovi mulle. Ei helvetti mitä pelleilyä, mitä tuhlausta, mitä elämää ja eri vivahteita tää kaikki on. Ei helvetti mikä palapeli.

Miks se on niin vaikeaa, niin hirveää? Miks ihmisiä on niin paljon? Miks on kymmeniä ja satoja ihmisiä, jotka haluais olla sun ystävä ja sä et halua niitä? Miks joku pitää sua tosi siistinä ja kivana ja voi vitsi ja sit se tyyppi on sun mielestä vaan maailman tylsin?

Mua raivostuttaa se, että mulla on tarve olla jollekin tärkein. Samalla yritän muistaa, että musta saa tuntua miltä vaan, saan tuntea iloa ja surua ja turhautumista ja ihan mitä vaan ja niihin tunteisiin ei tartte takertua, ne voi vaan olla. Musta tuntuu pahalta se, että mä arvotan rakkautta, vaikkei rakkautta voi arvottaa. Se vituttaa mua. Miks mun täytyy olla tärkein? Miks kaipaan bestistä, kun kun mun ympärillä on jo liuta maailmanparhaita ihmisiä, jotka välittää musta ja rakastaa mua semmosena kuin oon?

En osaa vastata. Ehkä palaan tähän joskus.

Tässä teille biisi.