M(S)un ei tartte kuunnella

Mä voin neuvoa sua. Mä voin ohjeistaa, opastaa, käskeä, vaatia ja sanoa, mutta sun ei tarvitse kuunnella.

Sä voit kertoa mulle, miten asiat pitäis hoitaa. Sä voit pilkata, neuvoa, ohjata ja näyttää, mutta mun ei tarvitse kuunnella.

Maailma on täynnä sääntöjä, jotka joku muu loi: joku mainostoimistossa elävä, joku rikkaampi, köyhempi, vanhempi, joku äiti, isä, sukulainen, joku opettaja, joku joka on meitä viisaampi, laihempi, parempi, nopeampi. Maailma on Täynnä.

Selkä suoraksi! Syö suu kiinni! Tarvitsetko sä tuota todella? Oleksä lihonut? Tää on nyt muotia. Sulle sopii sininen, ei punainen. Eksä osaa leipoa? Miten sun nyt vois olla paha olo, piristy! Aina sä oot tommonen, sä et koskaan, mä aina. Sä et oo tarpeeksi pitkä siihen. Meidän valikoimassa ei ole niin isoa kokoa. Onkohan tolla anoreksia? Kuka tommosia käyttää? Ei se kestä, ota mieluummin tää. Mitä sä nyt teet! Anna mä. Kun kaikki muutkin.

Kaikkeen löytyy neuvo, ohje, suositus tai opaste. Me otetaan niitä omaksemme: me tehdään itsestämme ja elämästämme eri näköinen sen perusteella, mitä lehdessä, koulussa, netissä, blogissa tai kirjassa sanottiin, sen perusteella, mitä jonkun suusta nyt sattui jollain heikolla hetkellä tulemaan.

Me opitaan, me kuunnellaan toisiamme, me kopioidaan, omitaan ja kokeillaan, me ollaan sitä ja tätä, me halutaan olla enemmän, vähemmän, nopeemmin, hitaammin.

Meille huudetaan jatkuvasti.

Vatsa piukaksi 28 päivässä! Hankkiudu eroon raskauskiloista. Vesidieetti puhdistaa! Paasto on ihan helppoa, kokeile. Suosi tätä, älä tuota. Kesällä farkut lyhenevät. Kivuton karvanpoisto! Rypyt pois rasvalla, nelikymppinen nainen testasi. Koeta rohkeasti bikinejä! Hiilihydraatiton ruokavalio auttaa! Juokseminen, kesän hittilaji! Veilä ehdit bikinikuntoon! Asiantuntija neuvoo!

Käskyjä. Sanoja. Huumorin pukuun piilotettuja vaatimuksia: sä et riitä! Sä voit parantua! Sä voit olla vielä ihanampi sinä, nykytila voi aina olla vielä laadukkaampi, sileämpi, karvattomampi! Sun omaksi parhaaksi on toimia eri tavalla, olla erilainen, olla tätä ja tuota! Kyllä me rakastetaan sua, sunkin pitää rakastaa sua, se on tervettä, sä olet ihana, mutta laihduttaminen on nyt helppoa kokeile ihmeessä viettele miehesi näin saat sen mitä haluat kokeile vinkit helpot ja tehokkaat tee tätä ole enemmän ole uusi ja rohkea sinä!

Mä voin neuvoa sua. Mä voin ohjeistaa, opastaa, käskeä, vaatia ja sanoa.

Mutta sun ei tarvitse kuunnella.

Sä voit kertoa mulle, miten asiat pitäis hoitaa. Sä voit pilkata, neuvoa, ohjata ja näyttää.

Mutta mun ei tarvitse kuunnella.

Mitä sulle kuuluu?

Oon monesti kuullut ihmisten sanovan, ettei kukaa koskaan kysy, miten heillä menee. Että kukaan ei välitä, ihan oikeasti välitä. Että ihmiset innokkasti kertoo omista ongelmistaan, mut niin usein unohtaa varmistaa, että ystävällä on kaikki hyvin. Niinpä mä ajattelin nyt kysyä teiltä:

Mitä sulle kuuluu?

Miten sulla menee? Sattuuks suhun, ihan oikeasti? Onko sulla joku ongelma, ootko väsyny, tuntuuks susta ettet voi kertoa kellekään, miten asiat oikeasti on? Kysytäänkö sulta tarpeeks usein, miten voit?

Miten sä voit?

Jätä kommentti. Jos et uskalla antaa nimeäs, jätä se nimettömänä. Kerro mulle. Mä haluaisin, et sun ois parempi mieli, ettei sua surettais, että sä voisit puhua jollekin, et jos sä oot ilonen, sä jakaisit sen ilon. Mitä sulle kuuluu, miten sun elämä menee, ooksä ilonen, surullinen, tyhjä, hepulissa, mietiskelevä, apea, mitä? Miten sä voit?

Päivän inspiraatiokuva: Beautiful

Kuvalähde.

Mutkun mun egoon sattuu!

Oon miettiny viime päivinä tosi paljon sitä, miten me loukataan toisiamme ja viedään toisiltamme tilaa ja energiaa. Tietty useimmissa tilanteissa on tosi helppoa erottaa, kuka oli se pahis ja kuka oli uhri, jota loukattiin. Mut entä silloin, kun kummassakin osapuolessa on omanlaistaan vikaa?

Huomautan tähän väliin vielä, että kirjoitan tässä semmosista normielämän "ää mua etuiltiin jonossa" -tyyppisistä tapauksista. Tää ei päde isoihin asioihin, niinko toisen pahoinpitelemiseen tai ryöstämiseen. Sellaisissa tilanteissa pahoinpidelty tai ryöstetty ihminen on oikeasti uhri, joka ei ollut syyllinen tapahtuneeseen. Mutta nyt: asiaan, eli valittamiseen.

Oon huomannu, että nautin suunnattomasti uhrin osasta. Mähän oon se kiva tyyppi ja hyvis, jota nää kaikki muut talloo! Minähän vaan viattomasti yritän tehdä kaiken hyväksi ja mulle ollaan niin kauheen ilkeitä! Ai, ai!

Oon myös huomannut, että asia ei oo läheskään näin. Empatia on huikee taito: oon oppinut katselemaan tekojani muiden näkökulmasta, ja en kyl aina oo läheskään niin kiva kuin luulen. Enkä täydellinen. Enkä paras. Oon myös oppinut ymmärtämään, miks joku vois pitää mua uhkana tai vihais mua.

Uhrina olo on kivaa, koska silloin saa syyttää muita ja kellua omassa erinomaisuudessaan. Ah, meikä on niin loistava tyyppi, pelkkää kultaa suorastaan. Ja minähän en tehnyt mitään, minä yritin kaikkeni, mutkun tuo toinen!

Yks perjantai bussissa mulla oli mukana neljä laukkua, ja olin levinnyt siihen penkille, koska oli hankalaa saada kaikki kamat mahtumaan omaan syliin. Mun viereen istui nainen. Se kysyi, voisinko mä siirtää mun kameralaukkua. Olin aika väsyny ja ärsyyntyny, ja sanoin, että mä voin yrittää. Se ei tullut ulos kovinkaan nätisti painottaen.

Sain ängettyä kaikki kamat syliini ja istuin sitten siinä tavaravuoressani lukemassa kirjaa. Aloin miettiä, mitä just tein: enkö mä haluaisi, että mulle tehdään bussissa tilaa? Enkö mä alkais suureen ääneen valitella muiden ihmisten ilkeyttä, jos ne ei siirtäis kamojaan? Vastaukset on kyllä, ja kyllä.

Muiden tekemät töykeydet ja huolimattomuudet on aina jollain tasolla isompia kuin omat, koska niitä on helppo närppiä ja asettua sitten uhrin asemaan, viattomaksi loukatuksi. Samoin itsensä on helppo sallia sanoa rumasti, koska minähän oon tässä se uhri jolla on miljoona laukkua, miksei tuo toinen näe että minä tarvitsen nyt tätä tilaa!

Uhrina on kivaa, koska uhria paijataan ja hyvitellään, ja saa vapaasti valittaa. Mun ego tykkää siitä, että sitä paijataan: se tykkää siitä, että se on aina oikeessa. Silloinkin, kun ei ole.

Mä luon jatkuvasti ongelmia. Muutkin tekee sitä, se on meidän kaikkien yhteinen harrastus. Me halutaan kärsiä ja luoda vaikeuksia, että joku lohduttais, että meidän egot olis ne pienet raukat, jotka ei vaan mahda millekään mitään.

Sitä tapahtuu koko ajan. Apua, tää ei toimi, kaikki kaatuu, hei me ei ehditä!
Ja kyllä me ehdittiin. Ja tehtiin.
Ihan turhaan yritettiin saada vatsahaava siinä matkalla.

Mä saan kyllä mokailla, koska mun mokat on mun. Mutta eihän se nyt sovi, että muut mokailee – ainakaan mun egolle.

Mä en jaksa enää tehdä itsestäni uhria. Mä en jaksa enää olla se, jonka täytyy olla oikeassa ja saada sanoa ja näpäyttää. Mä en jaksa sitä, että luon ympärilleni valittamisen energiaa, mä en jaksa hyysätä mun egoa, joka aina haluaa olla paras ja vaatii hyvittelyä ja mankuu. En jaksa enää.

Mä en jaksa sitä, että mun täytyy laittaa asiat jonoon ja arvottaa, kenen tarpeet nyt on tärkeimmät ja mitä tuokin multa vei ja saiko se nyt enemmän ja annanko minä enemmän kuin se. En. En jaksa.

Rakas ego, kyllä mä susta pidän. Mä vaan pidän ei-kärsimisestä enemmän.

Kauanko mun täytyy katua?

Päivän inspiraatiokuva: With everything they have

Kuvalähde.

Pitäis (rauhottua)

Tiiätteks sen tunteen, kun kaikkee pitäis tehdä? On tiskit ja pyykit ja likasta ja essee kirjottamatta ja palaveri ja viimekesän kuvat kamerassa ja kaikkee. Ja sit ite vaan nököttää siinä koneella tai sohvalla mukarentoutuu, mut samalla panikoi.

Mun on vaikee olla sillon, kun on paljon hommia. Se on helpottanu viime aikoina, mutta silti välillä tulee paniikkeja: mä en ehdi, mä en kykene! Ja kuitenkin: mä ehdin ja kykenen. Koskaan ei oo maailma kaatunut siihen, etten ehtinytkään tiskata.

Oon oppinut laittamaan asiat siistiin riviin ja tekemään yhden kerrallaan. Kirjotan kalenteriin listan, jos on tarvis: mä hoidan tämän, ja tämän, ja sitten vasta tämän. Jos mä en ehdi, vähiten tärkeä siirtyy. Jos mä en ehdikään, niin asiat jää tekemättä. Maailma tuskin räjähtää, vaik siltä se kyllä joskus tuntuu.

Mun ei tarvitse hätäillä. Mä päätän, ettei mun tarvitse hätäillä.

Moni ottaa työt kotiin. Mä oon vasta viime aikoina opetellut olemaan tekemättä niin: en ajattele, teinkö kaiken oikein, ehdinkö kaiken, miten nyt muotoilin sen yhden jutun, mikä siellä maanantaina odottaa. Mä vaan yritän olla ajattelematta sitä. Jos jokin odottelee siellä, se tekee just sitä: odottelee. Mä oon nyt täällä muualla.

Kumma kyllä myös mun stressi pieleenmenneiden asioiden vuoksi on alkanut (tän myötä?) vähentyä. Jos yhtäkkiä muistan etten lähettänytkään sitä mailia tai aloittanutkaan jotain juttua, henki salpautuu ja hätäännyn. Sitten se vaan lakkaa. Koska oon viimein huomannut, etten ole aivokirurgi (yks työkaveri heitti tän vertauksen ja sen on aika hyvä. Paitsi tietty jos ON aivokirurgi.)

Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima todetaan, että jos jonkun asian voi tehdä, se tehdään. Mutta jos ei aio tehdä jotain, siitä ei pidä ottaa stressiä: pitää olla laiskana, tietoisesti valita tekemättömyys, ja myös nauttia siitä. Ei pidä hätääntyä siks, että jotain pitäis tehdä, koska se pilaa myös nykyhetken.

Pitää vaan olla. Ja nauttia.

Sotkun keskellä.

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Warning

Oo laiha. Oo kaunis. Oo lihaksikas. Oo timmi. Oo rikas. Oo rakastettava. Oo kiltti, oo pahis. Sano mielipitees. Oo hiljaa. Urheile. Muista rentoutua. Syö terveellisesti, mut älä nipota. Saa lapsi. Saa kaksi. Osta talo, osta auto. Älä aja autolla se on väärin! Tee työsi. Älä elä pelkästään työlle. Oo menestynyt. Muista, ettei raha oo kaikki. Hanki omaisuutta. Myy omaisuutes. Hanki uutta. Meikkaa. Oo luonnollinen. Nypi karvat, mutta hanki tuuheat hiukset. Pukeudu näin, älä noin. Älä paljastele. Oo seksikäs. Viettele, mut älä ole huora.
Oo nuori. Oo sileä.
Oo rypytön ja arveton.

Rakasta itseäs. Rakasta itseäs. Rakasta itseäs.

Kuvalähde.

Kauanko mun täytyy katua?

On vaikeeta antaa anteeks. Itselleen tai muille. Se on kamalan vaikeaa; itsensä armahtaminen ehk viel vähän vaikeampaa.

Jokainen joutuu kärsimään joskus, uskon niin. Määrä vaan vaihtelee. Joillekin kärsimystä on se, ettei autolle löydy parkkipaikkaa tai se, että saa potkut. Joillekin kärsimystä on se, että rakas petti ja jätti tai että joku hyökkäs kimppuun. Mutta jos itse mokaa jotenkin, kuinka kauan täytyy olla ja elää sen kanssa, ennen kuin voi armahtaa itsensä?

Mä oon tehny virheitä. Jokainen on. Joillekin virhe on se, että kompastui ja nolasi itsensä, toisille se on jotain muuta, pelissä häviäminen tai katastrofiksi osoittuneen säännöksen allekirjoittaminen tai avioero. Osa virheistä on helppo antaa itselleen anteeks, varsinkin vahingot. Jos yritti parhaansa eikä silti onnistunut, ei kannata kauaa surra.

Mut entä jos tieten tahtoen kusetti, häpäisi, kiusasi tai vittuili?
Kuinka kauan pitää katua?
Kauanko koulukiusaajan pitää katua, entä murhaajan?
Entä ne, jotka ei kadu?
Ja voiko kaikkea edes antaa anteeksi?

Mä en osaa vastata näihin kysymyksiin.

Joskus tuntuu, että ihan pienistä synneistä saa maksaa ihan liian kauan. Joskus tuntuu, että ihmiset ei voi unohtaa ja antaa anteeksi: jokaisen riidan aikana otetaan esiin kun sinä et silloinkaan ja minä aina ja muistatko kun silloinkin. Joskus luulee antaneensa jo anteeksi, mutta kyttää toista silti epäillen: sillon anteeksianto onkin ollut pelkkä sana, teko, joka tehdään sosiaalisen normin vuoksi tai siksi, ettei halua pitää yllä vihaa. Mutta sehän just on vihan pitämistä: se, että väittää armahtaneensa, muttei olekaan.

Mun mielestä anteeksi ei saa antaa liian nopeasti. Jos toinen pyytää anteeksi, sen voi ottaa vastaan ja sanoa kiitos. Mutta jos ei voi antaa anteeksi, sitten ei voi: se pitää tehdä selväksi. Ei voi antaa anteeksi ja sitten jokaisen kännin tai riidan sattuessa heittää taas mennyttä naamalle.

Mä olen usein yrittänyt antaa itselleni anteeksi joitain virheitä ja havainnut sitten, että kah, taas mä mietin niitä samoja juttuja. Ja kadun. Ei se oo niin helppoa.

Kuinka kauan mun pitää katua?
Millaisia asioita kadutaan koko elämä?
Jos mä olen tehnyt virheen ja opin siitä, saanko mä sillä anteeksi?

Mä uskon toisiin mahdollisuuksiin ja siihen, että joskus ihmiset vaan on hölmöjä ja tekee asioita, joita ei oikeesti tarkoita. Mä olen myös nähnyt, miten ihmiset muuttuu – ja miten ne ei muutu. Mä olen huomannut, miten mä muutun: miten mä näen mun tekojen syyt ja seuraukset ja sen, miten asiat kannattaa hoitaa. Mä näen, miten mä olen joskus loukannut.

Hirveintä olis se, että 60 vuoden päästä huomaa olevansa se katkera eläkeläinen, joka muistelee vaan loukkauksia ja sitä, mitä ei saanut, ja minkä kaiken muut sai tai otti pois tai teki. Mä en halua sitä. Hirveää olis myös luhistua syyllisyyden alle. Hirveää olis ajatella, miten kauan jaksoikaan vihoitella jollekin, ja sitten se kuoli. Pitääkö asiat antaa anteeksi, jos ihminen on kuolemaisillaan?

Mä haluan aidosti antaa anteeksi, ja saada. Mä haluan myös mahdollisuuden miettiä anteeksiantoa niin, etten armahda ketään pelkällä sanalla – niin, että tekisin sen aina myös tunteella. Ja jos joku ei voi antaa mulle anteeksi jotain... Sen kanssa on vaan elettävä. Niinkuin muidenkin on elettävä sen kanssa, että joitain asioita mä en voi heti unohtaa, eikä pidäkään.

Mutta myöhemmin. Sit kun on aika.

Päivän inspiraatiokuva: Only then

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Happiness is a direction

Kuvalähde.

(R)Aivot

Joka päivä me tehdään näitä valintoja. Tää oli taas niitä päiviä, että piti tehdä tosi monta sellaista päätöstä, etten mä halua levittää pahaa. Että se pysähtyy muhun.

Ihmiset on joskus kovia kovia sanomaan ja tuomitsemaan. Se ei aina liity edes suoraan muhun, mut niin se vaan on: joidenkin on saatava piikitellä, nälviä tai päästä sanomaan että "mähän SANOIN että se on paska idea". Se tulee luonnostaan. Mun on vaikee ymmärtää sitä.

Mua väsyttää. Mä haluaisin kovasti antaa takas. Mutta se ois niin helppoa.

Usein, kun mun tekee mieli sanoa jotakin pahasti, mä jään miettimään sitä tilannetta. Et mitä tapahtuu, jos mä nyt avaan suun ja sanon että anteeks vaan mutta et sinäkään mikään täydellinen oo kato surkeaa elämääs. Mä mietin, mitä tapahtuis. Se menis mun mielessä aina jotenkin näin:

Mä sanon mun pahan sanan.
Toinen hämmästyy/järkyttyy/ihmettyy/loukkaantuu.
Toinen sanoo pahan sanan.
Ja taas mun pitää sanoa. Tai antaa sen mennä ohi.
Piiri pieni pyörii.

Myöhemmin mä sit joutuisin ajattelemaan, miten mä loukkasin sitä toista, varsinkin, jos se alkais itkeä. Mun tulis paha mieli. Mun pitäis aatella, kumpi oli enemmän oikeessa, et kenen pitää alkaa pyydellä anteeks eka, niin että toinen voi sit ottaa sen vastaan. Sitä odotellessa mun pitäs elää niinko kylmässä sodassa.

Miten mun taktiikat sit toimii? Ne menee näin:

Toinen sanoo pahan sanan.
Mä en sano mitään.
Loppu.

Toimisko tää kikka tilanteessa, jossa kakssataakilonen piripää haastaa riitaa? Varmaankaan ei, luultavasti ei. Mutta arkipäivinä se on ollu todella tehokas: kun toinen saa sanottua, se yleensä hiljenee.

Mun kokemuksen mukaan joidenkin ihmisten täytyy saada sanoa kovasti. Sit, kun ihminen on saanu sen ulos systeemeistään, se voi taas toimia normaalisti. Onks se hyvä idea? Ei mun mielestä, varsinkaan jos ei pyydä koskaan anteeksi tai tajua, miten toinen voi loukkaantua. Mutta jotkut vaan toimii niin, koska ne toimii niin. Ehkä ne joskus muuttuu; ehkä ei.

Mä en halua levittää pahaa. Mä en halua sanoa pahasti. Se ei tunnu hyvältä, enkä koe, että saisin siitä just mulle mitään arvokasta. Mä toivon, että paha vois pysähtyä muhun.

Muistaakseni Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima oli vertaus, jonka mukaan murheet voi oppia ravistaan pois niinko vesi valuu hanhen selästä. Mä ajattelen usein sitä hanhea, kun näitä tilanteita tulee. Miten ne sanat vaan valuu pois, vips, noin vaan.
Poissa.

Päivän inspiraatiobiis/tit: Taiunta

sulkisitko silmäsi jos huutaisin päin näköäsi
että kaikki on omissa käsissäsi?

Vastauspostaus: Minä, me

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3

Vastailenpa taas. Jessica kysy multa seuraavaa:

Mä haluun tietää, miten susta tuli niin ihana ihminen... Siinäpä sulle pähkinä purtavaksi ;)

Tää on jännittävä ja kiva :3 kysymys, koska musta on aina enemmän tai vähemmän tuntunut, että mä oon hyvin erilainen kuin kaikki muut. Luulen kyl, että kaikista tuntuu siltä. Siitä on kuvaava sananlaskukin: sä oot ainutlaatuinen, ihan niinkun kaikki muutkin.

Mun äiti on aina ihmetelly, miksen mä pelkää muita ihmisiä: että miksei mua pelota, mitä ne voi sanoa mulle tai miten ne voi kiusata mua. Pienenä mä halusin talveks semmoset saappaat, tiedätte varmaan, semmoset Michelinukkomallin töppöset, joissa ei oo edes nauhoja. Äiti osti mulle sellaiset. Sitten se yllättyi, kun olinkin maanantaina laittamassa niitä kouluun: se luuli, että ne on niinko vapaa-aikaa varten, semmoset rumakengät, joilla vaellellaan mummolassa. Mutta mä halusin käyttää niitä heti.

Äiti kysyi, et mitä jos joku vaikka sanoo jotain. Mä kysyin, että mitä sitten. Olin ala-asteella.

Totta kai mä pelkäsin, mitä muut sanoo. Totta kai mua itketti, kun joku sanoi pahasti, ja aattelin että oon ruma ja läski ja kukaan ei rakasta mua ikinä eikä varmana koskaan haluu olla mun kanssa. Mut mä en osaa selittää, miten sen kaiken alla on kuitenkin aina ollu tunne, että tää kääntyy hyväksi, maailma on hyvä ja se rakastaa mua.

Voi kun mä voisin kuvailla, miltä se tuntuu. Se on niinko peitto, tossa ihon alla, lämmin ja suojaava. Joskus se tuntuu vahvempana kuin muulloin. Kauimpana se oli teini-iässä.

Mä en muista, että olisin koskaan todella syvästi vihannut itseäni. Oon inhonnut ulkomuotoani ja halunnut olla laihempi ja kahdesti myös halunnut myös satuttaa itseäni, mutten koskaan supertosissani, että nyt en kyl syö enää ikinä ja alan hulluna liikkua. En jaksanut, ei ollut motivaatiota. En uskaltanut ees tehdä itselleni reikää korvaan, vaikka olin nähny miten se tehdään ja auttanukin sellaisessa. Mun olo oli vaan semmosta ahdistusta, joka ei johda tekoihin.

Yläasteella mun paras ystävä löysi punkin ja sitä kautta itsensä. Mä en löytänyt mitään.

Mä olisin antanut niin paljon siitä, että joku olis antanut jonkun lokeron, johon mä kuulun. Mä olisin halunnut olla kunnon grungeteini, mutta olin liian kunnollinen siihenkin.

Mä olin ainutlaatuinen. Ja ihan niinkuin kaikki muutkin.

Mä en tiennyt, etten mä tarvi laatikkoa. Mä en tiennyt, että mä voisin olla vaan mä, että mä voisin olla se laatikko. Nyt mä jo tiedän.

Mä en ollut tarpeeksi raisu punkkariksi: jos äiti esimerkiks sanoi, ettet mene jonnekin, mä en mennyt. Kirjoitin kyl päiväkirjaan, että nyt vituttaa. Mutten mennyt. Enkä mä siitä vihainenkaan ole, koska mä ymmärsin jo silloin, ettei se sitä ilkeyttään tee. Että se hoitaa mua ja haluaa, ettei mulle käy mitään. Se teki mut vihaiseks, mutta mä ymmärsin. Mä oon aika auktoriteettiuskollinen.

Joskus musta tuntui, ettei kukaan ymmärrä musta yhtään mitään. Kaikki oli hirveän vaikeaa. Ihan kuin kaikki muut seisois suorassa, niinko ruohonkorret nurmessa, ja kun tuulee, mä taivun eri suuntaan. Mä olin pitkään tosi tuskainen ja surumielinen, koko ajan jotenkin matalalla, kunnes mun ystävä kirjoitti mulle kirjeen. Siinä kirjeessä se sanoi, että mä olen koko ajan surullinen, enkä edes yritä tehdä asialle mitään. En muista siitä kirjeestä selkeästi muuta kuin sanat siis häntä pystyyn!

Se jotenkin laukaisi sen kaiken, teiniangstin ja erilaisuudentunteen. Varmasti muutkin asiat auttoi, mutta mä muistan sen kirjeen niin hyvin. Mä aloin herätä. Mä aloin ymmärtää, että mä voisin tehdä asioille jotain. Että mä voin olla myös iloinen. Että kaikki muut ei olekaan pahoja tai jotenkin mua vastaan. Että joku asia voi tehdä mut surulliseks, mutta mä pidän itseni surussa, mä itse en tule sieltä pois. Silloin mä aloin myös ymmärtää selkeästi, miten paljon maailmassa on rakkautta, ja miten paljon se mua rakastaa.

Oon melko pitkään ollu hyvin tietoinen siitä, että mulla ei oo oikeutta satuttaa tai haukkua ketään. Ei ketään. Se ei meinaa sitä, ettei mun tekis mieli: mun tekee, tosi usein. Mä vaan yritän olla tekemättä sitä. Se on vaan korostunu kun oon kasvanu: näen yhä selvemmin, ettei kukaan oo parempi kuin mä, enkä mä ole parempi kuin kukaan.

Kaikki tekee mitä ne tekee ja elää miten ne elää. Onko se kaikki hyvää ja hienoa ja kasvattavaa? Ei. Onks se niiden elämä, eikä mun? On. Mitä mä voin tehdä? Joskus paljonkin. Joskus en mitään.

Kun mä katon muita ihmisiä, nään paljon asioita: siinä ne istuu, ne katselee ikkunasta ja leikkii ettei huomaa muita, ne räplää puhelinta, ne äksyilee, ne on humalassa, ne on menossa johonkin, ne elää elämäänsä ja selviää tai ainakin yrittää, ne on väsyneitä ja pirteitä, ne on ilosia ja apeita, ne on hyviä ja pahoja.

Ne on niinko minä. Me yhdessä ollaan ihmisiä. Me ollaan erityisiä.
Ihan niinko kaikki muutkin.

Päivän inspiraatio: Janne Metson kolumni Metro-lehdessä 21.4.2011

Janne Metson kolumni Metro-lehdessä 21.4.2011 oli niin hyvä, että pyysin lupaa saada skannata se tänne. Skannaaminen oli vähän konstikasta, mutta kolmessa osassa se onnistui jotenkin. Tässä myös linkki Metron näköislehteen, josta kolumnin voi lukea paremmin.

Kiitos Janne Metsolle skannausluvasta! :3

Vastauspostaus: Maailman tila

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3
Vastailenpa tässä nyt.

Iidaer kysy multa seuraavaa:

Mitä mieltä sä oot maailman nykytilasta?

Hmm. Maailman nykytila. Sitä on paljon. En oo varma, onko mulla mielipidettä, joka kattais kaikki asiat onkohan kellään – esimerkiks poliittisista asioista tai taloudesta en oo jäävi puhumaan, koska en niitä oikein ymmärrä. Mutta kokeillaan tätä.

Mä oon kuullut puhuttavan siitä, että kaikki kiihtyy. Se tuntuu oikeelta ilmaisulta. Ihan ko kaikki menis pienempään ja pienempään pakettiin, ja kohta on pakko tapahtua jotain.

Musta tuntuu, että kaikki on hirveän paljon jotain. Hirveän paljon ääripäitä. Joko hirveen nopeeta tai sit hirveen hidasta, vastalauseena nopeudelle. On hyviä ihmisiä jotka yrittää pelastaa toisensa koko ajan, joka päivä, ja sit on järjettömiä väkivallan tekoja, joka päivä.

Nykytila tuntuu siltä, että me yritetään oppia ja tehdä asiat paremmin. Samalla se tuntuu siltä, että kaikki on niin päin helvettiä, ettei mitkään ponnistelut auta.

Maailma tuntuu ihan valtavalta. Samalla se tuntuu kauheen pieneltä. Mä voisin mennä lentokoneella mihin vaan.

Mulla on rahaa mennä lentokoneella mihin vaan, paikkoihin, jossa ihmiset tienaa alle euron viikossa tai ei sitäkään. Miks mulla on näin paljon kaikkea? Miks joillain ei ole mitään? Maailman nykytila vaan on semmonen.

Ihmiset riitelee tosi paljon siitä, mitä pitäis pelastaa. Pelastetaan luonto! Eikä kun pelastetaankin vanhukset, eiku pelastetaan muiden maiden vanhukset, eiku lapset lapset! Samaan aikaan ne pelastettavat jatkaa olemista ja elämistä ja selviytymistä.

Me halutaan muille hyvää. Samalla me halutaan itsellemme hyvää. Ne halut ei aina kohtaa. Mä olen usein valinnut oman hyväni muiden hyvän sijaan.

Ihmiset on tärkeitä. Samalla me ei olla mitään. Vaikka me kaikki räjähdettäis nyt just pois täältä, maapallo jatkais olemista. Se osais korjata meidän tekemät tuhot, tai ainakin olla olemassa niistä huolimatta, niiden ympärillä.

Millanen sitten on maailman nykytila? Millanen ois hyvä maailman nykytila?

Mun mielestä maailma kaipaa tekoja. Sitä, ettei vaan puhuta, että kyllähän minä luontoa rakastan mutta ja en mä pysty ja kyl mä auttaisin mutta ja enhän minä ole rasisti mutta. Aitoa välittämistä. Aitoa kokemista. Aitoa empatiaa. Aitoa ymmärrystä. Sitä, että oikeasti ymmärretään omien tekojen seuraukset ja se, että niillä on merkitystä. Että meillä on merkitystä. Olis hienoa, jos kaikki vois tehdä ja yrittää parhaansa sen eteen, että maailma olis hyvä paikka olla.

Tietenkään mun hyvä maailma ei ole sama kuin jonkun toisen hyvä maailma.
Mut ehkä ymmärsitte, mitä meinasin.

Kuvalähde.

Vastauspostaus: Ihmisen hyvyys