Mulla on kummilapsi Ugandassa. Sellainen, jota tuen rahallisesti joka kuukausi niin, että se voi opiskella eikä sen tarvitse mennä lapsena töihin. Se on yhdeksän vuotta vanha tyttö.
Kerran kirjoitin sille kirjeen ja oisin halunnu lähettää sille jonkun lahjan. Sinne saa lähettää vain kirjekuoreen mahtuvia asioita, eikä mulla ollu oikein mitään. Kaapissa oli kaks euron alennusmyyntivihkoa. Lähetin sitten niistä toisen. Ja tarroja, tähtitarroja, jotka mulla sattumalta oli.
Kului pari kuukautta. Posti on hitaampi, kun se menee kauas. Viime viikolla sain vastauskirjeen, jossa mun kummilapsi kiitteli tuhannesti vihosta. Sen (ja mun) lempiaine koulussa on äidinkieli, ja se kirjoitti, että voi nyt keskittyä siihen paremmin, koska sillä on vihko, johon harjoitella.
Niin pienestä se on kiinni. Euron vihosta, joita mulla vieläkin makaa yks kaapissa. Käyttämättä. Niin pienestä on kiinni, että joku voi opiskella paremmin, oppia paremmin.
Kiitos maailma ja jumala siitä, että mulla on kaikkea. Että mulla on varaa ostella euron vihkoja ja makuuttaa niitä kaapissa, olla käyttämättä niitä.
Niin rikas mä olen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti