Ehkä ens kerralla

Oon alkanut varovasti tässä testailla sellaista sosiaalisuuden muotoa, että juttelen tuntemattomille metrossa. Jos ne vaikuttaa kivoilta ja keksin jotain sanottavaa, juttelen.

Se on kamalan vaikeaa. Mua hävettää ja nolottaa ja aina on mahdollista, että ne ei vastaakaan. En tiedä, onko se suomalainen mentaliteetti vai asenneilmasto vai mikä hieno sana, mutta aina julkisessa liikennevälineessä toimitaan samoin: jos on vapaita paikkarivejä, mennään niille yksin, ei kenenkään viereen. Jos on pakko mennä samaan penkkiriviin, mennään vastapäätä, ja jos viel mahdollista, ei ihan päittäin toisen kanssa vaan vinoon, viereiselle paikalle. Jos mennään viereen, ei silloinkaan tarttee jutella, koska ikkunan vieressä oleva katsoo aina ulos.

Mä oon alkanut myös tuijottaa ihmisiä. Katsella, miltä ne näyttää. Tosi moni katsoo takaisin.

Eilen näin metrossa semmosen söpön tytön. Sillä oli siniset farkut ja miesten kengät ja se näytti vähän hobitilta, jos ne käyttäis vihreitä silmälaseja. Huomasin, että sekin katselee mua.

Kesti kamalan kauan, ennenko uskalsin sanoa mitään. Tiesin jo ennen sitä sanomista, mitä aion päästää suustani: sen tytön jaloissa oli puinen salkku, joka näytti taidetarvikesalkulta. Siitä aioin kysyä.

Uskalsin avaa suuni vasta muutamaa minuuttia ennen kotia. Hienointa tässä oli se, että se tyttö otti välittömästi nappikuulokkeet korvista, kun huomas, että kysyin jotain.

Mäkin reagoin yleensä heti, jos joku yrittää jutella. Kerran juttelin sellaisen naisen kanssa, joka oli istuttanu puita Islannissa joskus kuuskytluvulla. Miettikää. Jotkut mummit on ylipäätään tosi hyviä. Ne hymyilee ja sitten alkaa heti jutella, kertoo kauppamatkoistaan tai koirasta tai mistä vaan. Juttelin kerran semmoselle tädille, jonka laukussa oli pieni koira; se oli pelastanu sen huonosta kodista ja voittanu sen luottamuksen. Se koira oli purru sitä kerran.

En oo vielä keksiny, miten metroihmisistä saa kaveri-ihmisiä. Numeron tai nimen kysyminen tuntuu aina vähän pervolta stalkkaajalta. Lisäks se voi tuntua iskemiseltä.

Yks tyttö pyysi mua kerran Facebook-kaveriksi. Silläkin oli laukussa roikkumassa pehmoeläimiä, niinku mulla. Se jutteli niistä, ja töistään. Sen nimi oli Pilvi. Se oli kiva, mutten kuitenkaan halunnu olla sen Facebook-kaveri. Miksen? Miks pelottaa niin paljon? Miks se on niin outoa, yrittää avautua jollekin? Mistä ystäviä saa?

Siellä puisessa salkussa oli erilaisia maaleja. Se tyttö oli ollu maalaamassa. Kun se oli vastannu mun kysymykseen, se jatkoi sitä kysymällä mun laukusta. Se tuntui mukavalta. Me yritettiin yhdessä olla sosiaalisia.

Kun jäin pois, pyysin anteeks sitä, etten ollu aiemmin uskaltanu aloittaa keskustelua.

"Ei se mitään", se sanoi.

"Nähdään", mä sanoin.

Ehkä ens kerralla voisin kysyy jo sen nimen.