Parasta uutta vuotta, hienoimmat lukijani!

Parasta uutta vuotta just sulle! :3

Kiitos ihan sssikana tästä vuodesta ja siitä, että jaksat käydä täällä lukemassa ja kommentoimassa kaikkia semmosia juttuja, joiden kanssa uskon olevani ihan yksin. Kiitos.

Tykkään uudesta vuodesta. Se on vähän kuin uusi alku, vaikka oikeesti uuden alun saa vaiks joka päivä, jos haluaa.

Mitä aattelit tehä uudella alullas?

"Päätä, mitä haluat ensi vuodelta. Mistä haluat olla itsellesi kiitollinen vuoden 2013 uuden vuoden aattona? Listaa nämä ajatukset paperille. 

Millainen olet parhaimmillasi? Millainen ihminen haluat olla? Miten kohtelet itseäsi ja toisia ja ihmisiä? Mitä sinun pitää tehdä tullaksesi siksi ihmiseksi, joka haluat olla?"
Mervi Juusolan teksti Ilta-Sanomissa.

Joulun kiitokset (vol. 4)

Kiitos perheestä. Kiitos ystävistä. 

Kiitos yhteisestä ajasta ja siitä, että naurattaa ja saa nauraa yhdessä.

Kiitos terveydestä. Kiitos siitä, että pystyn itse tekemään, mitä haluan. Ilman rajoitteita. 

Kiitos toimivasta kehosta. Anteeksi, että joskus laiminlyön sitä.

Kiitos, että oli varaa ostaa lahjoja.

Kiitos työstä.

Kiitos hienosta vuodesta. Kiitos mahdollisuudesta kasvaa ihmisenä.

Kiitos rohkeudesta tehdä valintoja. Kiitos luottamuksesta elämään.

Kiitos elämästä.

Ja kiitos lumesta!

Miksi aina minä

Meikä säälii helposti itseään. Surkuttelee ja uhriutuu. Yhy yhy elämä on niin vaikeaa!

Alan usein sääliä itseäni tilanteessa, jossa oon jo tehnyt paljon asioiden järjestymisen eteen ja ne ei silti järjesty. Silloin huomaan, että alan kiukutella. Vää miks mun täytyy aina tehdä kaikki miks pitää tehdä viel lisää!

Alan kiukutella myös joskus silloin, kun oon tosi väsynyt tai uupunut. Miksi elämä on niin vvvaikeaa?

Viime viikolla tuli taas sellainen tilanne. Asia, jota oon hoitanut ja hoitanut, alkoi taas tuntua siltä, että se räjähtää naamalle. Silloin yleensä uhriudun. En ala! En jaksa! Miks elämä ei koskaan voi olla helppoa miks aina on kaikkea paskaa?

Surkuteltuani itseäni siinä päivän tai pari tein sitten asialle jotain. Sen jälkeen tuli kevyt, helppo olo. Oho! Mä hoidin tän asian taas ja taas on ihan jees olo!

Mietin paljon sitä, miks tarvitsen sen uhri-välipalan sinne ongelman ja ratkaisun väliin. Miksen voi mennä suoraan asiaan ja tehdä sitä, mitä täytyy tehdä?

Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima sanotaan, että asialle voi joko tehdä jotain tai olla tekemättä. Jos päättää olla tekemättä mitään (vaikka läksyjä, kun pitäis), niin silloin sitä päätöstä ei saa enää kyseenalaistaa. Se pilaa nykyhetken ja sen, minkä vuoksi päätti olla tekemättä jotain.

Jos siis haluan laiskotella enkä kirjoittaa, en saa sängyllä maatessani ahdistella itseäni sanomalla, että laiska paska kato nyt itseäs sun pitäis kirjoittaa! Jos puhun itselleni tällaisia, silloinhan mun päätös olla tekemättä mitään ja rentoutua on aivan turha. En rentoudu kuitenkaan, koska jatkuvasti valitan itselleni siitä, että makaan, kun pitäis tehdä jotain muuta.

Mä teen usein sitä, että ahdistun ja vikisen, kun voisin tehdä jotakin. Viime aikoina oon herännyt huomaamaan, etten aina toimi heti, vaikka voisin. Mä alan jahkailla ja inistä, vaikka tiedän kyllä, miten mun olo helpottuis. Nyyh on niin vaikeaa, mutta enhän mä voi sanoa enhän mä saa, miksi aina mun täytyy miksei joku muu? Sitten kaikki on ainakin hetken pilalla: en uskalla toimia, mutten kuitenkaan voi olla rauhassa sen toimimattomuuspäätökseni kanssa. Ajattelen sen sijaan koko ajan sitä, että mun pitäis tehdä jotain.

Yks mun tavoitteista on lopettaa toi jahkaileminen. Totta kai asiat sattuu ja on vaikeaa sanoa enkä mä saa vieläkään kaikkia asioita ulos itsestäni heti, ainakaan ilman surkuttelua tai itsesyytöksiä tai ahdistumista. Mutta luulen, että tääkin on sellainen asia, jota voi harjoitella. Jota pitää harjoitella. Että turha valittaminen vähenis ja toimiminen lisääntyis.

Siis: miksi juuri minä? Siksi, että tää on mun elämä, ja mun pitää tehdä päätökset. Vaikeat, hankalat ja ankeat. Voin jutella muille ja pyytää neuvoja ja parkua ja itkeä, mutta lopulta ne päätökset on mun ja yksin mun. Mä johdan tätä orkesteria, ja jos haluan jotain, mun täytyy tehdä asialle jotain. Ei odottaa, että joku muu tekee.

Miksi aina minä? Siksi, että mä voin. Että mä saan. Että mä kykenen. Jos en kykene kaikkeen tänään, niin ehkä kykenen johonkin pieneen juttuun, pieneen ilmaisuun tai eleeseen, joka on enemmän kuin eilen. Mä voin ja osaan. Mun täytyy vaan uskaltaa.

Do your duty and a little more and the future will take care of itself.

-Andrew Carnegie

Haista sinäkin pitkä paska

Kirkko ja kaupunki -lehden numerossa 25 oli Marja Kuparisen pääkirjoitus. Siinä sanottiin muun muassa seuraavaa:

"Jumalan viesti on päinvastainen: sinä saat olla. Kaikki mikä sinussa on, saa olla olemassa. Sinun kaipauksesi ja toivosi saavat elää. Sinun väsymyksesi ja pettymyksesi saavat tulla esiin. Sinun yksinäisyytesi ja ikäväsi saavat tulla ilmi. Sinun uskosi – mikä sen määrä onkin – saa elää ja olla juuri sellainen kuin se tänään on. Sekin, mitä häpeät ja väistelet tai kerrassaan tukahdutat, saa olla ja tulla esiin."

Kirkko ja kaupunki, nro 25/2012

Samassa lehdessä on aina myös viikon rukous. Numeron 25 rukouksessa sanottiin muun muassa:

Nyt en enää edes tiedä,

mitä näen edessäni ja

mitä sanoja suustani lähtee.

Jumala, oletko jossain,

kuuletko minua?

Pysy lähettyvillä, sillä

olen nyt itsellenikin outo.

Kirkko ja kaupunki, nro 25/2012

Samaistuin hyvin voimakkaasti kumpaankin kirjoitukseen, koska en aina oikein ymmärrä itseäni. Tiedän, miten haluan toimia, miten haluaisin elää, miten haluan olla lempeä ja jakaa hyvää ja olla ymmärtävä, vahva.

Samalla huomaan joskus ajattelevani sitä, miten ihanaa olis lyödä jotakuta. Miten ihanaa olis olla vihainen, oikein vittumainen kusipää, sellainen, joka ei välittäis. Millaista olis riidellä epäreilusti, ei järkevästi, kuten opetetaan. Miten ihanaa olis olla ilkeä.

Joskus ajattelen, millaista se olis. Se, että odottaa, että toinen ihminen tekee jonkun pikkujutun, jonkun ihan hölmön, ja sitten hermostuis sille siitä. Haukkuis sitä. Vitun typerys! Kuole pois! Kukaan ei kaipaa sua senkin paska!

Löis nyrkin peilin läpi niin, että lasit särkyy ja tulee haavoja, tulee verta. Sitten syyttäis siitäkin sitä toista KATSO MITÄ SÄ PANIT MUT TEKEMÄÄN VITTU VIHAAN SUA

Joskus huomaan, että ajattelen tällaista, ja lopetan heti. Tuun hyvin vihaiseks itselleni, tunnen noloutta.

Luin vähän aikaa sitten kirjaa Ei kenenkään äiti, se kertoo lapsettomuudesta. Kirjassa ihmiset kuvasi omilla nimillään ja kirjoituksillaan sitä, miten lapsettomuus tuntuu joskus niin epäreilulta, että kun näkee raskaana olevan naisen niin tekee mieli potkaista sen vatsaa.

Luin tän yllättyneenä. Olin hämmentynyt. Saako näin sanoa? Tunteeko kaikki tosiaan joskus näitä tunteita? Joku muukin ajattelee väkivaltaa, kirjoittaa siitä omalla nimellään, avoimesti tunnustaa!

Kuuluuko tää jotenkin ihmisyyteen? Onko se joku egotrippi, sitä, että minä oon parempi kuin sinä ja nyt saat maksaa? Sulla on jotain mitä mulla ei, sinä otit multa jotain tai et ottanu mutta melkein katsoit mua oudosti sinä auoit päätä ja nyt saat maksa. Sitäkö se on?

Jos kaikki ajattelee tätä, miks jotkut oikeasti tekee näitä asioita? Miksei kaikki vaan ajattele ja sitten jatka elämää; miks on väkivaltaa, miks oikeasti hakataan?

Mikä on sen oikeutus, millä tavalla sen selittää itselleen, että mä saan mä ansaitsen? En ymmärrä sitä logiikkaa, sitä hetkeä, jona ihminen päättää että kyllä minä saan sinut tuhota minä näytän sinulle minä saan sinä ansaitset tämän. Millä tavalla sen selittää itselleen niin, että se on ok, ettei mieleen edes tule, että mä teen nyt jotain väärää nyt jarru pohjaan?

Sitten myöhemmin oikeuden edessä voi katua tai kavereille tunnustaa, että ei olis pitäny mutta kun näin punaista hermot meni kontrolli meni. Kuinka monella se katumus muuttuu teoiksi? Kuinka moni ei enää koskaan tee samalla tavalla? Onks tästä jotain tutkimuksia?

Mitä väliä on katumisella katumisen vuoksi, sillä, että sanoo että ei olis pitänyt, mutta kuitenkin tekee uudelleen, taas sen saman oikeutuksen kautta, kyllä minä saan sinut tuhota minä näytän sinulle minä saan sinä ansaitset tämän.

En ymmärrä. Selittäkää joku.

Hylkäämisen pelko

Mä pelkään todella vahvasti hylkäämistä. Sitä, että joku suuttuu mulle, huutaa ja sanoo että pidä vittu tunkkis ei nähdä enää ikinä.

Tänä vuonna oon heränny huomaamaan paljon sitä, miten toimin ja mitä kaavoja noudatan. Oon havainnut sen, miten teen paljon päätöksiä siltä pohjalta, että ne olis hyviä muille. Ettei muita sattuis. Tää johtaa joissain tapauksissa, varsinkin parisuhdetapauksissa, siihen, etten oo varma jostain ihmisestä mutta aattelen että katsellaan nyt, ehkä tässä on jotain, ja sit oonkin jo suhteessa ja muhun ollaan ihan rakastuneita ja mä oon ihan tyhjä.

Pelkään sitä, että mut hylätään. Pelkään. Se saa mut ahdistumaan ja toimimaan tietyillä tavoilla.

Jos meen ulos kavereideni kanssa, ajattelen, että nyt pitäis jo mennä kotiin toinen on siellä yksin.
Jos en mee ulos kavereiden kanssa, ajattelen, että mun ois pitänyt mennä nyt ne pitää hauskaa ilman mua ei kavereita saa hylätä.

Mun on vaikeaa kuunnella itseäni ja sitä, mitä haluan. Pelästyn ihan helvetisti, jos huomaan, että oon omalla toiminnallani voinut satuttaa toista tai saada aikaan jonkun tilanteen jossa olis mahdollista, että toinen olettaa jotain muuta kuin mitä itse ajattelin viestittäväni.

Jos kommunikoin usein jonkun kanssa, ajattelen, että luuleekohan se nyt mun olevan ihastunut.
Jos en kommunikoi, ajattelen, että luuleekohan se nyt etten välitä.

Musta tuntuu usein, että oon itsekäs perse. Miten kehtaan olla tällainen ja toimia näin ja tehdä näin, ja toisaalta, miten oon saattanut olla niin nössö ja itsekäs ja satuttaa ja miksen oo kehdannut ja uskaltanut ja senkin paska minä.

On vaikeaa antaa itselle anteeksi. On vaikeaa sanoa, että hei, mä en olisi voinut tehdä mitään päätöksiä, ennen kuin olin valmis tekemään ne. En olis voinut ilmaista mitään, ennen kuin osasin ilmaista sen. En oo aina tiennyt sitä, mitä nyt tiedän, koska aiemmin en tiennyt.

Viime aikoina oon yrittänyt tuntea vapaasti mitä vaan. Se on vaikeaa, koska joskus se meinaa sitä, että mun pitää antaa muiden lisäks anteeksi itselleni ja sanoa, että hei, en mä oo itsekäs, mä en vaan pysty nyt. Mä en vaan osannut aiemmin, mä tajusin vasta nyt, anteeksi. Se on hankalaa.

Mä opettelen.

Tee nyt jo joku päätös

Oon nyt jotenkin semmosessa tilanteessa, että tosi moni ympärillä tuntuu kamppailevan. Taistelevan. Mitä tästä elämästä tulee tuleeks mitään mitä haluan että tulee? Tosi moni tuntuu olevan hukassa, olevan niin, että hei mä tiedän mitä mä haluan mutten osaa vaatia, en halua, en voi. En uskalla, koska mitä jos sit en haluakaan mitä jos.

Kuva Things we forget -blogista, suosittelen tsekkaamaan.

Oon tullut kärsimättömäksi. Tän vuoden aikana oon oppinut itsestäni todella paljon ja samalla alkanut ymmärtää sitä, miks teen mitä teen. Kun oon alkanut ymmärtää sitä, se antaa mulle valtaa: mun ei oo pakko tehdä asioita niinku oon aina ne tehny. Ei oo pakko toimia jotenkin vain siks että oon aina tehnyt niin.

Samalla, kun ymmärrän itseäni, oon enenevissä määrin lakannut ymmärtämästä muita. Muiden jahkailua. Jahkailua. Unohdan, että oon itsekin jahkaillut; unohdan, että meni vuosia ja taas vuosia päästä ees tähän tilanteeseen, että ymmärrän itseäni tänkin verran. Unohdan. Ja ärsyynnyn.

Mitä sä jahkailet! Tiedät jo, mitä haluat, niin tee sitte jotain! TEE jotain, anna mennä jo!

Pinna on tosi lyhyt. En viitsi antaa kellekään oikeastaan mitään neuvoja, koska ne on niin jyrkkiä. 
Tee! Toimi! Anna mennä! Sano! Avaudu!

Oon jotenkin säälimätön. Raaka.
Ota se mitä haluat tee se nyt tää on sun elämä sun ainoa elämä!

On hassua, että asiat on vaikeita, kunnes ne on tehnyt. Sitten on helpompaa. On vaikeaa sanoa, että mokasi, mutta kun on sanonut, pääsee hoitamaan sitä asiaa, pääsee tekemään ja huomaa, ettei maailma loppunutkaan. Vähän sama tunnustamisen kanssa: kun on tunnustanut, on jotenkin helpompi olla, vaikka tilanne oliskin kaoottinen. On helpompi olla itsensä kanssa. Oman itsen.

Mun on nyt melko helppo olla itseni kanssa. En salaa isoja asioita enkä yritä olla jotain muuta kuin oon. En yritä ängetä itseäni johonkin muottiin, vaikka välillä huomaan, että alan tehdä niin vanhasta tottumuksesta. Sit taas muistan: mä saan tehdä asiat mun tavalla, koska tää on mun elämä. Ei oo pakko toimia niinku on aina toiminu, ei oo pakko toistaa samoja kaavoja.

Saan olla surullinen ja saan itkeä ja kaikki saa tuntua tosi vaikealta ja olla vaikeaa, mutta silti mä saan. Saa olla hyvä olo ja huono olo samaan aikaan, saan tuntee hämmennystä ja mitä vaan. Saan, koska tää on mun elämä ja oon tullut tähän tilanteeseen itse itseni kanssa ja nyt ollaan tässä, minä ja minä.

Oon kärsimätön: kun ymmärrän itseäni nyt näin, miksei kaikki voi? Miks kaikilla on niin vaikeaa, kun ne ei osaa päättää tai ei uskalla? Miks on niin vaikeaa tehdä päätöksiä?

Joskus ajattelen niitä vaikeita hetkiä, jolloin mun täytyi tunnustaa jotakin tai muuttaa elämäni suuntaa. Muistan, miten pyörrytti tai tuntui että kaadun tai oksennan. Joskus hävetti niin että teki mieli kadota johonkin maan alle hyi miten oksettava oon oon maailman itsekkäin yök. Yritän muistaa sen; sen, miten vaikeaa on tulla sinuiksi sen kanssa, kuka oikeasti on ja mitä oikeasti haluaa ja miten.

Joskus vieläkin tuntuu, että oon maailman itsekkäin.
Paska ihminen paska, mikset voi muuttua, mikset voi olla toisenlainen? Miks oot tuollainen paska?

Silloin muistelen sitä, miks oon tässä. Miten en voi olla missään muualla kuin tässä, minuna, sellaisena kuin nyt haluan olla. Miten oon tässä siks, että teen nyt sitä, mitä oon jo kauan halunnut tehdä: oon itseni kanssa enkä tee asioita vain siks, että jokin alitajuinen osa mussa käskee toimia tietyllä tavalla ja toistaa kaavoja. Miten haluan murtaa ne kaavat. Miten haluan olla ehjempi ja ymmärtävämpi itseäni kohtaan, enemmän läsnä. Olla enemmän minä.

Joka päivä oon vähän lähempänä, ymmärrän vähän lisää. Samalla toivon, että muutkin uskaltais; uskaltais ja ymmärtäis. Sitten muistan toivoa myös sitä, että olisin lempeä. En vain itselleni, vaan myös niille muille. Jotka myös taistelee. Omaan tahtiinsa.

Let me ask you a two-part question. 

What would you do, if you found out you were dying? 

And when exactly did you convince yourself you're not?

Kaikki, mitä rakastan

Kaikki, mitä rakastan, katoaa.

Kaikki, minkä näen, kuolee.

Mäkin kuolen.

En sano tätä itselleni pelotellen. En sano tätä uhaten. Sanon tämän asiana, joka on.

Jokainen, jota rakastan, kuolee.

Kaikki, mitä omistan, katoaa.

Kaikki, mitä omistan, on väliaikaista.

En sano tätä itselleni pelotellen. En sano tätä uhaten. Sanon tämän asiana, joka on.

Jokainen, jota vastaan astelen, kuolee.

Jokainen, jonka tapaan, on väliaikaisesti täällä.

Jokainen, jonka olen nähnyt, on väliaikainen, samalla tavalla kuin mä olen.

En sano tätä pelotellen. En sano tätä, jotta ahdistuisin. Sanon tämän asiana, joka on.

Kun aika loppuu, se loppuu.

Tunnen hyvin sen, sen kuolemattomuuden. Se on harhaa.

Jonain päivänä ei oo enää aikaa.

En sano tätä itselleni, jotta lamaantuisin. En sano tätä vihaisena. Sanon tämän asiana, joka on.

Kaikki, mitä rakastan, katoaa joskus.

Jokainen, jota rakastan, katoaa joskus.

Mä katoan joskus.

En sano tätä itselleni pelotellen. En sano tätä uhaten. Sanon tämän asiana, joka on.

Tänään on 12.12.12. Kellonaika 12:12:12 meni jo. Kaikki tuntuu olevan innoissaan: tää on ainoa tällainen hetki meidän elinajan aikana!
Ooks ajatellu, että ne muut hetket toistuu?

Oon tänään hengissä.

It's a beautiful day 

Don't let it get away 

It's a beautiful day 

Touch me 

Take me to that other place 

Teach me 

I know I'm not a hopeless case 

See the world in green and blue 

See China right in front of you 

See the canyons broken by cloud 

See the tuna fleets clearing the sea out 

See the Bedouin fires at night 

See the oil fields at first light 

And see the bird with a leaf in her mouth 

After the flood all the colors came out 

It was a beautiful day 

Don't let it get away 

Beautiful day 

Salaa läski

Ooksä salaa läski? Joskus mä oon.

En oo ylipainoinen, mutta joskus tuntuu, että oon. Se ei oo järkijuttu, järjellä ei oo sen kanssa mitään tekemistä: kun katson peiliin, tiedän ihan hyvin, että oon ns. normaalipainoinen. Ja silti ajattelen joskus, että pitäis varmaan laihduttaa.

Mua kiehtoo ja hämmentää se, mistä se tulee. Mikä sen ajatuksen tuo pintaan. Mä en ole ylipainoinen ja mä syön ihan sillee tavallisesti, normaalia ruokaa ja vihanneksia. Ja silti: pitäis olla parempi! Pitäis syödä terveemmin, liikkua terveemmin! Pitäis olla lihaksikkaampi!

"Normaalipainoisen ei ole sopivaa tavoitella laihuutta, sillä sehän tarkoittaisi naisia kahlitsevan kauneusihanteen myöntämistä. Kaloreita kuuluu yhteisöllisyyden nimissä kauhistella mutta niitä ei silti saisi välttää.

Sen kuulee viimeaikaisista keskusteluistamme: Saako jäätelöä syödä joka päivä? Saa. Pitääkö morsiamen laihduttaa häihin? Ei. Vastaukset pätevät tietysti kaikkiin muihin paitsi meihin itseemme.

Me ahdistumme sekä halustamme herkutella että halustamme laihtua."

Lue Me Naisista koko Heini Maksimaisen teksti, suosittelen todella.

Mä en halua laihtua. Mä en halua olla yhtään pienempi kuin nyt olen. Miks sit ajattelen sitä? Mistä se hiipii mieleen, se miete siitä että hyllyn liikaa älä syö enempää älä ota keksiä ja pitäis tehdä vatsalihaksia vaikken ees tykkää niiden tekemisestä muttaku pitäis koska?

Joskus kun syön, en nauti siitä. Tuntuu, etten sais. Ja mä rakastan syömistä. Rakastan. Silti tuntuu, että se on jotenkin väärin: se, että rakastaa ruokaa.

"You also don't want to say, "No, you're not fat—you're beautiful!" Because that reinforces the dichotomy that fat is the opposite of attractive. Nope, not doing that. And you don't want to say, "It doesn't matter," because, in the scheme of our fucked-up society, it clearly does matter. And she knows enough to know that, if we say that, we're either lying or we're completely oblivious."

Lue koko Lindy Westin teksti jezebel.comista.

Mä en oo koskaan ollut ylipainoinen, enemmänkin alipainoinen. En osaa sanoa mitään siitä, miten ylipaino oikeasti vaikuttaa, vaikka oonkin lukenut asiaan liittyen todella hyviä kirjoja ja elämäkertoja. Kirjoista oon oppinut sen, että ylipaino määrittyy ongelmaksi muiden silmissä. Ihmiset puhuu. Ne tuijottaa, kun syö. Kaupassa on vaikeaa, kun täytyy pyytää myyjältä isompia kokoja.

Kaikki puhuu koko ajan ruoasta. Herkuista. Jos vie töihin karkkia, aina joku sanoo, ettei pitäis syödä karkkia. Sitten kuitenkin syödään. Ruokaa päivitellään. Miks täytyy päivitellä?

Kävin Wikipediassa. Ensimmäinen suosittu dieetti oli olemassa jo 1800-luvulla.

"The first popular diet was "Banting", named after William Banting. In his 1863 pamphlet, Letter on Corpulence, Addressed to the Public, he outlined the details of a particular low-carbohydrate, low-calorie diet that had led to his own dramatic weight loss."

Wikipediaan.

Surffailin eteenpäin.

"Human society has at all times placed great value on beauty of the human body, but a person's perception of their own body may not correspond to society's standards. --

Monteath and McCabe found that 44% of women express negative feelings about both individual body parts and their bodies as a whole.[15] Psychology Today found that 56% of the women and about 40% of the men who responded to their survey in 1997 were dissatisfied with their overall appearance.[16] American youth (37.7% of males and 51% of females) express dissatisfaction with their bodies.[17]"

Wikipedia.

Sinne sitä taas mentiin, painosta kauneuden puolelle. Plups. Nää asiathan tuntuu liittyvän suuresti toisiinsa: on tärkeää sanoa, että minkä tahansa kokoinen on kaunista, mutta ite oon mieluummin ei-läski koska se nyt vaan on kuitenkin vähän parempaa.

"---if a woman with small breasts is getting reassurance that they're attractive, the phrase, "Anything more than a handful is a waste anyway" will inevitably get thrown out there. Well, great. I have 34G breasts, and it's nice to know that about 80% of them is a complete waste.

Or a curvy woman who wants to know she's still hot? "Most guys don't like skinny women anyway. Curves are way more sexy." It seems like it's impossible to boost someone's ego without automatically putting another stereotype down.

What's with this? Is it really so hard to just say, "There are millions of people out there who are attracted to people who look just like you." Skinny, curvy, big boobs, little boobs, tall, short - no matter what it is, someone is into it. "

Lue koko ketju redditistä.

Lääpä lääpä tilastoja ja lääpä lääpä tutkimuksia ja analyysejä ja törkkimistä ja sörkkimistä ja selityksiä, jotka ei kerro yhtään mitään. Ne selittää pienen osan siitä, miks joskus tuntuu siltä että pitäis olla erilainen vaikkei halua, vaikka oikeasti haluaa olla vaan samanlainen, muttei ne selitä tyhjentävästi, miksi.

Miks tulee se olo, että on läski? Miks tulee se olo, että ennen karkin syömistä pitää sanoa, että ohhoh ei pitäis syödä karkkia? Miks koko ajan täytyy ajatella ulkoista, kun sisällä on se, mikä on tärkeintä? Miks tuntuu siltä, että sisäinen kauneus on usein vaan selitys sille että hoh en jaksa meikata en jaksa olla laitettu oon siis sisäisesti kaunis? Miksei se oo jotain muuta, jotain todellista, sellaista, millä ei oo mitään tekemistä sen ulkoisen olemuksen kanssa?

Lily.fin Ite puin -blogissa oli rage kauneusihaneista. En allekirjoita kaikkea, mitä tässä on, mutta virkistävää oli lukea ja siks jaankin tän nyt:

"Sen sijaan, että minulle tulisi mieleen hoivata ja helliä noita tyttösiä, jotka kertovat, etteivät uskalla poistua kotoa ilman meikkiä, mun tekee mieli ottaa olkapäistä kiinni ja ravistaa. Miksi luulet, että juuri sinun ihohuokosesi kiinnostavat tuntemattomia ohikulkijoita? Eikö sulla oikeasti ole maailmalle mitään muuta annettavaa (esim. minulla on tässä tämä whine)? Että tulkaa pois sieltä peilin edestä, hakekaa vaikka lääkikseen tai opetelkaa ristipistotöitä.

Minusta on "kaikki ovat kauniita" -ajattelutapaa vapauttavampaa ajatella, että olen persenaamaisimmillaankin ihan täysin validi ihminen ja nainen. Itseasiassa se, mitä mieltä muut ihmiset ovat ulkonäöstäni ei kosketa minua arjessa juuri ollenkaan."

Lue koko teksti lily.fistä.

Siinäkin se on: persenaamaisimmillani. Ei voi ajatella, ettei persenaamaa olis olemassa, että kauneus on jotain mikä vois olla vaan sana, joka ei kerro mitään; sana, jolla voi kuvailla luontoa ja maalauksia ja arkkitehtuuria ja ihan sama miltä sun naama näyttää, en jaksa käyttää siitä mitään adjektiivia, koska sillä ei oo merkitystä. Joko on semisti kaunis tai sitten on persenaama ja aina täytyy vetää raja-aitoja, täytyy määrittää, koska se on tärkeää. Vai onko?

"Liian pitkä, liian lyhyt, liian suuret tai pienet rinnat, liian lihava tai liian laiha. Liian iso nenä, liian pieni leuka. Nakkisormet tai hämähäkin jalat. Mikään virhe ei ole niin pieni, etteikö siihen voisi joku katsoa asiakseen puuttua keskellä katua. 

Aina voi argumentoida, että ulkonäköön voi vaikuttaa. Tiettyyn rajaan saakka se on totta. Minä en kuitenkaan olisi niin vakuuttunut siitä, että se auttaa. Niin kauan, kun käsittämätön määrä ihmisiä pitää täysin oikeutettuna arvostella toisten ulkoista olemusta, ei mikään itsensä muokkaaminen auta. Vaikka mitä tekisi, huutelijat löytävät aina uuden yksityiskohdan jota pilkata."

Lue koko teksti Elämänlankaa-blogista.

Naama irti

En oikein tiedä, miks, mutta mua oksettaa tää kuva nyt jostain syystä tosi paljon.

Kuvalähde.

Aina joskus tuntuu siltä, että on jo tottunu kaikkeen. Kaikkeen semmoseen, mikä on "normaalia". Tavallista. Mitä nyt vaan tapahtuu.

Tiesin, miten lihaa valmistetaan kauan ennenko lopetin lihan syömisen. Sekin tuntuu nyt jotenki karulta: valmistetaan. Paketteja valmistetaan, kenkiä ja noppia valmistetaan. Lihaa valmistetaan. Sit aina välillä muistaa sen, että kaikki asiat tulee jostain. Liha tulee jostain, mikä liikkuu ja hengittää. En nyt ota kantaa eläinten tunteisiin, ehkä joskus myöhemmin.

Joskus, kun yritän selventää vaikka kylässä, että mitä voin syödä, sanon, etten syö mitään millä on ollut naama. Kun tota kuvaa katsoo, aattelen sitä. NIPS naama irti.

Näytin ton kuvan ystävälle ja se sanoi, että sitten rapu on vain pieni nokare lihaa. Se on hirveää. Nokare on söpö sana ja pienikin on yleensä aika söpöä. Ravusta tulee pieni nokare lihaa. Ei sitä oikeestaan edes ajattele, kun syö: että mitä tää on, mitä vaadittiin siihen, että sain tän ruoan. Joskus wok-aineksia ostaessani mietin, onko sen pussin sisältö matkustellut enemmän tai kauempana kuin mä. Ehkä on.

En viitsi saarnata, koska siitä ei yleensä oo mitään hyötyä. Siitä tulee riitoja, enkä tahdo riidellä. En oo kiinnostunut siitä, mitä muut syö tai mitä ne ei syö. Tehköön jokainen mitä tekee ja mä teen mitä mä teen ja elellään täällä yhdessä.

Luin yli vuosi sitten Jonathan Safran Foerin kirjan Eläinten syömisestä enkä oo sen jälkeen syönyt lihaa. Kyse ei oo siitä, ettei liha olis musta tosi hyvää tai ettei mun välillä tekis sitä mieli; kyse on siitä, etten mä enää halua. En tahdo. Jossain määrin myös: en voi. Ajattelen sitä, mistä liha tuli, enkä näe enää mitään abstraktiota. Näen vaikkapa lehmän. Tai sian. Se on jotenkin liikaa mulle.

“Silently the animal catches our glance. The animal looks at us, and whether we look away (from the animal, our plate, our concern, ourselves) or not, we are exposed. Whether we change our lives or do nothing, we have responded. To do nothing is to do something.” 

― Jonathan Safran Foer, Eating Animals

En yleensä kirjota tällaisia tekstejä, jotka saattais ahdistaa, mutta nyt oli pakko. Koska nips, naama irti.

Haaste: Ole lapsi

Löysin MRSL-blogista ihanan haasteen: siinä pitää toimia niin kuin lapsena olisi halunnut, mutta aikuiset kielsi.

"En tiedä teistä, mutta meikäläisellä on sellainen olo, että olen velkaa 8-vuotiaan Hannelen unelmille sen, että vietän päivän tehden vailla vastuuta kaikkia niitä asioita, joita olisin halunnut silloin joskus. Siksipä haastan itseni viettämään yhden (1) päivän kuvitellen, että olen laps vaan tässä suuressa maailmassa, eikä tarvitse tuntea vastuuta mistään järkevästä löpinästä."

Lue koko juttu mrslbloggaa.blogspot.fistä!

Mulle tuli tästä elävästi mieleen se, kun pääsin aikuisena pallomereen. Siellä oli valtavasti palloja ja luonnollisesti roiskittiin niitä muiden aikuisten kanssa toistemme päälle. Sit tajusin, miks se oli niin siistiä: kukaan ei voi kieltää, että älä heittele palloja!!! koska nännännää mä oon jo aikuinen!

Mä luulen, että haluun vähän riehua tuolla lumessa.

Mitä sä aiot tehdä?

Inspiraatiokuvat: Gives me hope

Givesmehope.com

Mä oon sä oon mä oon sä

Viimeks täl viikolla kuulin taas sitä, miten yks ihmistyyppi ei voi tehdä jotain. Aikuinen mies. Ne ei pelästy.

Mun on hyvin, hyvin vaikea ymmärtää ihmisiä, jotka jaottelee muut ympärillään iän, sukupuolen tai muun yhden, täysin asiaankuulumattoman ominaisuuden pohjalta. Iän tai ulkonäön painottamisesta voi olla hyötyä, jos kaks ihmistä miettii, onko se työpaikan Jussi sama tyyppi kuin se yks siellä baarissa aina siis se on semmonen keskimittanen vähän pullee tiiäks. Muutoin niillä ei ole merkitystä.

Uhhuh, ohhoh, aika kova väite. Ei merkitystä! Mietin hetken, että kirjoitanko sitä. Annoin nyt kuiteskii mennä. Koska oikeasti: mitä väliä?

Kuten ehkä on jo käynyt selväksi, mä inhoan sitä, että pitäis olla aikuinen. Käyttäytyä kuin aikuinen. Kun jotakuta kuvaillaan "teiniksi". Harva asia saa mut näkemään enemmän punaista kuin se, että yks sun ominaisuus leimaa koko olemuksen. Se oli nuori, ne on just tommosia. Sillä oli just semmoset bimbovaatteet. Huorameikit, toi on just niin tyrkky ihminen. Se oli just semmonen keski-ikäinen ukko. Se naapuri on just semmoinen juhlija.

Voi olla, että onkin. Ehkä keski-ikäinen ukko on keski-ikäinen ukko silloin, kun se julistaa, ettei miehet itke eikä miehellä ole pitkää tukkaa. Ehkä silloin keski-ikäisyys puhuu; puhuu tietty kasvatustapa, puhuu tietty aikakausi. Muttei se ihminen ole siinä; se ei ole kaikki.

Mä inhoan ensivaikutelmaa: sitä, miten näen jonkun ja heti mieleen tulee, että toi on semmonen ja tämmönen ja tommonen. Myöhemmin huomaa, ettei se ollutkaan totta.

Työpaikalle tuli kerran uusi nainen. Se käveli meidän ohi ja moikkasi kaikkia. Sen mentyä yksi toinen nainen julisti, että toi on just semmonen, että se jää jalkoihin. Yhden "moin" perusteella. Just semmonen, yliastuttava! Semmonen toi on!

Joskus, kun on ihmisvihapäivä, unohdan, että oon enemmän samanlainen kuin erilainen. Unohdan, että mulla on satoja ja taas satoja yhteisiä asioita kaikkien vastaantulevien kanssa. Unohdan, etten oo kaikesta erillinen, tuomitsija ja ihmettelijä, vaan että oon samaa. Samantapainen. Samanlainen.

Unohdaksäkin? Katsotko säkin muita ja aattelet, että hoh toi on just noin pinnallinen, toi on just niin periaatteeton, ajattelematon, toi on niin kalkkeutunu, toi on niin tylsä? Ajatteleksäkin niin?

Mä ajattelen joskus. Silloin, kun unohdan: kun en muista sitä, miten jokaisella meistä on kymmenet eri kasvot kymmeniin eri tilanteisiin, enkä mä saa nähdä niitä kaikkia. Että mä näen vaan jotain pientä: iän, numeron (mitä sekin on, numero), harmaat hiukset, huulipunan. Sen mä näen, sen perusteella arvotan. Toi on just tommonen, hulivili vapaa hippi ankea vaikea vaarallinen linnakundi sekakäyttäjä juoppo alkkis bisnesmies paskantärkee stressaaja. Just semmonen, tiedäks, semmonen se on.

Toisin kuin mä. Mähän en siis oo.

Mitähän ne ajattelee musta, mitä ne näkee? Kenet ne näkee? Millaisen ihmisen, joka en oo, koska mussa on sata ulottuvuutta ja sulle annan vain yhden, pienen, kapean. Siinä ei oo kaikki, mutta ehkä tuntuu, että on. Ei muista ajatella muita puolia, ei jaksa.

Sitä unohtaa, että meissä on enemmän samaa kuin eriä. Kun unohtaa, sitä ajattelee, että ihmisen voi laatikoittaa. Otan ja lokeroitan sut nuoren, vanhan, tylsän, urheilullisen tai pinnallisen laatikkoon. Sanon, että just tommoisia ne on, ne teinit. Just tommoisia. Ei samanlaisia kuin mä, mutta erilaisia, jotain kasvotonta massaa, eriä. Eri laatikossa kuin mä. Koska mä en ikinä voi saa uskalla halua kykene ymmärrä, en.

Se oli nuori, ne on just tommosia. Sillä oli just semmoset bimbovaatteet. Huorameikit, toi on just niin tyrkky ihminen. Se oli just semmonen keski-ikäinen ukko. Se naapuri on just semmoinen juhlija. Hei miks sä pidät mua aina iloisena, mikset näe, etten aina ole? Hei miks sä luulet, että tykkään reggaesta, en mä tykkää? Hei miks sä pidit mua töykeänä, en mä ole?

"I see myself in everyone I meet, talk to, treat, teach in my classes, etc.  I am everywhere, and so are you.  Whenever I feel like someone isn’t seeing the real me, I reach out to “see” someone else.  In doing so, I find that I am never alone and I am never separate."

Lue koko teksti thetawny.wordpress.comista

Näitä asioita saan tuntea

Näitä asioita saan tuntea.

Saan olla väsynyt. 

Vaikka olisin saanut kunnon kahdeksan tunnin yöunet ja jotkut ei saa, saan olla väsynyt.

Saan olla uupunut. 

Vaikka jotkut tekee 50 tuntia työtä viikossa ja mä en, saan olla uupunut.

Saan olla surullinen. 

Elämä jatkuu, mutta mä saan myös pysähtyä ja surra. Mun ei tarvitse aina olla positiivinen.

Saan olla vihainen ja ärtynyt, vaikkei kukaan olis tehnyt mulle mitään. 

Saan tuntea oloni huonoksi ilman syytä. Mulla saa olla huono päivä ilman syytä.

Saan tuntea onnea, vaikka vaan pienen hetken kerrallaan. 

Mun tunteet saa vaihdella: saan olla ensin onnellinen ja sitten yhtäkkiä vihainen.

Saan olla iloinen, vaikka olisin surullinen. 

Saan nauraa, jos joku kertoo hauskan jutun, vaikka olisin apealla mielin. 

Saan tuntea kaikkia tunteita yhtä aikaa.

Inspiraatioteko: A kind gesture

Kuvalähde.

Elämä onkin nyt

Viime aikoina oon usein jotenkin kellunu. On tuntunu siltä, että elämä on nyt. Tää päivä on nyt, eikä huomenna. Mä oon tässä. Ei tartte tehdä mitään muuta. Voin olla ja käsitellä mun asioita ja se riittää, ei tarvi mitään nyt heti ei oo pakko saada pakko tehdä. Ei nyt.

Samalla tuntuu, että olisin nukkunu miljoonavuotta ja just heränny. Elämä onkin nyt? Mun elämä, nyt? Mitä oon tehnyt aiemmin? Miks oon tuhlannut niin paljon aikaa kaikkeen vahingolliseen ja turhaan ja välttelyyn ja kaikkeen?

Joskus mietin, mitä vois olla. Mitä ehkä olis. Oon tottunut siihen: siihen, etten elä nyt, vaan jossain muussa ajassa. Sit aina havahdun, muistan. Ei tartte mitään nyt. Nyt on nyt.

Luin tän tekstin kutri.netistä:

"Katso omia tavoitelistojasi. Näe itsesi sielusi silmin tilanteessa, jossa olet juuri saavuttanut tavoitteesi. Mitä näet, kuulet, haistat ja tunnet? Miltä sinusta tuntuu? Tunnetko itsesi jotenkin onnellisemmaksi, tyytyväisemmäksi, rakastetummaksi, arvostetummaksi, menestyneemmäksi tai paremmaksi ihmiseksi kuin mitä olet tänään?

Kuinka moni tavoitteistasi on tällainen “sitten kun…” -tavoite. Huomaatko miten ajatus “sitten kun…” saa tämän hetken tuntumaan jotenkin vajavaiselta tai vähemmältä?"

Koko teksti kutri.netissä.

Tätä samaa settiä oon lukenut tosi paljon: sitä, miten pitää elää nyt eikä huomenna tai eilen. Miten pitää nauttia siitä, mitä nyt on, eikä olla jossain muualla koko ajan. Sitä tulee joka tuutista, tätä ohjetta. Elä nyt älä huomenna ole tässä älä elä menneessä. Ja silti: sitä ei tajua, ennenku tajuaa.

Mua vähän harmittaa. Tuntuu, että ymmärrän itteäni nyt paremmin kuin vuosiin ja siitä tulee semmonen olo, että oon menettänyt jotain. Etten oo elänyt tätä elämää, vaikka oon. Mutta se on ollut jotenkin haaleaa, semmoista, etten oo ymmärtänyt, miksi teen miten teen ja se vaikuttaa kaikkeen. Tuntuu kurjalta joskus, se, miten oon aiheuttanut muillekin ongelmia siks, että kannan mukanani painolasteja, joita en itse ymmärrä kantavani.

Kirkko ja kaupunki -lehden numerossa 38/2012 oli teksti masennuksesta. Ote artikkelista:

"Pysähtyminen ja itsensä kuunteleminen ovat Melartinin mukaan tärkein tapa havaita alkava pahoinvointi. Kaikkien olisi hyvä opetella olemaan läsnä itselleen ja tiedostamaan tunteensa. Jos ihminen kadottaa yhteyden sisimpäänsä, hän alkaa voida huonosti.

– Nykyään vapaa-ajastakin tulee helposti suorittamista. Tuntuu paremmalta tehdä koko ajan jotain, ettei tarvitsisi huomata ahdistustaan. Siksi omaa pahoinvointia on usein vaikea tunnistaa. Läheiset voivat huomata sen herkemmin."

Lue koko Anu Heikkisen teksti täällä.

Oon nauttinu tosi paljon siitä, etten halua olla missään muualla kuin nyt. Etten haaveile siitä, mitä olis tai mitä viel täytyy tai miten pitäis. Että on vaan.

Joskus kyl sattuu. Se, miten oon mokaillut elämässä. Mun on vaikea antaa itselleni anteeksi: mietin, miksen tajunnut, ja miksi tein jotain niinku tein. Vaikkei voi tietää, ennenku tietää. Vaikkei ymmärrä, ennenku ymmärtää.

Oon antanu toisille lukemattomia neuvoja siitä, miten asioita kannattais tehdä. Viime aikoina oon huomannut moneen kertaan sen, ettei kukaan noudata mitään ohjeita ennenku itse havaitsee, miten haluaa elää. Ennenku itse ymmärtää asioita.

Avatv.fissä oli Anna Perhon haastattelu liittyen parisuhteisiin. Ote artikkelista:

"Perho myöntää miettineensä hyvinkin paljon sitä, miksi joku jää parisuhteeseen, vaikka arki olisi täynnä ongelmia. Toimittaja uskoo, että valtaosa vaikeassa parisuhteessa elävistä pystyisi neuvomaan ystäviään päättämään parisuhteen vastaavien vaikeuksien vallitessa.

– He olisivat valmiit nanosekunnissa antamaan sen ohjeen, että "ota ja lähde", Perho kertoo."

Lue koko teksti avatv.fistä.

Nii. Toisia on niin helppo neuvoa. On helppo kertoa, miten elämää pitäis elää, kunhan neuvonnan kohde on joku ulkopuolinen. Sisäisessä myrskyssä on hankalampi navigoida ja olla viisas. Ja on hankalaa kuunnella muita. Ymmärtää, ettei toi ilkeyttään sano, se sanoo siks, että on huolissaan. Ei se sano mua tyhmäks, kun se sanoo, että ehkä teen virheen. Se vaan yrittää välittää.

Dan Pearce kirjoittaa danoah.comissa täydellisyydestä. Siitä, miten se on sairaus. Miten ei pitäis olla täydellinen, vaan aito. Se, kuka oikeasti on.

Voi, miten vaikeaa se on. Se meinaa sitä, ettei saa piilottaa, teeskennellä ja vältellä. Pitää olla sitä, mitä on, kuka on. Samalla: voi, miten ihanaa se on. Se, kun ei enää tarvitse olla mitään muuta kuin mitä on. Kun saa vain olla oma itsensä. Minä. Ei tarvi suorittaa, ei tarvi tehdä mitään, mitä ei halua vain siksi, ettei kehtaa tunnustaa, myöntää tai sanoa, ettei tämä oo mä en mä voi en tahdo.

Sit, kun pystyy sanomaan, jotenkin herää. Huomaa, ettei maailma räjähtäny ja kaikki menikin ihan hyvin, vaikka näytti, kuka on. Vaikka pelotti. Sitä huomaa, miten ihmeellisiä ihmiset on, miten ne tajuaa ja ymmärtää, kipeitäkin juttuja.

Sit huomaa, että elämä onkin nyt. Mä oonkin nyt.

"Be real.

Be bold about your weaknesses and you will change people’s lives. Be honest about who you actually are, and others will begin to be their actual selves around you. Once you cure yourself of the disease, others will come to you, asking if they can just “talk”. People are desperate to talk. Some of the most “perfect” people around you will tell you of some of the greatest struggles going on. Some of the most “perfect” people around you will break down in tears as they tell you how difficult life is for them. Turns out some of the most “perfect” people around us are human beings after all, and are dying to talk to another human being about it.

You’ll love them for it. And you’ll love yourself even more."

Dan Pearce danoah.comissa.

Mitä sun laatikossa on?

Oon usein kirjoittanut siitä, miten muut ja me itse yritetään tunkea meitä johonkin laatikkoon, johon kukaan ei voi sopia. Yks ilta just ennen nukahtamista mun mieleen tuli kuva siitä: miten jokaisella meillä on mukanaan laatikko. Ettei oliskaan mitään laatikkoa, johon meitä tungetaan; me omistetaan ne laatikot.

Näin se menis.

Jokaisella meistä on laatikko. Aluks se on tyhjä; me ei lapsena tajuta itseämme eikä ymmärretä, että ollaan maailmasta erillisiä. Se alkaa vasta myöhemmin.

Lapsena laatikkoaan ei jaksa tai osaa kantaa itse. On niin pieni. Niinpä muut kantaa sitä sun laatikkoa, huolehtii, opettaa. Laittaa sinne laatikkoon työkaluja, joita sä tarttet myöhemmin. Laittaa sinne empatian, jakamisen ja hyvyyden oppeja.

Tai sitten ei. Sinne voi myös laittaa oppeja hyväksikäytöstä, siitä miten sä et ole minkään arvoinen. Miten sun pitäis olla toisenlainen. Kaikkea paskaa, sun laatikkoon. Sitten se annetaan sulle, sun kannettavaksi. Sun laatikko.

Elämä jatkuu. Sä kannat mukanas sitä laatikkoa, jossa on hyviä asioita, mutta myös huonoja. Ehkä siellä on paljon huonoja asioita. Sä kantelet sitä laatikkoa ja elelet ja et ehkä tajua, että hei, nää laatikon asiat ei ole mun. Ne ei ole just mun totuuksia, ne ei ole sellaisia asioita, jotka mä itse laitoin tähän laatikkoon. Nää on jonkun muun lahjoja, tai "lahjoja", mulle.

Elämää kuluu. Laatikkoon kertyy kaikenlaista, muistoja ja kokemuksia. Ne muokkaa minäkuvaa. Laatikkoa pitää kantaa, joskus se tuntuu raskaalta, muttei sitä voi maahankaan laskea. Vai voiko?

Kuinka moni raahaa mukanaan sellaista painolastia, sellaisia sanoja ja ohjeita, jotka olis parempi ottaa pois sieltä laatikosta?

Ootko koskaan muuttanut? Muuttaessa huomaa, miten kamalasti tavaraa kertyy. Turhat haluaa tietenkin jättää pois, koska miks raahais jotain rikkinäistä lamppua sinne uuteen kämppään, miks raahais jotain liian pieniä kenkiä. Kannattaa tehdä inventaario, lajitella, kierrätää. Voisko niin tehdä myös sen henkisen laatikon kanssa?

Millaisia asioita sun laatikossa on? Kuka ne laittoi sinne, miksi? Onko ne tosia, tosia tässä hetkessä? Onko ne hyviä ja hyvää oloa aiheuttavia?

Ehkä raahaat mukanas semmoista paskaa, joka ei enää pidä paikkaansa. Semmoisia sanoja, jotka muut vaan tunki sun kannettavaks, ja sä otit, kyseenalaistamatta. Sä et osaa mitään sä olet arvoton. Ei susta koskaan tule mitään. Sä olet ruma. Kukaan ei koskaan halua olla sun ystävä. Yritä kovemmin. Susta ei tule lääkäriä. Finninaama. Sä olet oksettava.

Voisko näistä luopua? Voisko olla, että sä kannat ihan liikaa painoa siksi, ettei kukaan oo koskaan sanonu, ettei sun tarvitse? Ettei ne asiat ookaan tosia? Että niistä voi päästä eroon, lopettaa, alkaa uudelleen. Kevyemmän laatikon kanssa.

Onko tää totta?

Onks kaikki kiinni tuurista

Oon melkein aina tiennyt jollain itsestäänselvällä tavalla, että Jumala on olemassa. Kävelen ulkona ja katson puita ja luontoa ja näen Jumalan. Se on ollut mulle itsestäänselvyys, myös niinä aikoina, kun oon ollut vihainen Jumalalle.

Viime aikoina oon kuitenkin alkanut pohtia sitä, onks elämä kiinni tuurista. Uskonnoissahan puhutaan yleensä siitä, miten kaikki kuuluu osana "Jumalan suunnitelmaan" ja miten "Herran tiet on tutkimattomat". Näin selitetään semmoisia asioita, joille ei ole syytä. Jos lapsi kuolee, voidaan esimerkiksi kirjoittaa, että hän oli liian hyvä tähän maailmaan tai että Herra halusi enkelinsä kotiin.

Oon miettinyt viime aikoina sattumaa. Mulle on pari kertaa käynyt niin, että oon mennyt töihin metrolla ja juuri sitä seuraava metro on jumittanut raiteella tunnin, koska joku hyppäsi kiskoille. Mä en joutunut odottamaan ja mulle ei olis tapahtunut mitään, vaikka olisinkin. Mutta silti: en joutunut, koska satuin menemään edellisellä metrolla. Sattumalta.

Ala-asteella tunsin tytön, jonka isä myöhästyi Estonialta. Sitä kuulemma harmitti, kun laiva lähti ja itse ei ehtinyt mukaan. Myöhemmin ei sitten enää harmittanutkaan yhtään, miten yllättävää. Onks siinä kyse tuurista vai Luojan suunnitelmasta?

Mä oon monta kertaa melkein jäänyt auton alle. Melkein. Mutten jäänyt. Oon ollut myös kolarissa. Mitään ei tapahtunut mulle. Onkse tuuria vai suojellaanko mua?

Joskus, kun pelottaa, rukoilen. Samalla mietin niitä satojatuhansia ihmisiä pakolaisleireissä. Kyllä nekin varmasti rukoilee. Varmasti nekin lapset, jotka on töissä kaivoksissa, toivoo jotain parempaa. Miks siis juuri mua autettais? Miksei joidenkin rukouksiin koskaan vastata?

Usein koen suurta hämmennystä siitä, että asun Suomessa ja mulla menee niin hyvin. Kiina on niin suuri maa, miksen syntynyt sinne? Tai Afrikkaan? Miksi mä sain kaiken, kun joillain ei ole mitään? Miksi synnyin johonkin, missä saan elää turvassa ja mua ei uhata? Se on sattumaa. Vai onko?

Oon monesti kuullut uskonnon yhteydessä puhuttavan siitä, ettei ihmiselle anneta tässä elämässä enempää kuin hän kestää ja jokaisen tie on suunniteltu. Jos kaikkien tie on ennaltamäärätty eikä Luoja anna enempää kuin voin kantaa, niin miks jotkut hajoaa? Miksei jotkut jaksa enää? Miks jotkut putoaa yhteiskunnan kärrystä, alkoholisoituu, luovuttaa ja antaa periksi?

Miksi jotkut elää 40 vuotta väkivaltaisessa parisuhteessa, ei lähde vaikka vois, kukaan ei tee mitään ja sitten tuleekin jo kuolema? Mikä järki? Mikä suunnitelma siinä on?

Mietin joskus sitä, että putoanko mä kyydistä. Tapahtuuko mulle kohta jotain? Voinko mäkin tuhoutua sillä tavalla? Miks jotkut jaksaa ja jotkut ei? Jaksaisinko mä?

Koen miellyttävänä ajatuksena sen, että Jumala suojelee ja rakastaa just mua. Niin varmasti kokee kaikki muutkin: jos jumala rakastaa just mua, se merkitsee, että mun elämässä mikään ei tapahdu niin, ettei sitä ole suunniteltu. Toisaalta mietin, onko se vaan tapa hallita kaikkea tätä satunnaisuutta? Jos joku sulle rakas yhtäkkiä kuolee tai joku teurastaa sen väkivaltaisesti, on varmasti helpompaa uskoa että asialla on joku suurempi merkitys kuin ajatella, että niin nyt vaan kävi. Sattumalta tää kävi juuri mun perheelle. Tää olis voinu käydä kenelle vain, mutta hups, se nyt vaan kävi meille. Ilman mitään syytä.

Onks kaikki sattumaa?

En saa ajatella näin

On taas jotenkin semmoiset ajat, kun vastaan tulee paljon samaa ongelmaa. Samoja tunteita kokevia, toisistaan erillisiä ihmisiä.

Semmoisia, jotka on yllättyneitä omista ajatuksistaan.

Sitä miettii jotain. Ajattelee. Yhtäkkiä huomaa, että päässä pyörii joku asia, uudestaan ja uudestaan. Sit se alkaa.

En mä ajattele näin. En mä oo tällainen. En mä saa ajatella näin.

Mua riepoo se laatikko, joka näihin ajatuksiin liittyy. Se, miten on jotenkin rakentanut itselleen sen korokkeen, jolla on, jolta ajatukset ei karkaile niihin asioihin, joita ei saa ajatella. Joita mä en ajattele. Vaikka ajattelen. Mut en mä ajattele näin. Vaikka ajattelen.

Usein ne on ajatuksia, joista on jollekin haittaa. Joista tuntuu olevan haittaa. Enhän mä voi ajatella tällaista.

En ota tässä kantaa siihen, että ajattelis murhaamista. Tai rikoksia. En puhu nyt niistä, "oikeasti" vakavista asioista. Puhun siitä, kun yrittää esimerkiks muuttaa elämäänsä, muttei uskalla. Että tekis jonkun valinnan, mutta tuntuu, ettei voi. Koska ei näin saa ajatella.

Ei saa, tai saa, sä saat, mutten mä saa, koska en saa. Katsotaan.

En mä ajattele näin. 

Ajattelet. Juuri parhaillaan sä ajattelet näin. Miks on tärkeää, ettet ajattele "näin"? Ajattelet kuitenkin, koko ajan; jos yrität olla ajattelematta näin, ajattelet koko ajan sitä, mitä et saa ajatella; ainakin mä ajattelen. Mitä enemmän yrittää istua jonkun asian päällä, sitä enemmän se asia yrittää pyrkiä sun perseen alta pois ja tietoisuuteen.

En mä oo tällainen. 

Olet. Ja et ole.

Sä olet kaikkea enemmän kuin uskot, isompi ja pienempi ja rohkeampi, pelokkaampi ja luovempi ja osaavampi. Sä olet kaikkea ja kaikkea muutakin, semmoista, mitä et edes ajattele. Se, että sä oot joskus ollut jonkinlainen (esimerkiks kiusaaja) ei tarkoita, että sun täytyy olla sitä koko loppuelämäs ajan.

Ei elämä oo mikään yks valinta, yks tilaisuus, yks asenne, jota täytyy sitten vaalia loppuun asti. Asiat muuttuu ja ihmiset muuttuu, tilanteet elää. Et sä oo tänään samaa kuin eilen ja huomenna oot taas jotenkin eri. Voi olla, että eilen et ollut "tällainen", mutta tänään oot.

En mä saa ajatella näin.

Mikset? Kuka käskee? Mitä haittaa on ajattelemisesta, kenelle? Kuka kieltää?

Ajatteleminen tapahtuu päässä, sen sisällä. Sinne ei näe kukaan. Sä voit ajatella mitä vain ja kukaan ei saa koskaan tietää; toimiminen on eri asia.

Mikset saa ajatella näin? Muuttaako ajatteleminen jotain? Muuttaa, luultavasti; kun jotain alkaa tiedostaa ja ajatella, sitä on vaikeaa työntää takaisin johonkin piiloon. Se on pelottavaa. Se on ongelmallista: on vaikeaa pitää yllä kuvaa siitä, kuka on, jos ajattelee sellaisia ajatuksia, jotka ei siihen kuvaan kuulu. Ei ei ei, ei nää ole mun ajatuksia, mä olen ihan toisenlainen.

Millainen? Millainen sä olet?

Juttelin vähän aikaa sitten tästä asiasta yhden ihmisen kanssa, ja hän kuvasi niitä "kiellettyjä" ajatuksia vastenmielisiksi. Ymmärrän sen tunteen. Miten mä voin ajatella tällaista kamalaa? Enhän mä ole tällainen, vastenmielinen ihminen. Ja silti, olet.

Yhtäkkiä sitä onkin joku muu kuin luulee. On käyttänyt vuosia tai muita aikoja koostaakseen itsestään jonkinlaisen kuvan, ja yhtäkkiä naps, se ei pidäkään paikkaansa. Oho mä oonkin erilainen. Oonko mä muka tällainen?

Viime aikoina mä oon opetellut olemaan vihainen. Se on mulle sellainen tunne, jota en osaa käsitellä. Kuka, minä? En mä ole vihainen, viha on tuhoava tunne, mä en ole tuhoava. En mä koe vihaa.

Ja silti: koen. Sitten, kun on vihainen ja ei sais olla, mutta on, muttei halua ajatella sitä, niin se tuntuu koko kehossa. Koko päivä on pilalla, koko päivä on taistelua, sitä, kun yrittää olla ajattelematta tunteita jotka kuitenkin on olemassa, jotka täytyis päästää ulos. Mutta enhän minä voi, en mä ole sellainen. Ja kuitenkin, olen.

Oon vasta nyt alkanut ymmärtää, miten mikään, mikään, ei ole mustavalkoista. Ihmiset on iloisia ja vihaisia ja ymmärtää ja ei ymmärrä ja sanoo suoraan ja ei sano, koska pelottaa, ja se on kaikki elämää. Tilanteet muuttuu ja vaihtuu ja kuka tahansa meistä voi yhtäkkiä huomata olevansa ihan erilainen, eri ihminen kuin on aiemmin ollut. Sitten alkaa se vaikea osuus: se, kun pitäis uskaltaa olla sitä, mitä on. Ajatella sitä, mitä ajattelee, vaikkei sais. Koska kyllä sä saat.

Kaikki muuttuu. Tilanteet elää. Ihmiset oppii ja kasvaa ja tulee erilaisiksi. Mäkin. Suokaa se mulle. Ja toisillenne.

Ja sulle. Suo se sulle.

lol vähänks oot nolo

Yks päivä kuuntelin tyttöjä junassa. Ne puhui jostain henkilöstä, josta ei selkeästi pitäneet. Se henkilö oli Nolo. Meganolo.

Noloa on kun joku kuulee kun pieraisee tai röyhtäisee ja noloa oli kun kysyi tyhmän kysymyksen ja muut tajus että se oli tyhmä ja noloa on jos hameenhelma jää vyötärönauhan sisään kun tulee vessasta ulos ja sit kaikki näkee oho hehee. Noloa on kun ei osannu tai tajunnu ja noloa on, kun soittaa asiakaspalvelijalle ja aloittaa riidan ja puolivälissä huomaa että olikin ite väärässä. Noloa on kun punastuu ja muut huomaa. Noloa on, kun ei osaa yhdyssanoja. Noloa on se kun kaatuu baariin mennessä ovesta sisään ovimatolle plöts vaikka on selvinpäin mulle kävi niin.

Nolous on musta maailman turhin termi. En kestä sitä, kun jotakuta kuvataan noloksi tyypiksi. Mä vihaan sitä, miten ihminen on itselleen vihainen jostain pikkujutusta, viattomasta ja harmittomasta jutusta jota kukaan ei muista vuoden päästä tästä ja tuskailee typeryyttään ja miettii että kattoks noi ja näkiksne ja ahdistaaaa ja nyt noi varmaan nauraa. Vain siksi, että jokin oli noloa.

Nolous seuraa usein vahingosta. Ainakin mulla. Siitä, kun ei tajunnu tai jotenkin nolaa itsensä, munaa, tekee jotain hölmöä. Sit kaikki kattoo ja vähän silleen semihymyilee ja aaaaa nolottaa.

Häpeäminen on jotenkin eri asia kuin nolo. Hävettää voi vaikka silloin, kun on sanonut rumasti toisesta ja se kuuli, vaikket olis halunnut. Tai kun tekee virheen töissä. Nolous tuntuu pieneltä, semmoiselta että se olis hauskaa jos se ei tapahtuis just sulle ja säkin hymyilet kun jollekin toiselle sattuu jotain noloa, muttet pahasti, koska nolous ei oo ilkeää, se on ilkeää vain omassa päässä. Siellä, kun miettii, että arg miten noloa.

Sitten on se adjektiivi. Nolo. Onpa nolo tyyppi. Se on ilkeää. Se on sitä kun toinen on jotenkin säälittävä ja huonompi ja vähän semmonen että aina sitä saa nauraa tai hävetä ja eikai kukaan oikeasti pukeudu noin, ajattele noin.

Tein Google-haun sanoilla "oonko nolo". Hakutuloksista löytyi muun muassa seuraavaa:

Oonko nolo/säälittävä? Oon 13v tyttö. En oo seurustellu vielä ja häirihtee ku kaikki kaverit on jo seurustellu/seurustelee. Nii onko sälittävää ku en oo viel seukannu?

No siis onko noloa jos ei uskalla terkan antaa mitata verenpainetta? :(

Oonko nolo jos kuuntelen oopperamusiikkia välillä xd se on just jees :D

oonko outo, nolo vai jälkeenjääny ku en omista yhtää A&F tai Hollisterin vaatet :(

oonko nolo kun en juo joka vkl?

Oonko nolo jos pistän korkkarit töihin :DDD ?

vittu oonko nolo ku ihkutan kaikkii miehii kokoajan

Oonko vähän nolo?? en kehtaa tätä myöntää kellekkään että mä tykkään kuunnella seuraavia Petri NygårdiaJVG:tä ja Cheekkiä

Nolous. Nolot teinit, nuorten ongelma. Noloa on se, kun ei oikein tiedä, saako jotain tehdä ja miten saa ja mitä muut siitä ajattelee ja mikä on normaalia.

Normaalia. Siinä se sana taas on: laatikko, johon täytyy ängetä, kun vaan tietäis, miten sinne pääsee. Normaalin avaimet on valitettavasti aina jonkun muun käsissä, sen mystisen jonkun, joka keksi termin, jota kaikki yrittää noudattaa ymmärtämättä ohjeita. Sama tyyppi tais keksiä sen, miten kaikki on noloa ja on noloa jos leikkii vielä nukeilla vaikka on 13 ja noloa on jos tykkää jostain bändistä josta ei pitäis tykätä koska hei noloa.

Mä oon jotenkin lakannut nolostumasta. En oo varma, koska se tapahtui. Ja miten tarkalleen. Koska lakkasin välittämästä siitä, että oho pudotin laukusta terveyssiteen junassa penkille ja oho kompastuin kääk nyt kaaduin töissä keskelle lattiaa näin kävi pari viikkoa sitten. Ei sattunu.

En jaksa enää välittää. En jaksa enää välittää niistä säännöistä, joita ei lue missään mutta joista kaikki ammentaa noloutta, nolouden tunteita, lol näin ei saa toimia vähänks oon nolo. Niistä jostain ohjeista joiden mukaan on noloa se jos jotenkin erottuu ja metelöi ja mokailee ja muut huomaa sut mutta jotenkin väärällä tavalla, nololla tavalla.

En jaksa enää välittää.

Älä oo niin lapsellinen

"Aikuiset nauravat viitisentoista kertaa päivässä, lapset ainakin kymmenen kertaa useammin. 

Viimeistään neljänkymmenen ikävuoden korvilla useimmat meistä vakavoituvat."

Lähde: Tiede-lehti.

Tunnen monia aikuisia, jotka ihailee lapsia. Ihailee lasten kykyä nauraa, kykyä heittäytyä. Ihailee lasten leikkimielisyyttä. Monesti oon kuullut sen: mistä tota energiaa tulee, olispa itse yhtä energinen, voi että kun se on pienestä tyytyväinen, kylläpä se on pienestä iloinen. Moni haikailee takaisin sitä aikaa, jotain yksinkertaisuutta: kun ei oo huolia, kun saa vain juosta vapaana. Lapsena.

Toisessa ajatusten ja sanojen ääripäässä on lapsellisuus. Lapsenomaisuus on ihanaa, viattomuutta ja kykyä nauraa; lapsellisuus taas on noloa, ärsyttävää, vaivalloista. Ei-aikuismaista. Miten sä voit olla noin lapsellinen.

Sanojen ja mielikuvien ristiriita on järkyttävän iso. Lapsellinen aikuinen ei tuu omillaan toimeen, ei osaa, on tyhmä, ei ymmärrä, kikattaa liian kovaa, puhuu lapsellisia juttuja. Hei aikuistu jo. Lapsenomainen ihminen on herkkä, naiivi, hyvällä tavalla nauravainen. Lapsellisuus huono sana, lapsenomaisuus hyvä. Lapsenomaiset kasvot, se tarkoittaa, että on nukkemaisen kaunis. Lapselliset kasvot, ihan eri mielikuva.

Me haikaillaan takaisin ajassa. Johonkin menneeseen, siihen viattomuuteen, mikä oli. Joskus mustakin tuntuu siltä: miten ihanaa ois kokea uudelleen! Muistatko kesälomat? Muistatko sen majan, joka rakennettiin?

Aikuisuus on täynnä vaatimuksia. Lapsellisuuden lopettaminen on yks niistä. Älä ole noin lapsellinen! Miten sä voitkin olla noin teini? Samalla pitäis olla lapsi: olla herkkä ja avoin kaikelle, ei niin tosikko, ei niin jäykkis vanha aikuinen.

Moni haikailee myös teini-ikää. Takaisin sinne ensikännien ja festareiden maailmaan. Ja silti: raivostuttava, kuin teini, niin nolo. Älä käyttäydy kuin 15-vuotias!

Mua kiehtoo tää ristiriita. Vastakkainasettelu. Se, että lapsenomaisen ihmettelykyvyn säilyttäminen on kaunista ja ihanaa, mutta se pitäis säilyttää jossain aikuisuuden raamissa, vakavassa, rauhallisessa ja realistisessa. Pitäis olla nauravainen ja ihastua pienestä, mutta tehdä se niin, ettei se ole noloa. Rasittavaa. Semmoista hervotonta repeilemistä ja purskahtelua. Älä oo noin kovaääninen älä oo noin lapsellinen.

Aikuisuus on täynnä vaatimuksia. Sitä, miten tulee olla, miten kuuluu ajatella, mitä kuuluu ajatella. Ehkä siks se kaikki karkaa meiltä, se nauru, se lapsellisuus. Lapsekkuus. Yllättäen suuri osa siitä onkin noloa: se, ettei itse havainnoi itseään ja tekemisiään, rajoita ja tarkkaile, mieti, miten voi ja miten saa olla. Se, ettei tajua, että on nolo; ettei tajua, ettei sukkaa kuulu laittaa käteen ja ettei junat lennä taivaalla.

Pakko kestää palautetta

Oon saanut elämässäni paljon hyvää palautetta ja rakentavaa palautetta. Oon saanut elämässäni myös paljon paskaa. Sellaista, jota on kutsuttu palautteeks, mutta paskaa se on ollut.

En oikein kestä lukea nettikeskusteluja. Niissä liikkuu paljon paskaa, jota pidetään palautteena. Minä sanon nyt, miten asiat on! Tämä on palautetta! Sinä tarvitset totuutta! Tämä on rehellinen mielipide!

Palautetta pitää kestää. Palautetta on mun oman kokemuksen mukaan helppo sietää ja ottaa vastaan ja ymmärtää, jos se on oikeasti palautetta. Eikä paskaa, jota lapioidaan niskaan.

Mä en enää nykyään koe vaikeaks sanoa sitä, että mokasin. Voin sanoa sen ihan suoraan: mä mälläsin tän, oon pahoillani. Joskus aiemmin se oli vaikeaa. Tuntui nololta, pelottavalta. Mitä jos toi nyt huutaa. Mitä jos nyt tulee paskaa niskaan.

Palaute ja paska sekoitetaan usein keskenään. Niin, että mitä tahansa saa sanoa miten vain, kunhan se on palaute. Kunhan se annetaan siinä muodossa ja valepuvussa, että hei tää on sun omaksi parhaaksi, mä yritän kehittää sua mä haluan että sä suoriudut paremmin.

Ystävällisyyden ja kehittämisen nimissä asioita voi sanoa tuhannella eri tavalla. Palautetta voi antaa tuhannella eri tavalla ja tuhatta eri kommenttia voi väittää palautteeksi, vaikkei ne ole.

Palautteenannosta puhutaan nykyään paljon. Pitää osata olla rakentava ja puhua ja antaa usein palautetta henkilökohtaisesti kasvokkain. Samalla palautetta pitää osata ottaa vastaan, pitää osata olla avoin ja kehittyä ja kuunnella, mitä toinen sanoo sun persoonasta tai sun tosi henkilökohtaisesta lahjasta, miten se arvottaa sitä.

Palautetta pitää kestää, mutta mun mielestä se vaatii sen, että palaute on reilu. Että palautteen pääasiallinen tehtävä on antaa jotain, lempeästi, kasvattaa ja olla hellä. Ei nolata tai vittuilla. Ei sanoa, että luuliksä oikeasti pystyväs tällaiseen projektiin ja sitten sanoa että hoo, tää oli palaute, deal with it.

Mä en oo sun bestis

Yläasteella mulla oli maailman paras bestis. Semmonen kaikkien kirjojen ja romaanien ja leffojen paras ystävä. Viime aikoina oon miettiny sitä, että mulla ei enää oo samalla tavalla bestistä.

Mulla on paljon ystäviä ja rakastan niitä tosi paljon. Ja silti välillä on semmonen hetki, että musta tuntuu, etten voi kertoo jotain asiaa kenellekään. Etten kehtaa. En uskalla. En halua. Ettei oo ketään, joka tietäis musta kaiken.

Mä jotenkin kaipaan sitä. Että joku tietäis musta kaiken, ja että se olis ystävä, ei muuta. Ei mikään seurustelukumppani.

Mä oon jonkun bestis. Tiedän sen ite ja se on mulle usein kerrottu. Joskus mua hävettää, ettei se ihminen oo mun bestis. Etten mä tunne sitä kohtaan samalla tavalla kuin se tuntee mua kohtaan. Ettei me olla semmosia kavereita, joista kumpikin pitää toista bestiksenä. Oon myös ilmaissut, etten koe meidän ystävyyttä samalla tavalla kuin tää toinen osapuoli kokee sen. Se oli ahdistavaa. Miks mun pitää olla tämmöinen, oonksmä jotenkin viallinen?

Oon aiemmin kirjoittanut, että mun on vaikea kertoa asioita. Ne pitäis nyhtää musta ja kuka semmoista jaksaa, ihan oikeasti. Ei ihmissuhteet oo mitään pelejä ja tiedän sen ja silti ajattelen näitä juttuja. Mua ärsyttää se, että mä odotan muilta telepatiaa tai jotain yli-ihmisen tekoja, joita mä en itsekään tee. En mä nyhdä tai alota syvällisiä keskusteluja joita niin kovasti kaipaan enkä kysele aina että miten menee miten sä voit. Silti ootan, että joku tekis mulle niin, tekis mun puolesta ne asiat. Vieritän vastuuta muille: kukaan ei koskaan kysy! Kukaan ei koskaan soita!

Mua raivostutaa jatkuvasti sekä se, että mä en kykene tai jaksa tai uskalla kertoa mun asioita sekä se, ettei kukaan nyhdä niitä irti musta, etten mä oo kenenkään bestis josta se joku välittää niin paljon että pakottaa sen kertomaan kaiken.

Joskus mietin myös hyviä asioita. Ilosia asioita. Sitä, että oonkohan mä kenenkään mielessä ekana silloin, kun aletaan tehdä jotain hauskaa ja pitäis mennä johonkin kivaan paikkaan ja sinne haluais jonkun kivan tyypin mukaan. Ja että se ois minä, että mä tulisin mieleen. Joskus tuntuu siltä, etten mä oo kenellekään semmoinen. Välillä se tuntuu pahalt, välillä ei. Silloin ei, kun mä ymmärrän, ettei sillä oo väliä että onko eka vai toka vai mikä. Kunhan on ja on kivaa ja rakastaa niitä toisia ihmisiä, niitä siinä ympärillä ja ne on sulle tärkeitä.

Ja silti aattelen sitä. Että oonkohan mä kenellekään tärkein.

On paljon semmosia ihmisiä, jotka olis halunnu, että mä oon romanttisesti niille se tärkein ja mä en halunnu olla. En voinu olla. Sitäkin mietin joskus: tässä mä itken sitä etten oo kenellekään tärkeä ja sitten, kun joku haluais että oon tärkeä sille, sanon ei. Että kun oon jonkun bestis, se ei ookaan mun. Joku antais mulle sitä, mitä haluan, ja sitten mä en halua sitä, koska se ihminen ei jotenkin sovi mulle. Ei helvetti mitä pelleilyä, mitä tuhlausta, mitä elämää ja eri vivahteita tää kaikki on. Ei helvetti mikä palapeli.

Miks se on niin vaikeaa, niin hirveää? Miks ihmisiä on niin paljon? Miks on kymmeniä ja satoja ihmisiä, jotka haluais olla sun ystävä ja sä et halua niitä? Miks joku pitää sua tosi siistinä ja kivana ja voi vitsi ja sit se tyyppi on sun mielestä vaan maailman tylsin?

Mua raivostuttaa se, että mulla on tarve olla jollekin tärkein. Samalla yritän muistaa, että musta saa tuntua miltä vaan, saan tuntea iloa ja surua ja turhautumista ja ihan mitä vaan ja niihin tunteisiin ei tartte takertua, ne voi vaan olla. Musta tuntuu pahalta se, että mä arvotan rakkautta, vaikkei rakkautta voi arvottaa. Se vituttaa mua. Miks mun täytyy olla tärkein? Miks kaipaan bestistä, kun kun mun ympärillä on jo liuta maailmanparhaita ihmisiä, jotka välittää musta ja rakastaa mua semmosena kuin oon?

En osaa vastata. Ehkä palaan tähän joskus.

Tässä teille biisi.

Oisin voinu olla onnellinen jos

Usein varsinkin ihmissuhteen päättymisen jälkeen syytän itseäni. Oon huomannut samaa muissa. Kun se päättyy, ajattelen, että miksen voinu olla parempi. Erilainen. Onnistua.

Miksen voinu olla onnellinen.

Ajattelen usein, että olisin voinu olla. Tuntuu turhalta, jos ei oo mitään syytä eroon. Kunnon syytä. "Oikeaa" syytä, kiveen kirjoitettua ja sellaista vakavaa, todistettavaa. Semmoista, joka sanois suoraan että joo, en mä ois voinu olla onnellinen.

Usein ajattelen, että oisin voinu olla onnellinen. Että on mun vika, kun en oo. Oisin voinu olla onnellinen, jos.

Mietin eilen, että miten se lause jatkuu. Oisin voinu olla onnellinen jos... Oisin voinu. Oisin voinu olla onnellinen, jos oisin ollu onnellinen.

Se on järjetön lause. Syö itseään. Ei mee mihinkään. Ei anna selitystä. Oisin ollu onnellinen, jos oisin ollu onnellinen. Jos oisin ollu onnellinen, oisin ollu onnellinen. Mikään ei ollu huonosti, mutta oli silti jotenkin väärä olo. Oli ihan onnellista, muttei ollu, koska ei ollu onnellista, vaikka oli. Oisin ollu onnellinen, jos vaan oisin ollut.

Tuli tänään mieleen, että samalla kaavallahan vois muodostaa muitakin lauseita. En oo koskaan tajunnut matikkaa. Mun aivoissa tapahtuu jotain, kun numeroita on liikaa. Oon käynyt yksityisopetuksessakin, mutta ei: ei se auta. Miksen tajua matikkaa? Voisin tajuta matikkaa, jos vaan tajuaisin sitä. Voisin osata laskea, jos vaan osaisin laskea.

Voisin tehdä jotain, jos tekisin jotain. Voisin olla jotain, jos oisin jotain, mitä voisin olla, mutten oo.

En oo nyt ihan varma, mihin tää ajatusketju on menossa. Katotaan, mikä siit tulee.

Usein kuulee sitä, että ihminen ajattelee jatkuvasti että olis onnellinen jos ja sitten kun ja mikäli jotain, ja siks se ei oo onnellinen kun jotain. Oon viime aikoina ajatellut paljon niitä vaatimuksia, mitä onnellisuuteen liittyy. Olisin onnellinen, jos. Sit kun en oo, sillekin pitäis olla syy: en oo onnellinen, koska. Olisin onnellinen, jos jotain; en oo onnellinen, koska jotain.

Ainakin mä kaipaan syytä. Itseltäni, en muilta. Muiden ei tarvi selittää mulle, miks ne tuntee jotain, mutta mulla tarttis olla syyt asioille. Mua varten. Mä en voi tyytyä siihen, että musta vaan tuntuu joltain. Kaipaan jotain todistetta, joka olis enemmän kuin mitä mä itse oon. Se on järjetöntä. Se on naurettavaa. Se on vaikeeta myöntää: myöntää, että mun pitäis luottaa muhun ja kuunnella mua ja sanoo rohkeesti että musta tuntuu tällaiselta enkä tarvi syytä.

En oo onnellinen, koska en oo onnellinen: ei oo mitään syytä, kaikki on hyvin, voisin olla onnellinen mutten oo, koska en oo onnellinen. Jokin on vinossa. Oisin voinut olla onnellinen, jos oisin ollut onnellinen. Mikään ei oo vinossa. Jokin on vinossa, vaikka mikään ei oo vinossa.

Musta tuntuu.

Inspiraatioteksti: Marko Ahosen blogi Keskisuomalaisessa

"Väkisin turhasta suuttuminen, jopa raivostuminen on nykyään muotia. "Minua on loukattu", on motto, joka oikeuttaa sanomaan mitä tahansa. Mukamas.

En tiedä milloin ja miksi loukkaantumisesta tuli valtavan suuri juttu. Itse loukkaannun jatkuvasti esimerkiksi nettikirjoitteluista, joita harrastavat mielestäni typerät ihmiset. En silti ole kirjoitusoikeutta näiltä ihmisiltä viemässä. Itse asiassa olen valmis taistelemaan oikeuden puolesta, jos tarvetta moiseen ilmaantuu.

Esimerkiksi perussuomalaisten kommentit loukkaavat minua jatkuvasti. Antaa loukata vaan jatkossakin. Olemme siis asioista eri mieltä. Ei se mikään maailmanloppu ole. "

Lue koko artikkeli Marko Ahosen blogista Keskisuomalaisessa.

Savage Garden - Affirmation

Kuuntelin yks päivä tätä biisiä ja huomasin taas, miten hienot sanat siinä on.

I believe the sun should never set upon an argument

I believe we place our happiness in other people's hands

I believe that junk food tastes so good because it's bad for you

I believe your parents did the best job they knew how to do

I believe that beauty magazines promote low self esteem

I believe I'm loved when I'm completely by myself alone

I believe in Karma what you give is what you get returned

I believe you can't appreciate real love 'til you've been burned

I believe the grass is no more greener on the other side

I believe you don't know what you've got until you say goodbye

Mun säännöt

1. Tämä on mun elämä. Tässä elämässä päätökset teen minä. En anna valtaa mun elämästä muille.

1a. En lykkää asioiden tekemistä tai vastaavasti tee asioita, joita en halua, vain siksi, että niistä tulee muille hyvä tai paha olo. En anna valtaa mun elämästä muille.

2. En enää odota, että ihmiset ymmärtää, että mun on paha tai hyvä olla. En enää usko telepatiaan. Jos haluan, että joku tietää jotain, kerron sen sille. Telepatiaa ei ole. Älä usko siihen.

3. En enää teeskentele, että kaikki on hyvin. En valehtele, että kaikki on hyvin, jos joku kysyy. Näin myös siinä tapauksessa, että kysyjä on joku, jota en tunne hyvin.

4. Uskallan mennä konfliktiin ja sanoa, mitä oikeasti ajattelen. En jätä asioita sanomatta siksi, että se on armeliaampaa toiselle. Armeliainta on olla rehellinen, heti. Jahkaileminen sattuu lisää, sattuu mua, sattuu toisia.

5a. Sanon rohkeammin kyllä uusille asioille. Jos en oo varma, haluanko tehdä jotakin, ajattelen asiaa näin: jos tekemisestä ei koidu fyysisiä tai henkisiä seuraamuksia kenellekään, sanon kyllä. Mitä voin menettää? Onko parempi sanoa "ei" ja istua jälleen kerran koko ilta kotona koneella?

5b. Sanon rohkeasti ei. Jos en oo varma, haluanko tehdä jotakin, ajattelen asiaa näin: jos tekemisestä voi koitua fyysisiä tai henkisiä seuraamuksia kuten morkkista, sanon ei. Muistelen YLEn vanhaa tv-mainosta: sano "ei", kun pelkäät, ja "kyllä", kun pelkäät turhaan.

6. Minimoin tarpeettoman kärsimyksen. Jos jonkin loukkaavan asian tekeminen ei ole aivan välttämätöntä, en tee sitä. Mun ei ole pakko saada viimeistä sanaa eikä mulla ole oikeutta arvostella ketään turhaan (sana "turhaan" on tässä hyvin tärkeä). 

6a. Tarpeettoman kärsimyksen minimoimista ei ole se, että teeskentelen ja valehtelen, jotta muiden ei tulis paha mieli. Tarpeettoman kärsimyksen minimoimista on se, että kerron lempeästi ja toista kunnioittaen, mitä mieltä olen.

6b. "Lempeästi ja toista kunnioittaen" ei tarkoita, ettei mulla saa olla omaa mielipidettä tai että mun täytyy luopua siitä siksi, ettei toisen tulis paha mieli. Tarpeettoman kärsimyksen minimoimiseen kuuluu myös mun oman kärsimyksen minimoiminen. Yritän toimia niin, että kaikkien, myös mun, täytyy kärsiä mahdollisimman vähän.

7. Saan tuntea sitä, mitä tunnen. Kellään ei ole oikeutta vaatia mua olemaan tuntematta mun tunteita. Mulla ei ole oikeutta käskeä muita tuntemaan eri tavalla.

7a. Mun ei tarvitse selittää mun tunteita. Muiden ei tarvitse selittää tunteitaan mulle. Mun tunteet ei tarvitse syytä.

8. Jokaisen täytyy itse päästä päätelmiin ja päämääriin. Mun täytyy ymmärtää tämä ja antaa muiden tehdä omat juttunsa, myös ne, jotka on mun mielestä virheitä.

8a. Mun ei aina tarvitse ymmärtää muita. Mun tulee ilmaista suoraan ja lempeästi, mitä tunnen ja mitä mieltä oon (ks. 2, 6)

9. Saan rikkoa näitä sääntöjä, jos itse haluan. Mun ei tarvitse rikkoa näitä sääntöjä siksi, että joku muu haluaa tai siksi, että niiden rikkominen olis jonkun muun intressien mukaista.

Päivitykset mahdollisia ja hyvin todennäköisiä.

Maksa velat Joni

Yks päivä olin junassa. Siellä oli humalaisia ihmisiä, iso porukka. Ne kääri tupakoita ja jutteli väkivallasta: kuka otti turpaan ja keneltä ja miten joku uhkaa hakata ja millä aseella kannattais ja miten pistetään vastaan.

Istuin ja luin kirjaa ja kuuntelin. Ei mua oikeastaan pelottanut; oon huomannut, ettei pahimmatkaan tyypit tee mitään, jos niiden antaa vaan olla ja elää omaa elämäänsä. Tunnelma junassa oli silti lievästi sanottuna jännittynyt. Niin käy usein, kun joku istuu sun vieressä ja puhuu ostin-leipää-äänellä velkojen maksamisesta ja perimisestä.

Yhdeltä asemalta junaan tuli nainen pyörän kanssa. Yksi humalainen lähti hortoilemaan sitä kohti. Mun mieleen tuli heti, että ha, toi aikoo varastaa ton pyörän. Olin väärässä.

Seuraavalla asemalla humalaiset jäi pois. Ne antoi oman paikkansa, sen, jossa on tilaa esim. pyörätuolille, tälle pyöränaiselle. Että se sai istua pyöränsä vieressä. Ettei tarvinnut seistä välikössä.

Ne piti ovea auki, kun nainen toi pyörän junavaunuun. Yksi humalainen vitsaili, että naiset ja lapset ensin, vaikka pyörien kanssa. Nainen hymyili. Sitten humalaiset poistui junasta.

Mietin tosi pitkään sitä, miten se pyöränainen ei kuullut niitä hakkaamisjuttuja. Niitä väkivaltajuttuja. Miten sille nää tyypit oli vaan mukavia paikanantajia, jotka oli vähän viihteellä ja hilpeitä. Miten aina pinnan alla on semmoisia juttuja, joita ei näe ja joita ei välttämättä saa selville. Miten kehenkään ei voi luottaa; miten, vastaavasti, kaikkiin voi luottaa. Koska pahimmatkin tyypit voi olla kivoja just sulle.

Terveisiä ylläpitäjältä :3

Koska tää blogi on ollut käynnissä jo aika ison hetken, ajattelin jakaa vähän tilastoja teidän kanssa.

Suurenna kuva klikkaamalla auki.

Viime sunnuntaina tässä blogissa oli 111 kävijää, mikä taitaa olla ennätys. Edellinen ennätys oli 80-jotain.  Jättikiitos kaikille :3 En vieläkään voi uskoa, että niin moni käy täällä lukemassa ja kommentoimassa.

Suurenna kuva klikkaamalla auki.

Tässä taulukossa näkyy suosituimmat tekstit koko blogin olemassaolon ajalta. Maailman urhein koira jaettiin Facebookissa, ja sitä kautta tuli paljon kävijöitä. Anteeksi en voi auttaa jaettiin myös naamakirjassa. Kun sä nyt vihaat sua oli pitkään joka viikko luettujen tekstien joukossa; sitä myös linkitettiin blogeihin, joissa en oo itse käynyt. Kiitos linkeistä :3

Musta on hurjan ihanaa, että te luette ja kommentoitte tätä blogia. Kun kirjoitan asiasta, josta oon varma ettei kukaan muu ajattele tai tunne näin ja oon tässä ihan yksin, niin melkein aina joku sanoo, että mäkin tunnen noin. En ookaan yksin. Oon niin kiitollinen siitä.

Kiitos.

Hyvän ihmisen määritelmä

Oon viime aikoina ajatellut uudestaan sitä, millainen on hyvä ihminen. Oon huomannut, että mun määritelmä siitä mulle itselleni on hyvin kapea. Jotenkin vinoutunut.

Mun mielessä hyvä ihminen välttää vahingon aiheuttamista muille. Tää on hyvä määritelmä.
Oon kuitenkin toteuttanut sitä omassa elämässäni niin, etten oo lopulta kehdannut sanoa, mitä oikeasti ajattelen. Ettei vaan kenenkään tuu paha mieli.

Viime aikoina oon kaks kertaa sanonut, mitä oikeasti ajattelen. Kuulostaa aika vähältä. Kuulostaa aika paljolta.

Kun sanon, mitä oikeasti ajattelen, mua pelottaa. Nyt toi huomaa, etten oo aina iloinen! Nyt toi huomaa, etten oo aina kiva!

Ei hyvä ihminen oo aina kiva.

Kun sanon, mitä oikeasti ajattelen, odotan aina katastrofia. Joka kerta. Nyt toi alkaa huutaa, nyt se suuttuu. Nyt toi sanoo että haista vittu sitte eikä enää koskaan puhu mulle.

Ei se suutu. Niin ei tapahtunut. Niin on aiemmin tapahtunut hyvin harvoin ja silti: mä odotan. Koska joskus joku voi suuttua ehkä kai mahdollisesti. Aika vaikeaa. Aika hölmöä.

Joskus mietin, mitä tekisin, jos joku ei uskaltais sanoa mulle, mitä oikeasti ajattelee. Tulisin varmaan surulliseksi, koska haluaisin, että mulle voi puhua mistä vaan. Toisaalta en varmaan tulis surulliseks, koska enhän mä tietäis, että mulle ei uskalleta sanoa jotain. Sit piiri pieni vaan pyöris ja mä en tietäis, että on jotain, mitä mä en tietäis.

Oon miettinyt, miksi muita rakastetaan, vaikka ne kiukuttelee ja paiskoo ovia ja huutaa. Miks muut saa anteeksi, kun ne on vihaisia, eli mun mielessä käyttäytyy huonosti eikä oo hyviä aina. Ja ennen kaikkea, miksen mä uskalla tehdä niin. Mitä mulle tapahtuis, jos suuttuisin? Mitä tapahtuis? Miks mun pitää olla aina hyvä tavalla, joka ei tee hyvää?

Mua vähän naurattaa: neuvon aina muita puhumaan omat tunteensa ulos ja olemaan rohkeita, ja sitten en ite uskalla. Koska joku voi suuttua, jos oon huono. Enkä hyvä.

Näin paljon mä luotan siihen, että muut ymmärtää mua. Näin vähän mä luotan siihen.

Ehkä pitäis luottaa enemmän. Sen sijaan, ettei uskaltais. Että ois aina vaan kiva ja jees jees kaikki on hyvin, vaikkei oo.

Inspiraatiokuvat: Gives me hope

Givesmehope.com