20. toukokuuta 2012

Ehheh olen idiootti

Tänään tuttu lisäsi Facebookiin jonkun bilekuvan. Eräs kuvan henkilöistä (se, jonka kotona kuva oli otettu) kiiruhti kommentoimaan alle asuntonsa sotkuista ulkonäköä, että miten onkin niin sekaista asunnossa. Naurahti perään.

Harva asia ärsyttää mua enemmän kuin se, että ihminen heittää läppää omista vajavaisuuksistaan ja vähättelee itseään. Tunnen ihmisiä, jotka kertoo hiustensa näyttävän perseeltä aamuisin tai kiroilee sitä, kun ne on niin tyhmiä ja hölmöjä. Oon kerran joutunu konfilktiin kun ilmoitin, etten pidä siitä, että ihminen haukkuu itseään. Konfliktin toinen osapuoli tuli tosi hämmentyneeks, koska sen mielestä kaikki oli vaan hauskaa läppää ja pilaa. Ettei hän oikeasti ajattele itsestään niin. Miksi sitten sanoa niin?

Lähestulkoon kaikki tuntemani ihmiset kertoo inhoavansa "huomioh**ria", siis niitä ihmisiä, jotka vaatii ja vinkuu huomiota esimerkiks vähättelemällä itseään. En tunne ketään, joka tulis iloiseksi siitä, että ystävä vähättelee itseään tai joka oikein haaveilee siitä, että saa sanoa "mutta ei ethän sä ole lihava!" Miks niin moni siis tekee sitä samaa itse itselleen ja sitten kuittaa sen vitsiksi?

Oon aiemmin kirjoittanut täällä kehujen vastaanottamisesta. Ai että inhoan sitä, kun ihminen jonkun kohteliaisuuden saatuaan alkaa välittömästi vähätellä tai mollata itseään. Inhoan myös sitä, kun ihminen tykkää tehdä jotain mutta selittää heti perään "se on kivaa vaikka oonkin siinä tosi huono en siis hyvä en ollenkaan". Inhoan myös sitä, että kun ihminen tekee virheen, se sadattelee itselleen "tyhmä, tyhmä, olen idiootti!".

Ymmärrän, että monelle se on läppää tai jotain alitajuista puhetta, semmoista, mitä ei oikeastaan ajattele. Uskon myös, että kun tarpeeks kauan hokee olevansa häseltävä idiootti, siitä tulee osa persoonaa. Taas mokasin, mutta hei, mä olenkin söheltävä idiootti. Mulle käy tällaista kuulkaa tosi usein heh heh olen tampio!

Jotkut mun tekemät virheet on mun syytä ja jotkut on vahinkoja. Jos oon tehnyt virheen, tunnustan sen: mä nyt mokasin tämän homman, oon pahoillani. En koe tarvetta lisätä siihen perään, että olen naiivi säveltäjä joka mokailee kuulkaas kotonakin kaikki päivät, ehheh ihme ettei talo ole jo palanut!

Virheiden tekeminen tuntuu tyhmältä, varsinkin tosi isojen virheiden tai sellaisten, jotka liittyy johonkin helppoon asiaan. Ymmärrän sen itsevähättelyn tenhon, sen, miten tekee mieli lyödä itseään naamaan. Mähän osaan tän, miten voin olla näin tyhmä! Jos on mällännyt urakalla, tulee kiusaus helpottaa sitä tunnelmaa vitsillä: meillä tää pöljäily on oikein geeneissä, koko suku samanlaisia törppöjä!

Kun sanomaansa asiaa ei oikeastaan ajattele, mistä se tulee? Alitajunnastako? Jos se tulee alitajunnasta, miten se joutui sinne? Kuinka moni on tottunut vittuilemaan itselleen, mollaamaan itseään? Pitämään huonoja puoliaan pilkkanaan?

Kuinka monien vitsien ja naurunremakoiden lähteet on sellaisia, että jos sä sanoisit ne toiselle ihmiselle, sitä pidettäis kiusaamisena? Kiusaatko sä itseäs?

Katsoin eilen komediasarjaa, jossa joku henkilöhahmoista kuvasi toisen heittämiä sketsejä sanomalla "hänen huumorissaan ei ole uhreja, se on vain hauskaa". Miten osuvasti sanottu, tykkäsin. Tykkäsin ajatuksesta, että vitsit on vaan viatonta hauskaa, ei naurua kenenkään kustannuksella. Ei edes oman itsen.

6 kommenttia:

  1. Joo, mua ärsyttää aivan suunnattomasti tää sama juttu. Mulla on yks kaveri, jotka jatkuvasti ja poikkeuksetta vastaa mun kehuihin sillä, että se vähättelee ja haukkuu sitä osaa itsestään mitä just kehuin. Mä oon lakannut kehumasta sitä. Mä en vaan jaksa sitä ettei se osaa ottaa vastaan kehuja.

    Ja oon miettinyt itekin just sitä, että mitä jos sanoisi niitä juttuja toisille, mitä sanoo itselleen? Sitä olisi ihan hirveä mulkku. Ei kukaan sano sellaisia juttuja toisille, eikä ole yhtä ankara toisille. Mun mielestä sellanen itsensä haukkuminen ei ole yhtään hauskaa. Mut ilmeisesti sit monelle muulle se on hauskaa. Kun kuulen, että joku haukkuu itseään sanomalla "siis mä oon niin idiootti ku tein niin ja näin" niin mulle tulee epämukava olo ja mietin että se varmaan pitää muaki idioottina ku mäki oon tehnyt silleen samalla tavalla joskus.

    Miksköhän sitä on muka sallitumpaa kiusata itseään? Jos joku toinen olisi sanonut niihin kuviin, että "heh. onpa sotkunen asunto. Voisit siivota välillä" ni se olis ollut vaan tosi ikävää ja ilkeetä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh, oon unohtanut vastata sulle! Muttaniin: oon miettinyt itekin tosi paljon tota, että muille puhuu paljon lempeemmin ko itselleen ja antaa myös anteeks nopeammin, sanoo ettei se mitään ja kyl se siitä. Voisin joskus kirjoittaa siitäki!

      Poista
  2. Minä olen joutunut opettelemaan ottamaan vastaan kehuja. Vaikka ne edelleenkin saavat minut yleensä häkeltymään, osaan olla niistä iloinen ja kiittää. Ei tarvitse vähätellä itseään.

    Mutta. Toilailuni kuittaan nauramalla. Minusta itselleen pitää osata nauraa - senkin olen joutunut erikseen opettelemaan. Virheitään ei kannata jäädä märehtimään. Niistä voi oppia, mutta vatvominen on minusta turhaa. Ainakin omalla kohdallani se syö itseluottamusta.

    En tiedä, oliko tämä sitä, mitä tarkoitit, mutta näin minä ymmärsin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo virheille nauraminen on hyvä juttu! Mua vaan ottaa aivoon kun usein nauretaan sille miten tyhmä ite on, eikä sille että ohoh nyt kävi näin.

      Toi kehuhomma on kyl vaikee. Itekin joskus tulee semmone olo että täytyy purra kieleen ettei lisäis siihen "kiitos"-sanan perään mitään muuta.

      Poista
  3. Hmm, merkillistä, en oo koskaan ajatellut et joku vois pahastua tuostakin tavasta. Meil on viljeilty kuittailua noista asioista niin kauan ko muistan, siis perheen sisällä, muistan monet kerrat kun mummokin on pilke silmäkulmassa puuskahtanut että "olet sinä kanssa yksi tonttu" ja sit on naurettu yhdessä. Sen sijaan et oltais jääty voivotteleen että kun on se ja se heikkous (esim. mun sisko tajus aina helposti kaikki kouluasiat ja mä en sitten ollenkaan) niin ollaan sitten vaan naurettu sille. Tietty se on jäänyt ja en kyl ajattele ettei joku sitä ihan samalla tavalla näe. Parempi näin kuin murehtia sitä ettei kaikkea voi älytä tai osata. :) Sit on eri asia kun oikeasti joskus kattoo taaksepäin elämää ja tajuaa että olis esim. pitänyt olla jossain ihmissuhteissa varovaisempi, joskus mietin et olis pitänyt olla fiksumpi, mut sitten taas...se meni jo, siitä oppii, ja kasvaa ja osaa ens kerralla toimia oikein. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oon muuten huomannut, että mua ottaa aivoon tosi monet sellaiset asiat, joita muut ei ajattele ollenkaan, tai joita niiden asioiden sanojat ei edes huomaa. Analysoin ehkä kieltä vähän liikaa.

      Poista