Kiitos vol. 3

On jälleen aika kiittää. 

Kiitos.

Kiitos musiikista. Kiitos, että saan kuunnella, mitä haluan. Kiitos, ettei valtio vainoa mua ja etten joudu vankilaan, koska tykkään tietynlaisesta musiikista.

Kiitos, että on koti ja vettä. Kiitos, että on ruokaa. Anteeksi, että tuhlaan sitä.

Kiitos, että kuulen. Kiitos, että pystyn kävelemään.

Kiitos kesästä. Kiitos lomasta.

Kiitos illoista puistossa ja kiitos uusista, hienoista ihmisistä.

Kiitos pesukoneesta, kiitos, ettei mun tarvitse pestä vaatteita joessa käsin.

Kiitos, että tykkään syömisestä. Kiitos normaalista suhteesta ruokaan.

Kiitos pehmeästä sängystä. Kiitos unesta. Kiitos, ettei öisin tarvitse pelätä, ettei tarvitse lähteä karkuun ketään tai mennä piiloon.

Kiitos, että jotkut asiat on mennyttä ja mun ei tarvi enää kokea niitä. Kiitos siitä, että aikaa tulee kellosta lisää.

Kiitos minusta. 

Kiitos elämästä.

Inspiraatioteksti: About Life burningthewalls.blogspot.fissä

"Every single day of this life, to me at least, is a gift. I am always aware of the presence of possibility of non-existence, and no matter how bad cards this life will deal me, I rather take them than fold.  I will enjoy this life to it's bitter, or sour end, because I have no choice. I have never understood truly what it would mean not to exist, and I am not afraid to admit that it scares the shit out of me. I love life. I love every aspect there is to it. Music especially, resonating sounds that can bring forth so much hidden or forgotten emotions, just by vibrating at different frequencies. It is something truly amazing, astonishing, powerfull. As long as I can hear music and let it move some essence of emotions and consciousness inside me, I know I am alive."

Lue koko teksti burningthewalls.blogspot.fistä!

Kauneutesi otetaan sulta pois (Kaunis/Ruma V)

Oltiin eilen salilla. Siellä voi katsoa televisiota samalla, kun juoksentelee kaikenlaisissa laitteissa. Televisiosta tuli joku nuorennusleikkaus-ohjelma, joista oon aiemminkin kirjoittanut. Ohjelmassa oli nainen. Juontaja sanoi, että "aika ei ole ollut hänelle lempeä". Suomeksi nainen oli siis vanhentunut rumasti.

Aika ei ole kenellekään lempeä. Eikä julma. Aika ei ole mitään. Aika vaan on.

Termit on ihmisen keksimiä. Voitais jopa kiistellä siitä, onko aikaa ylipäätään olemassa vai onko se ihmisen keksimä mielikuva, muttei nyt mennä siihen läppään. Mennään siihen, miten sen ohjelman pointti oli parantaa naisen itsetuntoa ja saada takaisin sen rohkeus ja elämänilo.

Oon pitkään miettiny, voiko ulkoisella muutoksella todella vaikuttaa. Jostain kuulin joskus, ettei talon rikkinäisiä perustuksia korjata läppäämällä maalia pintaan. Oon usein palannut siihen mielikuvaan, kertonut siitä muille. Ei sisäistä voi korjata ulkoa.

Päteekö sama ihmiseen? Miten pitkälle kantaa uusi hymy, uudet hiukset? Uusi nenä?

Kauneus otetaan meiltä pois. Se on se ajatus, jota nää ohjelmat myy: kauneutta täytyy vartioida, ehostaa, huoltaa, ohjailla. Muuten se otetaan pois. Yllättäen oletkin vanha ja väsynyt etkä näin ollen enää oma, ihana ja kaunis itsesi. Kauneus on kadonnut. Ikuista nuoruutta ei ole, mutta vain nuorena on ihanaa olla. Vanhana on tärkeää näyttää nuorekkaalta, ei-vanhalta. Ei siltä, että kauneus ja hehku on mennyt.

Mulle sanottiin tänään, että oon lihonut. Tuli paha mieli. On vieläkin vähän. Pitäsikö mun laihtua? Vähän niinkuin siinä ohjelmassa, siinä muut kertoo, minkä ikäiseltä näytät. Hän on kuin 77-vuotias, vaikka on vain 50! Muut kertoo, miten paljon pitää parantaa. Sitten teet sen, ja tulee hyvä mieli. Nyt olet taas hehkeä ja ihana, kaunis!

Kauanko se kestää? Kauanko kuvausten päättymisen ja kuvausryhmän lähtemisen jälkeen? Kauanko hiustenleikkuun jälkeen? Onko se ikuista, hyvä olo ja hymy ja hyväksytyksi tulemisen tunne? Kuinka kauan niitä hiuksia jaksaa suoristaa aamulla, kuinka kauan harjata? Kuinka kauan jaksaa panostaa pukeutumiseen, sellaiseen, jossa ei näytä 77-vuotiaalta vaan jopa kymmenen vuotta nuoremmalta? Kauanko?

Tee säkin osas

Kuvalähde.

Vähän aikaa sit oltiin festareiden ulkopuolella hengaamassa. Noin kello keskiyöllä puisto, jossa oltiin, alkoi olla ulkoilmatapahtumien tapaan aivan täynnä erilaisia kaljapahveja, tölkkejä ja muuta ryönää. Mua harmitti, kavereita harmitti. Mietittiin, miks ihmiset sotkee.

Päätin kerätä meidän oman tiimin roskat muovikassiin, meillä oli ylimääräinen. Siinä keräillessäni ajattelin, että voisin samalla ottaa koko nurmipläntin roskat. Sit se jotenkin laajeni: innostuin. Miksen mä vois siivota täällä?

Keräsin tölkkejä, pahveja, mukeja, muovipusseja. Ssssikana muovipusseja. Kun yksi täyttyi, löysin aina toisen. Nostin maasta tupakka-askeja, rasioita, lautasia, papereita. Märkiä papereita. Ällötti vähän. Toivoin, että olis ollut hanskat.

Pian mun ystävä liittyi seuraan. "Mä autan", se sanoi. Sitten me kerättiin yhdessä.

Moni yritti antaa meille pulloja ja tölkkejä. Ei oteta pantillisia, me sanottiin. Yks poika kysyi, kannattaako "toi"; sanoin sille, että koska kerään roskia enkä pulloja, niin eipä oikeastaan. Sit löysin maasta puolitäyden tupakka-askin ja annoin sen sille pojalle. Se kiitti.

Löysin myös pussin, jossa oli pari kaljaa. Annoin ne semmoiselle ihmisporukalle, joka katseli mun siivoamista ja arvosti sitä. Yksi poika sanoi, että me "todella suojellaan luontoa". Mun tuli siitä tosi hyvä olo. Yritin selittää sille, miks teen sitä, miten ei tartte odottaa aamuun tai ajatella, että nää on mun roskat noi jonkun muun.

Siinä puistossa lepakot metsästää öisin. Näin tänään kolme. Ajattelin, että ehk niilläkin on kivempaa, kun on siistiä, vaikkei ne käy maassa.

Meitä kiiteltiin paljon, tytöt ja pojat kiitteli. Moni huuteli mulle että "hei rastapää", yks poika puhui Jamaica-murteella. Hihitytti. 16-vuotias tyttö selitti, että meidän pitäis saada jotain, että meidän pitäis mennä vaatimaan järkkäreiltä jotain. Mä yritin puolestani selittää, että vapaaehtoiset sen puiston kuitenkin siivoaa, semmoset samanlaiset kuin me. Niillä vaan on liivit, tai jotain.

Tyttö sanoi, että jos jokainen sais roskapussillisesta vaikka 2e, siinä vois tulla rikkaaksi. Se tuntui jotenkin pahalta. Yks poika kysyi, saadaanko me palkkaa, ja mun ystävä heitti että tottakai, ei kai tätä muuten kukaan tekis. Mietin siinä keräillessäni, miten ihmiset kattoo meitä ja ehk ajattelee, että onpa noi kilttejä. Tai ehkä ne ei huomaa, ehkei ne rekisteröi. Tai ehk me ollaan niistä vähän hölmöjä. Eniten ajattelin kuitenki sitä, ettei se oikeastaan oo kilttiä tai mitään: se on oman osansa tekemistä, sitä että kantaa korren kekoon ja tekee osansa. Ei se oo kilttiä tai anteliasta, että pitää huolen siitä, mikä on kaikkien yhteistä, kaikille elinehto.

Mun sormeen tuli parin tunnin siivoilun jälkeen tikku. Piti lopettaa; mä tosin olisin voinut lopettaa jo aiemmin, ajattelin, että tein kyl jo tarpeeksi, tein osani. Ystävä kannusti jatkamaan, ja sit kun piti lopettaa, harmitti, ettei  saatu koko puistoa siistiksi, ettei ollut hanskoja.

Nyt kirjoitan tätä kotona ja sormeen vähän pistää. Ajattelen HIViä ja hepatiittia ja sitä, että koskin jonkun ihmisen roskaan ja ehkä saan siitä jonkun tulehduksen. Ajattelen sitä isoa roskapussikasaa, joka tehtiin. Sitä, miten nurmikko oli yhtäkkiä aika puhdas. Ajattelen kosteita papereita ja pusseja, joissa oli jo valmiiks roskia, joidenkin tekemiä roskiksia puistopiknikillä. Ajattelen sitä hippiä, joka sanoi "arvostettavaa toimintaa", ja niitä kaikkia kivoja ihmisiä, jotka olis antaneet meille pantillisia pulloja, muttei huolittu. Ajattelen romanialaista, joka tuli iloiseksi, kun annoin sille 0,40 euron panttipullon, jota en halunnut laittaa roskiin. Thank you thank you, romanialainen setä sanoi.

Ajattelen lepakoita, sitä, miten ne lenteli siellä ja varmaan näki mut, kaikuluotaamalla, jotenkin.

Löydettiin aika monta roskaa :3

Inspiraatiosarjis: Animal Crossing

Kuvalähde.

Miten menee?

On taas hetki mennyt siitä, että kysyin.

Miten sulla menee?

Mulla menee hyvin, nautin kesästä ja tunnen iloa.

Sä voit kaikelle jotain

Kirjoitin aiemmin siitä, miten joskus tuntuu ettei millekään voi mitään, vaikka asioille voisi voida itsekin jotain. Amolife.comissa oli aiheeseen liittyen tekstiä: 

 "Self-command begins with being able to choose your own direction in life. And whether you're caught in the raging current of a white-water river, or being swept along by a flood of invisible thoughts and feelings, one fact remains: Like it or not, you're going where that current goes. You have no real choices as long as you're under its influence. That's why learning to step out of the rush is the same as learning how to step into your own life."

Lue koko juttu amolife.comista. Se menee vähän eri suuntaan ku mihin mä aion kirjoitella, muttei se haittaa. Aion nyt kirjoittaa asiasta niin kuin sen koen ja toivoisin, että kokeilisit lukea tän niin ettet sano kertaakaan "ei" tai "en voi".

Oon viime aikoina tehnyt paljon sitä, että suostun kaikkeen, mitä mulle ehdotetaan. Samalla oon huomannut, miten mun teot on riippuvaisia siitä, että valitsen ne. Mä päätän. Mä teen.

Teen asiat, jotka haluan tehdä. Joskus suostun asioihin, joita ei oikeastaan huvita tehdä, mutta joiden tekeminen on hyväksi muille. Joskus päätän, että jokin asia on liian hankalaa ja en viitsi tehdä sitä, vaikka oikeasti sen vois tehdä. 

Ens viikonloppuna mulle olis tarjolla kivaa tekemistä muutaman sadan kilometrin päässä. En aio mennä. Matkojen järjestäminen tuntuu hankalalta ja kauheelta reissaamiselta. Aluks tuntui mälsältä, etten nyt pääsekään menemään, kunnes tajusin, että itse valitsin, etten mene. Kyllä ne matkat olis järjestettävissä. Kaiken vois hoitaa. Mä en vain viitsi, en jaksa. Mä päätän.

Joka päivä tulee sellaisia asioita, joihin muut vaikuttaa. Muilla on paha päivä. Muut vaatii multa jotain. Muut käskee tai tekee tai ei tee, jättää tekemättä. Oon yrittänyt tietoisesti ymmärtää, että mä päätän: mä saan päättää, jos en kaikkea niin edes sen, miten reagoin asiaan. Jos tiedän, että on pakko tehdä jokin asia (vaikka työasia), niin silloin on pakko. Voin kuitenkin valita, meneeks päivä pilalle vai ei, kauanko aion valittaa aiheesta, miten valitan.

Oon antanut itselleni luvan valittaa. Mulla oli 21 päivän valittamattomuushaaste, mutta nyt oon kokeillut sitä, että saan sanoa ulos, jos harmittaa. Mutta vain kerran, niin, ettei siitä tuu semmoista tehotonta pyöriskelyä. Kun oon sanonut asian ulos, on helpompaa jatkaa eteenpäin ja tehdä ja yrittää korjata tai parantaa asiaa.

Mua ottaa aivoon ongelmat, jotka jatkuu vuosikausia. Se, kun jokin tilanne ei ratkea vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu vaan ja ihminen antaa sen jatkua, ei tee mitään. Vuodesta toiseen on vaikeaa ja kamalaa ja surkeaa ja mitään ei tapahdu. Ihminen ei sano, ei kehtaa, ei voi. Ei hae apua, ei ilmaise tunteita, ei puhu suoraan, ei mene terapiaan, ei kokeile toista tapaa. Ei päätä, ei valitse: ei tee minkäänlaista tietoista valintaa, lipuu vaan eteenpäin.

Jos apua ei saa, se on eri asia; jos yrittää jotain ja tulos on nolla, se harmittaa. Joskus joku kusettaa ja on tahallaan ilkeä ja paska. Joku voi hyökätä kimppuun, joku voi ryöstää, hakata. Maailmassa on paljon epäreiluuksia ja aina niille ei voi mitään: ei aina saa päättää, että nyt asiat ratkeaa, minä saan hienon työpaikan nyt, minä paranen juuri nyt, minä en enää koe tuskaa. Maailma ei aina toimi niin toimiiko voiko toimia voisinko vain päättää?

Itse tunnen, että moni jää jotenkin jumiin, räpiköi siinä surun ja tuskan virrassa jolle nyt vaan ei voi mitään ei voi en voi sanoa en voi tehdä. Tulee sellainen tilanne, jossa se valta on annettu jollekin muulle, ihmiselle tai virastolle tai valtiolle tai kenelle vain, universumille. Pois omista käsistä. Minä itse en voi tähän vaikuttaa en voi sanoa en voi satuttaa en voi mitään koska. 

Tietenkin on tilanteita, joissa osa vallasta on muualla. Harva elää umpiossa, jossa muiden teot ei kosketa itseä. Mutta päätökset, niitä voi aina tehdä.

Mulla ei oo pitkään aikaan ollut sellaista ongelmaa, jolle en itse voisi jotain, jos vaan haluaisin. Oon miettinyt paljon sitä, oonko vaan onnekas, onko mun ongelmat jotenkin pienempiä kuin muiden? Onko mulle arvalla annettu helppo ja kiva elämä? Olenko jotenkin ansainnut kivan elämän, olenko kärsinyt tarpeeksi? Onko olemassa "tarpeeksi kärsimistä"? Miksi joku kärsii koko elämänsä, aina?

Voiko ihminen todella valita, että näin toimin näin teen, tällaista elämäni on? Voiko? Onko omalla tahdolla merkitystä?

Uskon, että on. Uskon, että jokainen voi elämälleen jotakin, edes vähän. Aina voi päättää edes sen, että jaksaa vielä kokeilla, jaksaa vielä yrittää. Aina voi päättää, että uskaltaa, että sanoo, että yrittää vielä kerran.

Kuvalähde.

Inspiraatiokuva: Too fondly

Kuvalähde.

Inspiraatioteksti: Koeta olla vähän kiltimpi hs.fissä

"Aldous Huxley, joka muistetaan tieteisromaanista Uljas uusi maailma, käytti koko elämänsä tutkiakseen ja kokeillakseen erilaisia henkisen kasvun menetelmiä. Hän harrasti parapsykologiaa, hypnoosia, transsitiloja ja hallusinogeenisiä aineita, ja hänellä oli tiiviit siteet eteläkalifornialaiseen Vedanta-hinduyhteisöön. Kun Huxleylta tämän elämän ehtoopuolella kysyttiin, mikä on paras keino muuttaa omaa elämäänsä paremmaksi, hän vastasi näin:

"On hieman noloa sanoa tämä, mutta vuosikausien tutkimustyön ja kokeilujen jälkeen vastaus on yksinkertainen – koeta olla vähän kiltimpi.""

Lue koko teksti Helsingin Sanomista!

Miksei onni jo tuu

Yks päivä olin kävelemässä ulkona. Käyn usein kävelemässä illalla: kuuntelen musiikkia ja vaan hortoilen ympäriinsä. Siinä kävellessäni tulin yhdelle kadunpätkälle ja aurinko paistoi ja soittimesta alkoi mun yks tänhetkenlempibiisi, ja yhtäkkii se tapahtu: mun tuli ihan hirveän onnellinen olo.

Kun mun tulee se olo, tuntuu, niinku laajenisin, ihanku olisin jotenkin isompi, avarampi, ymmärtävämpi. Alkoi naurattaa. Sit vaan kävelin ja virnuilin ja mietin sitä, miten en oo ihan hirveän pitkään aikaan kokenut sellaista hetkeä, että olisin vaan tosi onnellinen.

You can make yourself miserable but you can't make yourself happy, sanotaan Amolife.comissa. Siellä sanotaan myös:

"All plans by definition are to build something; in this instance your plans are to build happiness. With this preconceived plan, this picture of happiness firmly fixed in your mind, you meet each of life's events looking for your picture instead of experiencing what life has brought to you. This painful and stress-producing process of comparison goes on unknowingly and it ruins everything it touches. Life becomes a series of disappointments instead of a series of happy adventures. Please ponder this next point. You could never be unhappy with anything you found in this life if you didn't already have it fixed in your mind what you were looking for."

Lue koko teksti Amolife.comista.

Mä tuun lähes poikkeuksetta joka päivä tosi onnelliseks jostain pikkuasiasta. Eilen näin, ku varpunen lennähti verkkoaidan raosta ja sit se vähänniinku horjahti istuessaan siihen aidan vaijerille mut kuitenkin piti tasapainonsa ja mua alkoi naurattaa. Löysin myös maasta tarra-arkin. Semmosii hetkii on joka päivä tarjolla.

Kuvalähde.

Oon viime aikoina tehnyt tosi paljon sitä, että suostun kaikkeen mitä mulle ehdotetaan. Mennäänks teatteriin ok. Tuuks tuntemattomien kaa puistoon ok. Hei otetaaks huvipuistorannekkeet ok. Meillä on tänään tämmöne tapahtuma tuu käymään ok. Ja aina se on siistii, jollain tavalla hienoa. Semmonen suunnittelemattomuus, se, ettei etukäteen kamalasti päätä että tänään on siistii tänään on pakko tapahtua jotain. Ehkä tapahtuu, ehkei.

Erikoisinta on, et kun pohtii itsekseen ettei tänään ehk tapahdu mitään ja hei, se on ok, niin sit tapahtuukin. Kaikkee hienoa.

Onnellisuus on kai vähänniinku rakkaus, jos sitä kauheesti odottaa ja suunnittelee niin ei se tuu.

Haaste: Kaunis/Ruma lV

Kuvalähde.

Mulla on himmeitä ongelmia kaunis-sanan käyttämättä jättämisen kanssa.

Kun ihminen on esteettisesti jotenkin mua miellyttävä, sanon aina "kaunis". Onpa kaunis. Onpa nätti. Onpa kaunis tyttö!


Oon aika häkeltynyt sitä, miten yks sana voi kattaa niin paljon. Miksi tulee aina mieleen se sama sana? Jos pitäis kuvailla humalatilaa, keksisin heti monta synonyymia: kännit, humalat, perseet olalle, nakit silmille, lärvit. Mutta sit, kun ruudulle lävähtää nainen, se on aina "kaunis".

Useimmat on mulle kauniita, koska en yleensä kiinnitä kamalasti huomiota siihen, miltä joku näyttää ja onko se erityisen upea tai pieni tai iso tai jotain. Jotkut piirteet jää mieleen, kuten kulmikas nenä, joista tykkään erityisesti. Punainen huulipuna. Poskipäät. Jos on tosi pitkä.

Oletettua tai muiden määrittelemää rumuutta en yleensä kommentoi. Vältän sitä, että ottaisin osaa ulkonäön negatiiviseen ihmettelyyn, ja jos otankin, yritän edes sen aina jotenkin semikorrektisti. Käytän positiiviseen kääntyviä termejä kuten voimakas tai persoonallinen (joka on kyl varmaan joillekin tapa sanoa, et ihminen näyttää helvetin oudolta.) Silti: miks ottaa osaa? Miks ei voi vaan olla hiljaa, aina? Miks?

Mikä se tenho on, että ihmetellään vaikka ihmisen tyylitajuttomuutta? Kuuluuko se ihmisen sosiaaliseen käytökseen, aina, alitajuisesti? Minä tässä, tuo tuossa, olemme eri?

Ruma-sana ei aiheuta ongelmaa; se ei oikeastaan kuulu mun sanavarastoon. Oon siitä vähän yllättynyt ja aika onnellinen. Ruma-termiä käytän yleisimmin ihmisen vaatteesta, jos se on sellainen, jota en ikinä itse pukis päälleni. Silloin sanon "onpa rumat, onpa kamalat".

Yleensä sillä hetkellä, kun ne sanat tulee ulos, ajattelen, ettei tää mulle kuulu, että tää kommentti on turha. Loukkaava. Miksi sanon sen? Silti se usein tulee ulos, pulpahtaa, ihanku olis pakko julistaa että NUO HOUSUT, KAMALAT, HUOM. Pakko tehdä se ero: minä en koskaan, en ikinä. Minä en.

Entä jos "minua" ei oiskaan

Kuvalähde.

Kuulin tossa vähän aikaa sitten sellaisen ajatuksen, että sana "minä" pitäis poistaa kielestä kokonaan. Oon ajatellut sitä siitä lähtien ja mitä enemmän sitä ajattelen, sitä enemmän pidän siitä ideasta, sen omituisuudesta, siitä, miten vieras se on. Siitä, ettei ole minua eikä sinua, on vaan me. Tai joku muu asia, joku muu sana. Termi.


Amazonin sademetsässä oli heimo, jolta puuttuu ajan käsite. Kirjoitin siitäkin. En osaa kuvitella, millaista se on.


Entä, jos "mua" ei olis ollenkaan?

Kuvalähde.

Jos mulla ei olis sanaa "mulle", ajattelisin asioita eri sanoilla. En ajattelis "mun tekee", "mä haluan", "musta tuntuu".

Jos en osais tai vois puhua itsestäni, puhuisin varmaan jostain isommasta. Ihmisellä on kyky erottaa itsensä ympäröivästä maailmasta, mutta jos en oli kasvanut ajattelemaan "mua" ja "minua", mitä ajattelisin? Miten ajattelisin? Ajattelisinko koko ajan itseäni, silti, jotenkin?

Entä "sinä"? Ajattelisinko sinua? Miten ajattelisin? Jos pääasia ei oliskaan minä ja mun ja mulle, niin miten suhtautuisin muihin? Olisiko sallivampi, hellempi, ymmärtävämpi?

Kuvalähde.

Oon nyt monta päivää yrittäny kuvitella sitä tilannetta, ettei olis "minua". Ei olis mun ajatukset, mun halut, mitä minä ansaitsen, mitä minä saan. Olis jotain muuta.

En ehkä kierrättäis kaikkee itseni kautta. Ehkä en ajattelis että minä tahon, minä saan. Mun on tosi vaikea kuvitella sitä. Se muuttais niin paljon: miten me sitten puhuttais toisista, miten kuvailtais niitä, miten? Voisko vielä vittuilla toiselle?

Millaista olis, jos mun elämän tärkein ihminen en olis minä, siksi, että "minä" ei kuulu mun sanavarastoon?

Kuvalähde.

Tän kirjoittaminen on nyt jotenkin todella hankalaa. Sen ajatuksen muotoileminen. Sen selittäminen, miks oon liittäny nää vittuilevat kuvat tähän postaukseen. Kuvat, joita näen aika usein Facebookissa, kun ihmiset jakaa niitä kertoakseen, ettei välitä muiden mielipiteistä. Minä en välitä sinun mielipiteestä. Minä oon millainen haluan. Minä elän, miten haluan. Minä ajattelen näin. Minä tiedän, mitä sinä puhut minusta selän takana. Minä.

Entä, jos "minua" ei olis?

Inspiraatiokuva: Take what you need

Kuvalähde.

Pakko sanoo kaikki

Kuvalähde.

Niin kauan ku oon ollu Facebookissa, aina välillä ihmiset on toivoneet sinne dislike-nappulaa. Ne sanoo, että me tarvitaan dislike-nappula. Siitä olis hyötyä. Haluaisin käyttää sitä nappulaa justnyt. Oispa dislike-nappula.

Oon miettiny sitä, että onks kaikki aina pakko sanoa? Miten hienoa olis, että kerrot jostain sun ongelmasta naamakirjassa ja kaikki "kaverit" painelee että dislike, ketä kiinnostaa?

Oletuksena kaikki varmaan käyttäis sitä myös sellaisissa tilanteissa, kun sulle on käynyt jotain ikävää, ja ne voi olla että dislike. Tukea sua. Ymmärtää tuskaa. Mutta silti: miettikää niitä pahanmielenkäyttötapoja. Olisko hyödyt suuremmat kuin haitat?

Miks kaikki pitää ilmaista? Joskus tuntuu et hukun siihen, siihen tunteeseen et mun on niin kamalan tärkeää sanoa kaikki mikä mua ärsyttää ja nyppii ja nnngghh inhoan ihmisiä haluan vittuilla. Ja sit en tee sitä. Koska kaikkee ei oo pakko sanoa.

Netti on jo täynnä paikkoja, joissa saa jauhaa palstat täyteen sellaisista asioista, jotka ei kiinnosta ei siis yhtään ei vittuakaan kiinnosta. Oon kirjottanut tästä samasta aiheesta joskus, siitä, miten en ole vieläkään päässyt selvyyteen siitä, miksi ihmiset sanoo yhtä ja tekee toista. Erityisen jännittävää musta on seurata ns. "turhien julkkisten" elämää ja sitä seuraavia ihmisiä. Sitä, miten ketään, ei siis ketään (ainakaan mä en tunne yhtään), kiinnosta salarakkaiden, silikonimissien tai Johanna Tukiaisen elämä, mutta siitä nyt vaan täytyy puhua. Koska se ei kiinnosta. Niin puhutaan. Kun ei kiinnosta.

Podin sitä edelleen: miks pitää päästä sanomaan, ettei kiinnosta? Miks kaikki pitää ilmaista? Usein sanotaan, että tunteiden ilmaiseminen on hyvin tärkeää ja mitään ei saa hautoa sisällä, mutta silti: onko kaikki pakko ilmaista? Onko pakko päästää ulos jokainen mielipide, miettimättä ja sensuroimatta? Onko pakko oksentaa ulos jokainen ajatus?

Miks kaikki pitää ilmaista? Miks on tärkeämpää sanoa että ei kiinnosta vittuakaan kuin antaa olla, oikeasti olla kiinnostumatta, antamatta, kommentoimatta? Miksei voi olla ottamatta kantaa? Miksei ajatustaan voi sensuroida: miksi asiat täytyy sanoa ilkeästi, ylimielistellen? Minä oon niin hyvä tässä tämä ajatukseni ihan sama vaikka se itkettäisi sua. Sekö on tärkeintä? Että pääsee sanomaan kaiken?

Miks kaikki pitää ilmaista?

Miltä tuntuu olla ruma (Kaunis/Ruma lll)

Tähän blogiin on tullu ihmisiä hakusanoilla "miltä tuntuu olla ruma" ja "miten joku voi olla noin ruma". En oikein tiiä, mitä nää ihmiset on hakeneet, mutta koska on haastekin päällä niin puhutaan ihmeessä tästä. Puhutaan siitä, miltä tuntuu olla ruma.

Joskus teini-ikäisenä inhosin mun naamaa. Ja kaikkee muutakin. Olen ymmärtänyt, että se on aika yleistä. Se meni kuitenkin ohi.

Miltä tuntuu olla ruma? Ensin lienee parasta määritellä, mitä "ruma" on. Se on hankalaa. Olis helpompaa vastata kysymykseen "miltä tuntuu olla pitkä"; pituus on helposti käsiteltävissä, yleensä se on sitä, kun nainen on 180-senttinen. Mä olen melkein sen ja pitkänä oleminen on aika kivaa. Joskus lyö pään ovenkarmiin tai lamppuun, johon muut ei yletä. Ihmiset sanoo usein "oletpa sä PITKÄ!" Joskus ei löydy vaatteita. Mutta musta pitkänä oleminen tuntuu ihan kivalt.

Miltä tuntuu olla ruma? Mitä rumuus on? Luulen, että tartten vähän apua tässä määritelmässä, siispä anteeksi jo etukäteen pitkät lainaukset.

 Mustekala.kaapeli.fissä rumuutta määritellään seuraavalla tavalla:

"Rumuus on jotakin, mikä ei kuulu minkään esineen tai luodun olemukseen. Päinvastoin kuin kauneus, joka on aina olemuksellisraja ennustettavaa, rumuus on yksilöllistä ja odottamatonta. Rumuus on poikkeus. Kun Marcel Duchamp esitteli pullonkuivaajan vuonna 1921, oli se taide-esineiden joukossa hätkähdyttävä. Saman vaikutelman tekisi varmaan missikisoissa ehdokas, joka uimapukukierroksella paljastaisi proteesilla tuetun, skolioosin runteleman vartalonsa. Kauneus täyttää standardit, se noudatta mittoja ja odotuksia, ruma poikkeaa hyväksytyistä mitoista ja standardeista.

Rumalle ei ole paikkaa, se on persona non grata. Se tuntuu olevan aina sopimattomassa paikassa ja vievän siinä suhteettoman suuren tilan. Likainen ja rikkinäinen kahvikuppi ehjien ja puhtaiden joukossa vetää kiusallisesti huomion puoleensa. Rikkinäinen kuppi saa aikaan halun siivota, se pitää sulkea pois näköpiiristä. Vammainen kilpailija missikisoissa saisi varmaan aikaan paniikin. Ehdokas nostaisi esiin kysymykset, miten tuollainen sairaus kehittyy, tarttuuko se, eikö sairas pitäisi eristää terveistä?

Ruma ja poikkeva uhkaa ihmisen minuutta. Ruma pelottaa siksi, että se näyttää tartuttavan poikkeavuutensa muihinkin. Eräs suurimpia pelkojamme nykyisin on tarttumisvaara."

Lue koko teksti mustekala.kaapeli.fistä.

Hikipediassa (hehheh) rumuus määritellään ainakin itselleni tutulta kuulostavalla tavalla:

"Rumuuteen liittyy yleensä myös sairaalloinen leveys ja lihavuus yhdistettynä kireisiin vaatteisiin, jotka paljastavat hyvin ravitun ihmiskehon. Rumuutta esiintyy lähes kaikissa tapauksissa kasvoilla esimerkiksi finnien ja vääristyneiden kasvonpiirteiden muodossa."

Lue koko määritelmä Hikipediasta.

Wikipedian puolella estetiikasta sanotaan seuraavaa:

"Estetiikka tutkii sitä, mikä tekee jostakin esimerkiksi kaunista, ylevää, vastenmielistä, humoristista, traagista, sievää, viihdyttävää, mahtailevaa tai epäsointuista. Kauneutta koskeva arvostelma eroaa pelkästä subjektiivisesta mielipiteestä siinä, että se tavoittelee jotain objektiivista — Immanuel Kant huomautti 1790, että ”jos joku sanoo kanarialaista viiniä miellyttäväksi, hän on tyytyväinen, jos joku korjaa häntä ja muistuttaa sanomaan sen sijaan: se on miellyttävää minulle”, koska ”jokaisella on oma makunsa”. ”Kauneus” sen sijaan eroaa tällaisesta ”miellyttävyydestä”, koska ”jos hän sanoo jotain kauniiksi, silloin hän vaatii samaa mielipidettä myös muilta; hän ei esitä arviota ainoastaan omasta vaan myös muiden puolesta, ja puhuu kauneudesta ikään kuin se olisi asioiden ominaisuus”."

Tässä linkki Wikipedian artikkeliin.

Oman kokemukseni mukaan rumuus on yleensä ulkoista. Rumuutta on se, kun ihmisessä on jokin piirre, joka ei sovi, joko ihmisen itsen tai muiden mielestä. On liian jotain: iso, pieni, leveä, haiseva. Rumana ihmisestä puhutaan harvoin silloin, kun se on tehnyt jotain kamalaa: murhaaja ei ole ruma ihminen, hän on sairas, pelottava, hirviö. Rumuus on ulkopuolella.

Oon aika varma, taisiis tiedän, että joidenkin mielestä oon ruma. Kerran teini-ikäisenä olin lähdössä nuorisotilalta kotiin ja joku mua vanhempi kundi ehdotti, että menisin kampaajan ja suihkun kautta. En oo koskaan unohtanu sitä.

Sanon, että inhosin mun naamaa, muttei se oikeestaan oo totta. Inhosin vähän kaikkee, sitä, kun on jotenkin vääränlainen, naama tai ei naamaa. Ahdisti se, kun ei kuulu mihinkään. 

Joskus nykyään inhoan mun mahaa, mut en mitenkään isosti. Kun tulee sellainen olo, laitan yleensä käden vatsan päälle ja paijaan sitä. Oon pehmeä ja hyvä pehmeä ja hyvä. Jos haluaisin vatsalihakset, voisin tehdä työtä niiden eteen, mutta teenkö? En. En tahdo. Ei huvita. Olen siis tällainen. Olen hyvä.

Miltä tuntuu olla ruma? Mä en tiedä. En oo koskaan kokenu, että olisin sillee megaällöttävä hyi kuolisinpa pois. Yläasteen ajan olin liian laiha ja sehän on hyvä, siitä ei kiusattu. On hyvä, jos ei paina mitään. On hyvä, kun on pitkä ja laiha. Jos en olis ollut, elämä olis varmaan ollut vielä vaikeampaa teini-ikäisenä.

Kaveria kyllä kiusattiin laihuudesta. Lauta, ne huusi sille. Mua ei kiusattu silleen. Toista tyttöä haukuttiin läskiksi. Mulle ei sanottu näitä asioita. En ollut ruma sillä tavalla.

Yllä lainauksessa sanotaan, että "jos hän sanoo jotain kauniiksi, silloin hän vaatii samaa mielipidettä myös muilta; hän ei esitä arviota ainoastaan omasta vaan myös muiden puolesta, ja puhuu kauneudesta ikään kuin se olisi asioiden ominaisuus". 

Hän sanoo. Hän esittää arvion. Muut; muut päättää, että sä oot ruma.

Rumuus ei vaan tule mistään, ei se synny jostain tyhjyydestä itsestäänselvyytenä tadaa synnyit rumaksi. Se määritellään, luodaan muiden toimesta. Olet läski. Olet ruma. Muut päättää, miltä tuntuu olla ruma: tunne itsesi rumaksi olet liian iso! Tunne itsesi rumaksi sun akne on rumaa! Ole ruma olet vääränlainen!

"Miten joku voi olla noin ruma" googlasi joku ja päätyi tänne. Helposti, helposti voi: sen kun päätät, että toi tyyppi on ruma. Kerrot sen sille, uudestaan ja uudestaan. Ota muut mukaasi. Niin se syntyy, rumuus, rumuuden kokemus: huutelemalla, määrittelemällä, kertomalla. Päättämällä. Tämä on rumaa, sinä olet ruma. Tunne itsesi rumaksi.

Tästä lopusta on poistettu toimimaton kuva 21.4.2016.

Inspiraatiokuva: Human puzzle

Kuvalähde.

Välimatka pitkä on

Vasta viime aikoina oon havahtunu huomaamaan, että oon itekin aiemmin ollut aika laiska yhteydenpitäjä. Oon vaatinu aika paljon muilta. Mulle pitäis soittaa, mua pitäis kutsua johonkin. Jos kutsutaan, niin menen. Mutta mua pitää kutsua.

Tää vaihtelee ihmiskohtaisesti. Ihmiset jotenkin jakaantuu semmosiin, joita haluaa aina nähdä ja semmosiin, joita voi nähdä, jos ne sattuu jossain olemaan. Sitten on ne kolmannet, joita ei näe kuitenkaan, koska ne ei tule mihinkään.

On aika vähän syitä, jotka hyväksyn syyksi sille, ettei koskaan ehditä nähdä. Välimatka on yks, muttei sekään aina päde. Välimatka rahahuolien kanssa on sellainen syy, jonka ymmärrän, ja rahahuolet yleensäkin. Ja kiire. Stressi. Perhe. Se, ettei kykene.

Oon miettinyt, miten kauan rahahuolia tai stressiä voi pitää ns. hyväksyttävänä, uskomisen arvoisena syynä olla tapaamatta mua. Itsekin oon vedonnut kiireeseen, ai ai kun ei ehdi, mutta sit jonkun muun ehdottaessa tapaamista sitä aikaa löytyy kummasti. Silloin se ajattomuus ei oo mikään syy, se on tekosyy. Tekosyy sille, ettei mua huvita. Ja miten paljon maksaa lippu tänne mun luo? Miten paljon bensat? Onko se oikeasti niin paljon?

Tunnen paljon tosi kivoja ihmisiä, jotka näen tosi harvoin. Sattumalta. Se näkeminen vaatii vaivaa, uurastusta. Se ei vaan tapahdu, me ei vaan törmätä. Jos törmätään, mun pitää yleensä tehdä jotain. Tulla johonkin. Matkustaa sinne. Mun luokse ei tulla.

Jos mulla on huono päivä, siitä tulee tosi huono olo. Sellainen, ettei mulla ole väliä, mun vuoksi ei kannata nähdä vaivaa. Mun pitää tehdä kaikki.

Oon miettinyt sitä, mitä sellaisista ihmissuhteista saa. Onko se ihmissuhde, jos tavataan kerran vuodessa? Millainen ihmissuhde se on? Jos sitä ylläpitää muuten, riittääkö se? Entä, jos se ylläpitokin on yksipuolista?

Näin eilen kuvan. Siinä sanotaan, että välimatka mun ja mun rakkaiden välillä on tasan niin iso kuin haluan sen olevan. En koe tällaista syyllistämistä kamalan kivana asiana, varsinkin, jos syy on jossain ulkoisessa tekijässä, kuten rahassa tai vaikka yötyössä. Jos asioille ei voi mitään, niille ei voi mitään. 

Vai voiko?

Mulla on paljon sellaisia ystäviä, jotka matkustaa joka viikonloppu suuntaan ja toiseen, että me voidaan tavata. On myös paljon sellaisia ystäviä, jotka tapaa vuoden välein, mutta silti on aina yhtä ihanaa olla yhdessä, viettää aikaa. Joten miks: miks kuluu vuosi? Miksei me tavata useammin? Miksen mä matkusta sinne? Miksen mä näe vaivaa, eikä ne?

Ihmissuhteet on elävä kudos, se hengittää ja muuttuu. Juteltiin joskus, että olis siistiä jos universumissa olis sääntö sille, ettei ystävät saa muutaa sataa kilometriä kauemmas toisistaan. Oon edelleen aika samaa mieltä.

Toisaalta joidenkin kanssa kakssataa kilometriäkään ei tunnu missään.

Kuvalähde.

Haaste: Kaunis/Ruma ll

Yks päivä multa kysyttiin, että onks tää näyttelijä kaunis. Menin ihan puihin ja aloin lopulta puhua siitä, miten katsoin lapsena yhtä sarjaa, jossa se näytteli. Aivot meni lukkoon, apua en tahdo puhua ulkonäöstä kun haaste kääk en keksi muita sanoja kuin "kaunis"!

On jotenkin haastavaa puhua ihmisestä ilman, että mainitsis mitään sen ulkonäöstä. Mäkään en muista nimiä helposti, silloin yleensä kysyn, että "miltä se näyttää". Eihän ulkonäöstä aina voi olla puhumatta, koska se on se asia, mikä me kohdatessa nähdään. Mikä jää mieleen. Mistä tunnistetaan.

Miten kuvaillaan neutraalisti? Miten kerrotaan ulkonäöstä arvottamatta sitä?

Koen, että monilla sanoilla on paljon piilomerkityksiä. Pieni. Iso. Pullea. Pyöreä. Ylipainoinen, se kuulostaa siltä et olisin lääkäri ja kuvailisin potilasta. Millä sanalla kannattaa kuvailla?

On silmälasit. On punaiset hiukset. On aina kukkapaita. Se kuulostaa aika vaarattomalta.

Yks päivä katsoin kuvaa, jossa raskaana oleva nainen poseeraa alasti. Ajattelin, että onpa kaunis. Sit muistin, että mun piti käyttää joitain muita sanoja, mut mitään ei tullut mieleen. Mutta miks se kuva oli kaunis?

Se oli rohkea kuva, hieno. Naisella oli lihaksia käsivarressa. Se on kokemukseni mukaan hyvä asia: on hyvä kuvailla ihmistä sanalla "lihaksikas", se merkitsee, ettei ainakaan oo laiska ja paksu. Naisella oli myös sopusuhtainen vartalo. Sekin on kokemukseni mukaan hyvä asia: mikään ei saa olla isoa tai pientä, mikään ei saa olla "liian" verrattuna muihin osiin. 

Jos ihmistä kuvailee sopusuhtaiseksi, mitä se oikeastaan kertoo? Ei-minkään-kokoinen-erityisesti? Ei silmäänpistäviä ruumiinosia? Hyvä? Hyväksyttävä? Onko "sopusuhtainen" sama, parempi vai huonompi asia kuin "hoikka"?

Korvaan usein sanan "kaunis" sanalla "rohkea" tai "ihana". Ne on jotenkin laajempia: rohkea voi olla, vaikkei olis jonkun kauneusmääritelmän mukainen. Alan usein myös puhua vaikka ihmisen työstä tai siitä, mitä se tekee. Siinäkään ei ole väliä sillä, miltä näyttää.

On hankalaa vältellä sitä, ettei käyttäis arvottavia sanoja. Kaikki sanat taitaa olla arvottavia. Toiset enemmän, toiset vähemmän.