En oikein tiiä, miks se on niin hirveää sanoa. Miks on niin vaikeaa kertoa suoraan, että nyt tuntuu tältä ja mua ei huvita. Sitä toivoo, että muut maagisesti vaan ymmärtäis.
Se, että vaatii muilta telepatiaa, aiheuttaa ongelmia. Kun oon ärtynyt, tuun vielä ärtyneemmäksi, jos muut tekee jotakin, mikä ärsyttää mua. Ne ei tiedä, että mua ärsyttää, koska en sano sitä, mutta tuun silti ärtyneeksi, koska ne vaan toimii tavalla, joka ottaa mua aivoon. Eikä ees tajua sitä! Maagisesti. Telepaattisesti.
Kun tuuli suuntaansa muutti... -blogissa mietitään, miksei naiset pyydä asioita suoraan.
""Ajattelisit itse" -käsky taas on suorastaan naurettava, mistä helkkarista se mies voi tietää minkämerkkistä suklaata, kukkakaalia tai kivennäisvettä haluat kaupasta juuri tänään, jos et itse sitä hänelle sano? Entä miten hän osaa hieroa kivistäviä hartioitasi, tuoda lämpimän viltin tai tehdä ruokaa, jos et ilmaise tarpeitasi hänelle? Joskus musta tuintuu että miehiltä odotetaan vähintäänkin selvännäkijän tai ajatustenlukijan taitoja, mitään heille ei suoraan kerrota (ei, se, että edellisenä päivänä toteat sohvalla, että tekisi mieli banaania, ei tarkoita sitä että mies osaisi sen seuraavana päivänä kaupasta ostaa -eteenkään jos mielitekosi vaihtelevat päivittäin.) mutta auta armias jos kauppakassista jotakin puuttuu niin vähintään tyttökavereille itketään, että "Kun sen olisi pitänyt osata ajatella! Miksei se ajattele mua?!""
Kaksi ihmistä, joka varmaankin asuu yhdessä, tai on edes läheisesti tekemisissä, koska ostoksia ja lapsi tehdään kaksin. Sitten yksi suuttuu, kun toinen ei ymmärrä tehdä asiaa, jota yksi ei ole suoraan pyytänyt tekemään. Mutta kun olis pitänyt ymmärtää toimia just tällä tietyllä tavalla.
Mulla on suu, jolla voisin puhua, mutten aina halua. En halua kommunikoida, koska haluan, että muut vaan rakastais ja ymmärtäis ja osais lukea mua niin hyvin, että ne alitajuisesti tietäis koska oon milläkin tuulella. Seuraavaksi uutisia mulle: tällaista ei tapahdu. Telepatiaa ei ole.
En usko, että toisen kaikkia ajatuksia voi arvata, vaikka olis 40 vuotta yhdessä. Muutenhan esimerkiksi avioerotoiveet ei koskaan tulis sille toiselle osapuolelle yllätyksenä. Siinäki vois muuten sanoa että sun ois vaan pitänyt tietää et oon onneton miten saatoit olla tajuamatta!!
Oon viime aikoina vähän ymmärtänyt, että jos haluan, että jotain tapahtuu, mun täytyy aktiivisesti pyrkiä sitä kohti. Turha on kiukutella sille ja tälle ja tolle, kun ne ei tee ja toimi ja ymmärrä just siten kuin mä haluan, jos mä en ilmaise, mitä haluan.
Luulen, että siks väärinkäsityksiä syntyy. Koska elän minuna, ajattelen ensisijaisesti omia ajatuksiani ja juttujani. Ne on mulle selviä. Tiedän, koska on huono päivä ja koska oon ollut kauan vihainen. Jotenkin siinä välissä, joskus, unohtaa, ettei muut näekään mun pään sisään tai osaa arvata, mitä haluan tai tunnen. Sitten kiukuttaa ja itkettää. Kukaan ei oo niin ärtynyt kuin minä kukaan ei vaan tajua!
Siirrän edelleen vastuuta muualle. Ahdistaa - no tee jotain! Mutku en haluuuuu eiks joku muu vois Ei voi, mun täytyy. Jos on paha mieli, niin apua saa varmimmin sitten, kun sitä pyytää. Jos odottaa, että muut vaan taianomaisesti huomaa, joutuu tekemään just sitä: odottamaan.
Jos teillä on joku, joka tajuaa tosi pienestä jutusta, jostain minivihjeestä ja huokauksesta että miltä teistä tuntuu, olkaa iloisia. Hyvin, hyvin iloisia. Mulla on ja mä oon. Aina ei tartte selittää, ainakaan kaikille: jotkut vaan tietää. Pientä telepatiaa.
Joku sano joskus, että tyhjän saa pyytämättäkin. Se on aika fiksusti sanottu: ei-mitään saa, jos ei pyydä.
