8. heinäkuuta 2013

Avaa suu

Aamulehdessä oli artikkeli lasten ja nuorten yksinjäämisestä.


"Hagström kehottaa vanhempia kysymään joka päivä lapseltaan, mitä tälle kuuluu. Vanhemmat voivat puhua asioista oikeilla nimillä: ”Minusta tuntuu, että olet ahdistunut, oletko?”

Useimmat vanhemmista ovat helpottuneita, kun lapsi saa apua. Joskus he vähättelevät lapsensa ongelmia. Vain harvat kieltävät lastaan käymästä psykologin luona.

– On tärkeää, että aikuiset näkevät lapsen hädän. Lapsi tai nuori ei osaa ilman aikuisen apua eritellä ahdistavia tunteitaan eikä hakea apua."

Oon joskus miettinyt, miksei asioita oo selitetty mulle. Miksei oo voitu viedä sivuun ja pakottaa juttelemaan jostain.

Oon joskus aika hajuton  ja mauton. Oon hyvä jatkamaan näennäisesti eteenpäin, osaan kyllä pärjätä ja olla ajatelematta juttuja liikaa. Samalla ne ehkä jää johonkin, alitajuntaan, haittaa unia ja panee mut toimimaan joillain tavoilla, joilla en ehkä ilman niitä juttuja toimis. Se vähän häiritsee mua.

Oon huono vaatimaan. Viime aikoina oon tullut paremmaksi, mutta vaan ihan muutaman ihmisen kanssa. Sellaisten, jotka on uudestaan ja uudestaan sanoneet, että mä voin ja mä saan ottaa niihin yhteyttä.

Yks ilta tajusin, että mulla on paljon sukulaisia. Oon tiennyt sen kyllä aina: suku on iso. En soita niille enkä aktiivisesti etsi syvempää keskustelua niiden kanssa, kerro asioistani, hae tukea. Rakastan ja tapaan niitä kyllä, mutta yleensä jonkun asian takia, joka en oo minä. Juhlien tai sukutapaamisen.

Kun tajusin, että mulla on sukulaisia (toi kuulostaa vähän hassulta, oho mulla on sukulaisia), mietin pitkään sitä, miksen soita niille. Miksen hae niiltä tukea asioihin, joita tulee. Tulin siihen tulokseen, etten vaan oo hakenut. En oo tehnyt niin. En oo tajunnut aloittaa. En oo koskaan ajatellut, että nyt mun pitäis soittaa, nyt voisin soittaa, nyt kannattaa soittaa.

Yks päivä joku puhui taas siitä, kun ei oo kutsuttu tiettyyn paikkaan X, johon muut tutut on menossa. Erikseen ei oo pyydetty mukaan. Kysyin, miksei itse tarjoa itseään mukaan, hei mäkin voisin tulla jos on ok? Miksei itse tyrkytä itseään mukaan? Sitten tajusin, että munkin pitäis tyrkyttää, pyytää itse itseäni mukaan. Tee sinä anna mennä pyydä hae. Samalla mietin, miksei muut tyrkytä itseään mulle. Miksei muut aiemmin, kun oon ollut pieni, oo aktiivisesti yrittäneet saada mua avautumaan ja puhumaan asioista?

Tekstissä sanotaan, että nuoren kannattaa myös itse avata suu.

"Hagström rohkaisee nuoria hakemaan apua, ennen kuin murheet kasvavat liian suuriksi.

– Avaa rohkeasti suusi. Sano vanhemmalle, opettajalle tai muulle luotettavalle aikuiselle, että, tarvitset apua."

Suun avaaminen. Se on teoriassa helppoa, kun sen tajuaa: mäkin voin kysyä, mä voin pyytää. Oikeasti se on vaikeaa, siihen asti kun ymmärtää. Siihen asti se on mahdotonta. Ai mäkin voin? Mäkin voin. Vähän niin kuin se hetki kun joku ehdottaa sulle jotain likaista tai tulee liian lähelle ja sä et tee mitään; mieleen ei tuu, että sä saat tehdä, että sä voit tehdä.

Myöhemmin miettii, että miksei voinu, miksei sanonu. Siks, ettei osannu; aina ei tajua, ellei muut kerro. Ellei joku anna lupaa. Joku turvallinen. Aikuinen.

Kyllä säkin voit. Ja saat. Mutta tehdään myös me muut, muiden puolesta. Jokainen.

Yks ilta soitin sukulaiselleni. Se tuntu hyvält.

4 kommenttia:

  1. Ei se, ettei tajuaisi. Vaan se, saanko minä, onko se oikein, suuttuuko joku? Muuttaako se mitään? Mihin suuntaan se muuttaa?

    Ja kun pitkän harkinnan jälkeen avaa suunsa ja huomaa hetken päästä että kaikki meni paskaksi, miettii seuraavalla kerralla kaksi kertaa pitempään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suuttuuko joku? Se on suurimpii kysymyksiä mulla. Mitä noi sanoo?

      Mun mielestä ei pitäis liikaa ajatella sitä, miten viime kerralla meni. Se, miten asiat menee, riippuu kuitenki niin paljon siitä toisesta ihmisestä, joka on eri tyyppi ko viimeks.

      Poista
  2. niin no "musta tuntuu että kuolen tähän"
    "älä jumalauta aina valita, hanki elämä"

    joten: "mikset sä ikinä kerro mitään?"
    mutta myös: "puhuisit silloin kun mä jaksan kuunnella ja lopeta toi dramatisointi"

    joskus suun avaaminen on liian iso riski, vaikkei hiljaisuuskaan varsinaisesti paranna asioita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mmmoikka!

      Musta on myös epäreilua se, että käsketään kertoa asioita, joita ei joko halutakaan kuulla tai ei olla valmiita kuuntelemaan, avoimesti, eikä silleen "huoh tääkö sun asia vaan olikin".

      Toisaalt itelläkin kesti kauan, ennenko kehtasin toiselle sanoa, että älä kerro mitään mulle nyt, nyt en jaksa.

      Poista