Kysy jotain :3

60 seuraajaa, sen kunniaksi 

kyselypostaus!

Kysyä saa mitä vaan.

Säännöt vai inhimillisyys

Iäkäs nainen kaatui Puutorin Hesburgerissa viime lauantaina kompastuttuaan kynnykseen. Naisen omaisen mukaan henkilökunta ei auttanut ikävässä tilanteessa.

---Ravintolan henkilökuntaa pyydettiin soittamaan taksi, mutta he joutuivat neuvottelemaan, voidaanko taksi soittaa veloituksetta. Taksin soitosta veloitettiin euron maksu.

Tästä Iltalehden artikkeliin TS: Vanhus kaatui Hesburgerissa, työntekijät eivät auttaneet - taksin soitostakin veloitettiin!

Joskus musta tuntuu, että säännöt on tärkeämpiä kuin inhimillisyys. Se tuntuu ristiriitaiselta: uutiset on täynnä sitä, miten kiire ihmisillä on rikkoa sääntöjä ja toisiaan, mutta samalla inhimillisyys on jotenkin kaukaista. Peräänkuulutetaan välittämistä, mutta samalla ei oikein uskalleta välittää. Jos se onkin väärin.

Pahoinpitelyt kuuluivat hovioikeuden mukaan raiskauksiin. Siksi niistä ei voinut antaa lisärangaistusta.

Tästä Iltalehden uutiseen Hakkaamisesta ei lisärangaistusta

Kun luen uutisia, tulee se olo, ettei kukaan "tavallinen ihminen" oo samaa mieltä väkivaltarikoksiin liittyvän lain kanssa. Ihan kuin laki vähättelis sitä, että jonkun elämä on tuhottu. Ihan kuin pienelle ihmiselle isoista asioista sais pienimmät tuomiot.

Tuntuu myös siltä, että itsen tai muiden puolustaminen on jotenkin väärin, koska sääntöjen ja lakien takia auttaja voi saada köniin.

Ilta-Sanomat kertoo jyväskyläläisisän pahoinpidelleen lapsiaan vuosien ajan. Hän sai teostaan tuomioksi 80 päiväsakkoa, joka hänen pienillä tuloillaan tarkoitti 480 euroa.

Tästä Keskisuomalaisen artikkeliin IS: Isä pahoinpiteli lapsiaan, sai 480 euron sakot

Haminan Kesäpuistossa viime vappuaattona kaksi tyttöä pahoinpidelleet kaksi haminalaista 18-vuotiasta nuorta naista tuomittiin 300 euron sakkoihin Kotkan käräjäoikeudessa tiistaina. Toisen tytöistä kaksikko pahoinpiteli tämän istuessa puiston penkillä. Tyttöä potkittiin useita kertoja päähän ja vartaloon sekä revittiin hiuksista. Tämän jälkeen tuomitut pahoinpitelivät väliin tulleen toisen tytön raapimalla ja lyömällä kasvoihin sekä heittämällä kiviseinää ja puuta vasten.

Tästä Kymen Sanomien juttuun Kesäpuiston pahoinpitely toi haminalaistytöille sakot

En ole lakimies enkä sellaiseksi aio, mutta käsittääkseni laki määrittää minimi- ja maksimirangaistukset rikoksille.  Oon hämmentynyt siitä, miten nää säännöt on tehty: miksi pahoinpitelystä saa niin vähän rangaistusta?

Wikipedian mukaan "joka pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa, on tuomittava raiskauksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi." Talousrikos.fin mukaan "törkeän veropetoksen rangaistusasteikko on rikoslain törkeiden tekomuotojen mukaisesti neljästä kuukaudesta neljään vuotta vankeutta."

Ne on kaukana toisistaan, mutta kuitenkin lähellä. Rahasta neljä vuotta, elinikäisistä traumoista kuus vuotta.

Tuntuu vaikealta puhua tästä, koska en ymmärrä prosesseja. Mitä se vaatis, että annettais kovempia tuomioita sellaisista rikoksista, jotka tuhoaa ihmiselämän? Mitä se vaatis, että tuntuis enemmän siltä, että oikeus toteutuu?

Usein, kun katson uutisia, tuntuu, että poliitikot puhuu muttei oikeastaan sano mitään. Miksei ne sano mitään?

Miks joskus tuntuu siltä, että säännöt on olemassa vain hankaloittaakseen, ei auttaakseen? Miks on niin vaikeaa ymmärtää ja välittää?

Kirjoitin aiemmin, että Kuka vaan voi tuhota sut. Kuka vaan. Sitten mennään oikeuteen ja kuus kuukautta ehdonalaista eläkää vapaina samassa maailmassa, sinä ja se, joka sut tuhosi.

Tuntuu edelleen vähä samalta.

Mä riitän

Oon tällä hetkellä elämässäni tilanteessa, jossa ympärillä on paljon lapsia. Musta on edelleen hämmentävää, että tykkään niistä.

Teini-iässä vihasin lapsia. Kerroin sen kovaan ääneen: en koskaan mee naimisiin, en koskaan hanki lapsia, korkeintaan adoptoin kiinalaisia tyttöjä. En osannu puhua lasten kanssa enkä tiennyt, mitä niiden kanssa tehdään. Lapsen kanssa kaksin jääminen täytti mut kauhulla: se, että olis pitänyt leikkiä, oli hirveä ajatus. Minä, joka pidin itseäni tosi luovana, hassuna ja erikoisena, jäädyin aivan kokonaan jos olis pitänyt heittäytyä.

Mua paljon pienempi serkku kerran kesken leikkien ihmetteli, miks mä sanon aina mm-hmm. En koskaan kertonu sille, että sanoin niin, koska olin niin paniikissa, etten osannut sanoa muutakaan. Leikkiessä vois olla miljoona asiaa ja tyyppiä ja mulle ei tullu mieleen yhtäkään en keksiny mitään sanottavaa. Mm-hmm.

Nykyisin niin käy harvemmin. On käyny niin, miten monien aiemmin vieraiden asioiden kanssa: oon tottunu, ja samalla oppinu. Oppinu, että mä riitän.

Eräs lapsi oli sanonu äidilleen, että tykkää musta. Ihmettelin, mitä oon tehnyt ansaitakseni tämän: mä en edelleenkään osaa puhua lapsille normaalisti enkä oikein tiedä, miten niiden kanssa ollaan niin, etten koko ajan oo tietoinen siitä, että meikä on nyt Aikuinen. Lapsen äiti sanoi, että se riittää, kun jaksaa kuunnella lapsen juttuja.

Siitä asti oon miettinyt sitä, miks en osaa olla lasten seurassa: oon aina ajatellut, että mun pitäis olla jotenkin Hauska Aikuinen. Erityinen Aikuinen. Semmonen, jota lapsi odottaa: jokaisella on yks joku täti tai eno, joka on ihana ja kiva ja hauska ja voi kun se tulis kylään. Oon yrittänyt olla semmonen ja samalla oon sortunut teeskentelemään, mikä tekee kaikesta vaikeaa. En oo osannut olla minä, koska mulla on ollut kauheat paineet olla joku teko-minä, parempi aikuis-minä, tosihyväleikkijä-minä.

Viimeks eräällä lapsivierailulla tajusin, että mähän osaan piirtää. Mä voin piirtää siistejä eläimiä. Eläimet oli Suuri Hitti. Huomasin taas: mä oon ihan tarpeeksi.

Ei tartte yrittää olla siisti ja hauska tai miettiä, että mitä mä nyt teen tän kanssa. Sen kun tekee vaan jotain, missä on hyvä ja mikä tuntuu kivalta.

Miks on niin vaikeaa uskoa, että mä riitän? Muissakin ihmissuhteissa, tää sama kysymys: miksen mä vaan olis tarpeeksi?

Nykyisin en vihaa lapsia. Tykkään lapsista samalla tavalla kuin kaikista muistakin ihmisistä: joistain tykkää enemmän kuin toisista.

Kauanko ystävyys jatkuu

"Don't spend time with anyone you don't like." 

- Prue Leith

Onks teillä vanhoja ystäviä? Semmoisia vuosikausia vanhoja, joiden kanssa oli joskus hyviä aikoja? Ajatteletteks koskaan, jatkuuko ne ajat vielä?

Oon alkanut käydä läpi ihmissuhteitani ja siinä sivussa huomannut kaavoja: tää ihminen ei koskaan paljasta mulle mitään henkilökohtaista, tää jakaa sellaisetkin asiat, joita en halua kuulla. Tää sanoo aina, että tavataan, muttei koskaan oikeasti kutsu mihinkään. Tää kutsuu jatkuvasti ja on kiinnostunut siitä, missä oon, voisinko olla samassa paikassa kuin hän.

Kaavoja alkaa erottua. Niinkutsutut terveet, hyvät, molemminpuoliset ihmissuhteet alkaa erottua.

Oon huoamnnut, että teen paljon asioita vanhasta tottumuksesta. Kutsun vaikka johonkin tai kysyn, että mitäs teet, silloinkin, kun mua ei oikeastaan kiinnosta kuulla vastausta. Onko se tervettä?

Oon huomannut, miten asiat muuttuu. Miten ne yhtäkkiä on erilaisia, silloin, kun alkaa kiinnittää huomiota.

Mun elämässä on yks ihminen, jota näen harvoin. Aina, kun nähdään, tuntuu, ettei koskaan oltais oltu erossa. Mutta se ei koskaan ehdota tapaamista.

Huomasin tän viimeks, kun ehdotin jotain: ihminen oli innoissaan, että joo joo, tavataan vaan. Tapaamispäivänä ei kuulunut mitään, ei mihinkään uteluihini. Yhtäkkiä havahduin siihen, että näin on käynyt aiemminkin: on sovittu jotain, ja sit ne suunnitelmat vaan hiljaisuudessa kuopataan. Päätin, ettei enää; seuraava tapaamisehdotus saapuu siltä puolelta, tai sitä ei saavu.

Oon alkanut olla aika armoton. En anna itsestäni enää niin helposti. Tunnen myös huonoa omaatuntoa: oon huono ystävä, koska kysyn kuulumisia, vaikkei kiinnosta, koska oon vihainen asioista, joita en saa sanottua ääneen niin, että niitä vois muuttaa.

Joitain asioita oon sanonut ääneen ja ne on muuttuneet. Osalle mainitsemistani asioista ei oo tapahtunut mitään. Tästä tullaankin kysymykseen: kuinka kauan ystävyys kestää?

Kuinka pitkälle voidaan mennä yhdellä tosi, tosi hyvällä muistolla tai pitkällä historialla? Kuinka kauan pitäis jaksaa vaalia jotain, joka on aina ollut, vain siks, että se on aina ollut? Miten paljon pitää saada, jotta ystävyys on tarpeeksi arvokas säilytettäväksi?

Tuntuu häijyltä ajatella tällaisia. Jotenkin ilkeältä. Tuossa tuo pinnallinen ihminen nyt antaa pisteitä kavereilleen!

Jos antaisin pisteitä itselleni, saisin erilaisia pisteitä ystävyydestä riippuen. Osasta saisin ysin, osasta vain seiskan. En jaksa nähdä kaikkien eteen niin paljoa vaivaa kuin pitäis, en jaksa aina olla läsnä. Toisissa ystävyyksissä se toinen osapuoli ei oo läsnä, ei ainakaan sellaisella tavalla, jota mä kaipaan. Jota tarvitsisin. Mistä silloin on kyse, ystävyydestä vai jostain symbioosista, johon on aikojen kuluessa vain tottunut?

Mun mielestä ihmissuhteita on tervettä tarkastella ja ruotia tiettyjen väliaikojen kuluessa. Vähän niinkuin parisuhteitakin: olenko onnellinen, haluammeko samoja asioita? Miksei näitä samoja kysymyksiä vois kysyä ystävyyssuhteissa: sovimmeko oikeasti yhteen, edes vähän?

Entä, jos tulee ero?

Oon nyt elämässäni jonkinlaisessa ruopimisvaiheessa, jossa tarkkailen ja nostan päivänvaloon asioita, jotka on kauan maanneet vain olemassa, paikalla siksi, että oon tottunut tai turtunut. Tuntuu hyvältä. Tuntuu myös kamalalta.

Kauanko ystävyys kestää?

Ihmisen sanoessa “ei”, hän ottaa suuren hylätyksi tulemisen riskin. Sanomalla “ei”, ihminen ilmaisee itselleen ja muille, että hän uskoo sisimmässään johonkin, mikä on tärkeämpää kuin se, että muut ihmiset hyväksyvät hänet. Tällainen ihminen saattaa pelätä synnyttämiään ristiriitoja, mutta hän ei tee pelostaan tekosyytä olla toimimatta siten kuin hän sisimmässään tietää oikeaksi.

Tästä suhdesoppa.fin tekstiin Vain yksin voit olla yhdessä

Unohda nyt ne normaalis

"Kallen mielestä pahoja tai ilkeitä ihmisiä ei ole olemassakaan.

Eikä Kalle ole ikinä nähnyt yhtään tyhmää ihmistä."

Tästä Heidi Karvosen Helsingin Sanomien tekstiin Kuka pelkää Kallea?

Usein aattelen, että oon avoin ja erilainen kuin muut, jotenkin parempi. Suvaitsevaisempi. Usein unohdan sen, että muilla on oikeus olla omia itsejään. Sit taas muistan: ai niin.

"Useimmat elävät tuudittautuneina pumpuliin: asioiden kuuluu mennä tietyllä tavalla, ja elämä pitää elää tietyllä tyylillä. Olin jotain parikymppinen, kun aloin ajatella, että ei vittu tämä voi näin mennä. Tuli mieleen pysäyttää kaikki ja löytää toisenlainen elämäntapa. Mie haluan elää ulkona kaikesta, marginaalissa."

Tästä Tanja Hakamon Me Naisten artikkeliin Jouni Hynynen: "Avioero oli helvetinmoinen pettymys"

Heikkous tuntuu jotenkin vaikeelta. Se, että jokaisella tuntuu olevan joku juttu, josta ei vaan pääse yli. Ujous, joku pelko, inho, joku rajoite. Sit sen kanssa vaan könöttää elämään.

Usein unohdan, että kaikki se kuuluu asiaan, siihen, et kasvaa.

Heikkoutta enemmän karsastan sitä, että asioiden pitäis olla jonkunlaisia. Miehen, aikuisen, naisen määritelmiä. Sitä, kun ei kehtaa. Ei voi. Ei enää voi. On liian vanha tai liian lihava. Nekin on rajoitteita.

Kun olemme kerran vilkaisseet maailmaa normaliteetin luupin lävitse, sitä on vaikea nähdä enää millään muulla tavalla. Emme osaa ajatella ihmisen ominaisuuksista ja käyttäytymisestä ilman, että otamme kiintopisteeksi jonkin kuvitellun normaalin, ja palastelemme maailmamme sieltä käsin ymmärrettäviin kategorioihin.

Tästä Jani Kaaron Helsingin sanomien artikkeliin Varo omaa normaaliasi, ihminen

Joskus tulee vastustamattomasti se olo: se, kun tekee mieli sanoa, että unohda nyt ne normaalis ja sääntös ja pakottees ja rajoittees ja ala elää. Oo vaan ja elä!

Tiiän myös, ettei se toimi niin. Ei ihminen toimi niin. Vaikka joskus toivonki, että toimis.

Että mä toimisin.

"Helsinkiä esittelevään opaskirjaansa Meiju keräsi materiaalia esimerkiksi niin, että sitoi vyöhönsä punaisen langan, jätti lankakerän maahan ja käveli Tuomiokirkon portaille odottamaan, että joku seuraisi lankaa ja tulisi juttelemaan.

Joskus Meiju liftasi Hevossalmen pieneltä nostosillalta lähisaarille kulkevaan purjeveneeseen ja kysyi purjehtijoilta, mikä heidän mielestään oli Helsingin kaunein paikka.

"Seikkailin Helsingissä kirjaa varten vuoden, etsiydyin uusiin paikkoihin ja uusien ihmisten puheille.""

Tästä Helsingin Sanomien Annakaisa Mänttärin juttuun 

Ilmiötaiteilija kehottaa ihmisiä eksymään kotikaupungissaan