Miten voisin muuttua

– Ihminen voi myös erehtyä omasta onnellisuudestaan ja sanoa, että on todella onnellinen, mutta muut ihmiset siinä ympärillä näkevät, että sillä ihmisellä ei mene elämässä niin kovin hyvin tällä hetkellä. Psykologinen hyvinvointi on ehkä enemmänkin sellaista kykyä toimia ja saada asioita aikaan, kykyä kohdata vaikeuksia elämässä ja niin edespäin, Martela summaa.

Tästä AVAn Emmi Maarasen artikkeliin Onnellisuusfilosofi: Psykologinen hyvinvointi ja hyvät ihmissuhteet ovat tie onnellisuuteen

Tuota edellistä mukaelossa-tekstiä kirjoittaessani tuli mieleen toinen aiheeseen liittyvä aihe: se, mistä muutos alkaa.

Monet sanoo, että muutos alkaa itsestä. Se on totta. Toisen muutosta ei voi aloittaa. Silti tuntuu vastustamattomalta kokeilla.

Mä oon käyttänyt paljon aikaa elämästäni odottaen, että joku asia muuttuis ilman mun panostusta. Boldasin ton, koska se on tosi tärkeää: mun oma panostus on ainoa asia, joka saa asiat muuttumaan. Ehkä joskus maagisesti joku tyyppi voi omasta halustaan toimia, kuten mä toivon, mutta suurimmaks osaks mun pitää tehdä, vaatia ja haluta ne asiat, joita toivon tai haluan itselleni.

Sen sanottuani: toista ei voi muuttaa. Mikään määrä saarnaa, toiveita ja pyyntöjä ei muuta ihmistä, ennen kuin se itse haluaa. Sain kaverilta viestin, jossa se kertoi tajunneensa tämän; ensimmäinen tunnereaktioni oli järjetön raivo ja ajatus NO TÄTÄHÄN MÄ OON VUOSIA SULLE HOKENU SAATANA.

Aivan.

Toista ei voi muuttaa, eikä toinen muutu, vaikka miten toivois tai anelis. Anelut ja toiveet voi vaikuttaa tilanteeseen, koska silloin ainakin oon tehnyt jotain, saattanu toiveeni toisen ihmisen tietoon, MUTTA muiden muutos ei lähde musta; se lähtee muista.

Myös mun muutos lähtee musta itsestä, muttei heti. Sitten, kun oon valmis. Boldasin tuon, koska se on tosi, tosi tärkeää: mikään ei muutu, ennenku ihminen on valmis muuttumaan.

Mun elämässä on asioita, joita toivon, etten ois tehnyt niitä. Etten ois ollut niin kauaa niin tyhmä ja idiootti. Samalla tiiän sen, etten voinu olla olematta; en ollut valmis tekemään toisin. Se idioottina oleminen on näyttänyt mulle, mitä haluan, ja myös opettanut, mitä en halua. Miten mun tulee toimia. Millaiseks haluan muuttua.

Muutos alkaa itsestä sitten, kun on aika muuttua. Kun on valmis muutokseen. Muutos ei ala, ennen kuin kohtaa ne asiat, joiden täytyy muuttua, ennen kuin ottaa vastuun niistä. Sanoo, että mun on tämä tehtävä, minä teen tämän. Sen on tapahduttava, koska kukaan muu ei voi muuttaa mua; mun on se tehtävä.

– Olemme huonoja arvioimaan elämäämme kokonaisuutena ja muistamaan mennyttä onnellisuutta. Jos ihmiseltä kysytään kolme kertaa päivässä tietyn ajanjakson ajan, niin siinä saadaan aivan eri tarkkuudella tietoon, mikä henkilön yleinen mieliala on, Martela sanoo.

Tästä AVAn Emmi Maarasen artikkeliin Onnellisuusfilosofi: Psykologinen hyvinvointi ja hyvät ihmissuhteet ovat tie onnellisuuteen

Vaikeinta on katsoa omaa elämää täysin rehellisesti, tiputtaa pois se sellainen kyllätämätästä-asiatovatok-enminävoihuonosti -paska. Katsoa sitä elämää ilman minkäänlaisia laseja ja kysyä, onko tää sitä, mitä haluan, onko tässä järkeä, onko tämä hyväksi, tätäkö haluan?

Ja ehkä se on. Tai ei. Jos ei, kenties jotain liikahtaa. Ja sit, se tulee. Muutos.

Muka elossa

Ihmisillä on mun mielestä nimittäin nykyään ihan ihmeellinen tarve kritisoida kaikkea. Et ole järkevä fiksu ihminen, jollet kritisoi, jollet ajattele kriittisesti kaikesta. Jollet oikein etsimällä etsi virheitä, jotain mistä valittaa. Ajattelutapahan iskostetaan meille jo ihan peruskoulusta; sun on pakko oppia kyseenalaistamaan kaikki.

Tästä Kalastajan vaimo -blogin tekstiin Kritiikkiä kritiikistä 

Valittaminen on semmoinen asia, joka mua ottaa aivoon. Valittaminen on myös sellainen asia, jota oon joutunut opettelemaan: opettelemaan sitä, että kaikki valitukset ei oo turhia, ja että joskus on hyvä sanoa, miten ärsyttää ja ahdistaa ja tuntuu pahalta.

Mietin pitkään, mikä mua oikein riepoo tässä asiassa, ja sitten keksin termin: todellinen eläminen.

Todellisella elämällä tarkoitan sitä, että eletään oikeasti sitä elämää, jossa ollaan osallisina. Ei uskotella, että asiat maagisesti korjaantuu valittamalla tai odottamalla.  Ei odoteta, että muut tekee itsen puolesta kaiken, muttei myöskään odoteta, että itse tekemällä voi korjata kaiken, myös kumppanin virheet. Ollaan todella läsnä siinä, mitä tapahtuu, mikä se oma elämäntilanne oikeesti on. Kaunistelematta, rohkeasti. Iloisesti myös: ei odoteta katastrofia, koska "nyt menee liian hyvin".

Todellisen elämisen vastakohta on mukaeläminen. Mukaelämässä asiat ovat oikeasti jotain ihan muuta kuin ovat, ainakin omassa päässä. Mutta odottamalla, valittamalla, passiivisellaa asenteella tai valehtelemalla ne maagisesti korjaantuu, tekemättä mitään! Ajatella!

Tiedän mukaelämästä kaiken. Oon elänyt sitä monesti. Tällaisia valheita mun mukaelämässä kerrotaan:

Vika on minussa.
Vika on kaikissa muissa.
En voi.
En uskalla.
Ens kerralla uskallan.
Kyllä tämä suhde on oikea, kunhan vaan odotan.
Kyllä tuo lakkaa ryyppäämästä.
Kyllä tuo lakkaa joskus valittamasta, kun vaan odotan hiljaa.

Jos en puhu mitään, paha olo menee pois.

En voi kertoa, että oon vihainen.

Nää kaks viimeistä kohtaa on vieläkin vähän työn alla. Nykyisin jo uskallan melkein aina heti; oon lakannut odottamasta, koska oon huomannut, että monesti toista tilaisuutta ei tuu. Ei sitä mielenkiintoista tyyppiä näe joka päivä bussissa niin, että vois sit joskus jutella, ehkä. Huomenna se ei ehkä tuukaan kyytiin.

Oon lakannut syyttämästä itseäni, mutta myös muita. Joskus asiat vaan on jotain, mille ei voi mitään, ne on menneet tietyllä lailla. Todellinen eläminen tuntuu just nyt just musta siltä, että mä saan olla surullinen tai vihainen jonkun asian vuoksi, vanhankin asian, sellaisen, jota en enää voi korjaa. Mä saan olla vihainen, mutta mun ei tarvitse. Mä saan olla vihainen myös ilman syytä, ja surullinenkin. Mun surulle ei tarvitse olla syypäätä, jolle sen surun vois vierittää; voin myös olla surullinen, koska tuntuu surulliselta.

En enää yritä selittää surua pois. Se ei auta. Miks se illuusio on niin vahva, se, että jos vaan en tee mitään, tää helpottaa? Jos vaan teeskentelen tarpeeks kauan hyvää, kaikki onkin hyvää? Miks se taika on niin vahva, se, että kun vaan en sano että kärsin, niin kaikki onkin hyvin?

Miks muita on niin tärkeää suojella siltä, mikä on totta? Miks kaikelle tarvitsee syyn, miks mun on edelleen vaikeaa sanoa vain että "musta tuntuu tältä" eikä yrittää hakea järkiselitystä sille? Miks on parempi yrittää elää jotain kuvitelmaa kuin ottaa vastaan se, mikä on totta?

Keksin todellinen elämä -termin tänään ja se tuntuu vielä epävalmiilta. Se tuntuu myös aika sopivalta, mulle, just nyt: että eläisin rohkeesti sitä, mitä on, kaunistelematta tai maalaamatta kauhukuvia. Olisin läsnä siinä, mitä nyt on, ja uskaltaisin ottaa sen vastaan. Todella.

Ihminen voi olla rasittava, jos hän kerjää sääliä joka asiaan, koska ei ehkä itsekään tiedä mihin hän sitä todella kaipaa. Silti eniten minua ihmetyttää, kuinka hysteerisesti ihmiset vihaavat ja pelkäävät avuttomuuden ilmaisemista.

On ilmeistä että elämässä on tilanteita, jolloin pitää toimia eikä lyyhistyä voimattomaksi. Mutta ei avuttomuus ole mikään kiero keksintö tai juoni muiden manipuloimiseksi, vaan tunne, joka kertoo tilanteesta, jossa ihminen on, tai siitä, miten hän tilanteensa itse kokee.

Tästä Voima-lehden Ruusu Haarlan tekstiin Kierot uhrit

Ruma kuva susta hei

Nyt on tullut taas sen aika. Kauneuspostauksen.

Oon viime päivinä seurannut keskustelua valokuvista. Moni tuttu on käynyt kuvassa, vähän kuin koulukuvassa muttei ihan. Oon seurannut tilannetta ja havainnut, että omaa kuvaa on pakko haukkua. Siitä on pakko sanoa jotain rumaa, ja sen perään jotain kaunista sitten vasta. Ehkä.

Kuvista on sanottu mm. että saatana miten ruma, näytin pikkupossulta ja naama kiilsi.

Oon yrittänyt keksiä selitystä tälle. Mä en koskaan, koskaan hauku itseäni, koska kiusaajia on tässä maailmassa ihan tarpeeks ja mun ei tarvitse olla itselleni yks niistä. Oon kysynyt myös syytä käytökseen, toistaiseksi en oo saanut. Joku epäili jo, että vika on ehkä kuvaajassa.

Ei oo, sanon mä. Se on korvien välissä.

Oon keksinyt seuraavia asioita, joista oman kuvan haukkuminen vois johtua:

Täytyy eka sanoa itse itseään rumaksi, ettei muut ehdi ensin loukkaamaan.

Ei saa vaikuttaa siltä, että rakastaa itseään, joten täytyy tehdä selväksi, ettei rakasta. Ei ainakaan semmosella katokunoonnätti-tavalla.

Muita täytyy kehua, mutta omaa itseä ei voi, koska se olis jotenkin itserakasta. Siks kehuja saadessa täytyy nollata ne.

Moni kehuu avoimesti kaverin kuvaa, mutta inhoaa omaansa. Vähänniinku passikuvien kanssa. Mä näytän passikuvassa itseltäni. En tiedä, mitä ihmiset odottaa: että ne näyttäis erilaiselta kuin on? Että ne näyttäis joltain muulta? Sitäkö se on? Kuvassa onkin rumempi naama kuin olettaa itsellään olevan?

Oon joskus miettinyt, että oispa hauskaa tai no hauskaajahauskaa, jos puhuis kaverin kuvasta samalla tavalla kuin omastaan. Hei kato sä näytät ihan possulta! Kiiltävältä possulta! Kuinka moni antais muiden puhua näin kaverilleen?

Aivan.

Oon ottanut tavaksi vastata näihin juttuihin, että älä hauku mun kaveria. Mun kaverille ei puhuta noin. Se yleensä hämmentää ihmisiä, ja naurattaa vähän.

Mun kavereita ei kiusata. Ei ees ne itse.

Sinäkin voisit olla alkoholisti

Eilen olin liikkeessä kaupungilla ja ohitin kaksi humalaista miestä. He keskustelivat, kuulin vain pätkän: miks mun pitäis tuntea empatiaa jotain vammaisia kohtaan?

Jäin miettimään asiaa. Ensimmäisenä tuli mieleeni vastaus: Miks mun pitäis tuntea empatiaa sun alkoholiongelmaista olemusta kohtaan? Miks mun pitäis kuunnella mitään, mitä sun humalaisesta suusta tulee ulos?

”Empatiakuilussa taas olennaista on se, miten määritellään raja ’meihin’ ja ulkopuolisiin, ’heihin’. Pidetäänkö esimerkiksi pitkäaikaistyöttömiä, asunnottomia, ylivelkaantuneita, vammaisia tai maahanmuuttajia meikäläisinä.”

Tästä Kustaa Hulkon Suomen Kuvalehden artikkeliin Pitäisikö poliisin hakea sosiaalituen saaja töihin?

Katoin vähän aikaa sitten ohjelmaa, jossa kaks ongelmateiniä lähetetään tiukkojen vanhempien luokse oppimaan kuria. En nyt muista nimeä. Maailman tiukin isäntäperhe? Ohjelmassa hyvästä taustasta tuleva poika joutui antamaan ruokaa kodittomille, eikä pystynyt. Sitä ahdisti niin kovasti se, että nämä ihmiset ovat köyhiä.

Jaksossa myöhemmin isäntäperheen isä laittoi yhden kodittoman juttelemaan pojalle. Koditon kertoi tarinansa: sekin oli varakkaasta perheestä, mutta sit asiat olikin menneet pieleen. Poika alkoi ymmärtää: tässä voisin olla minä.

Juttelin ohjelmasta äitini kanssa. Tunnustin: muakin jännittäisi, jos joutuisin tekemisiin vaikkapa CP-vammaisten kanssa. En tietäisi, miten toimia: tulisi olo, että ymmärtääkö tuo ihminen nyt ja mitä voin puhua. 

Se ahdistaa mua mussa itsessä: olenkin ennakkoluuloinen, rajoittunut. Toisaalta se lienee hyvä tunnustaa myös.

Jotenkin sitä antaa ihmisen ominaisuuksien määritellä sen, kuka se on. Unohtaa, että ominaisuuksien sisällä on ihminen. Ihminen, joka ajattelee, tuntee, elää. Ehkä ilmaisee itseään eri tavalla kuin mä, mutta kuitenkin: on ihminen.

Vastauksena humalaiseen kysymykseen: miks mun pitäis tuntea empatiaa jotain vammaisia kohtaan? Koska jos kohtalo, maailma tai elämä olis menneet eri tavalla, sä voisit olla yksi heistä.

Solidaarisuusvaje ja empatiakuilu riippuvat sosiaalisesta etäisyydestä: kuinka kaukana syrjäytyneet ja muut sosiaaliturvan tarvitsijat ovat hyvin toimeentulevan enemmistön jokapäiväisestä elämästä. Sosiaalisessa etäisyydessä kysymys on siitä, olemmeko samassa veneessä, kuinka pitkälle suomalaisuus yhdistää meitä.”

”Mitä kauempaa westendiläinen katsoo itähelsinkiläisen elämää, sitä kaavamaisempi käsitys siitä syntyy. Sama pitää paikkansa myös toiseen suuntaan.”

Tästä Kustaa Hulkon Suomen Kuvalehden artikkeliin Pitäisikö poliisin hakea sosiaalituen saaja töihin?

Koska uskaltais avioitua

Väitän, että iso osa ihmissuhteista kariutuu siihen, että muuttuu itselleen tuntemattomaksi. Huonommaksi kuin onkaan. Moni miettii kuulemma nelikymppisenä, "mitä minulle oikein tapahtui?" Joskus nuorena oli paljon unelmia ja ajatuksia siitä, kuinka muuttaa maailmaa. Maailmaa on kuitenkin vaikea muuttaa, jos itse jämähtää muutosvastarintaan. Ja vaikka itse haluaisi muuttua ja pyrkii siihen, ympärillä olevat ihmiset muistuttavat jatkuvasti siitä, millainen olit. Älä muutu.
Tästä HS.fin Kirsi Pihan tekstiin Ihmissuhteet kariutuvat, kun muuttuu itselleen tuntemattomaksi

Joskus mietin, kuka on valmis seurustelemaan, tai menemään vaikka naimisiin. Semmoseen loppuelämäksi-avioon.

Koska sitä tuntee ittensä niin, että voi kattella toista ihmistä koko loppuelämänsä ja tutustua siihen vuosikausia?

Mua kuumottaa tää ajatus, koska siihen ei oo mitään vastausta. Osa menee naimisiin tosi nuorena ja se onnistuu tosi hyvin. Osa menee vanhana ja se onnistuu tosi hyvin. Jotkut menee ja eroaa ja menee ja eroaa ja ei toimi ei.

Mua ahdistaa kaikki painolasti, jota ihmiset myös itse raahaa mukanaan. Miten sitä välttyis kaatamasta semmosia käsittelemättömiä paskoja seuraavan ihmisen niskaan?

Ahdistaa samalla tavalla myös lasten hankkiminen ja kasvattaminen. Tuntuu, että osa ihmisistä on luotu äideiksi ja isiksi. Mutta voisinko mä esimerkiks koskaan tuntea olevani valmis ottamaan vastuuta jostain toisesta ihmisestä ja siitä, millainen siitä tulee? Kasvattamaan toista ihmistä? Enhän mä ymmärrä itseänikään joskus. Onko tällaisiin hommiin koskaan Valmis? Tuntuu, että jos jää odottamaan valmiuden tunnetta, jää kohta lapset hankkimatta.

Miks omien tunteiden rehellinen tarkastelu on niin vaikeaa? Miks on niin vaikeaa tunnustaa, että ei tätä mä en halua tai vastaavasti tehdä asioita, joita oikeesti haluaa? Vaikka pelottaiskin?

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, mutta silti ihmiset myös itse roikkuu kiinni yhdessä, joka ei ehkä ookaan hyvä pari tai edes semihyvä. Miksi? Koska pitää luovuttaa? Riittääkö se, että vuoden yrittää?

Tunteita ei voi pakottaa ja tiiän sen nyt tosi hyvin jo, mutta milloin annetaan periksi?

Miks tulee se olo, ettei uskalla erota koska JOS TÄÄ ONKIN NYT SE. Vaikkei oo. Mutta jos onkin ja mä oon vaan TYHMÄ kun en tajua.

Tai koska KETÄÄN MUUTA EI KOSKAAN TULE. Entä sitten, jos ei tule? Onko parempi olla jonkun semihyvän tai ihanhuonon, vaikka väkivaltaisenkin, kanssa, kuin lähteä ja olla yksin?

Miks yksinolo tuntuu olevan niin pelottavaa?

Tällaista mietin.