11. helmikuuta 2014

Pakko liikkua

Sanotaan, ettei mikään tapa innostusta niin tehokkaasti kuin pakko. Kun on pakko lukea, pakko opiskella, pakko tehdä. Pakko liikkua.

Mä en oo liikunnallinen ja oon vasta ihan viime vuosina alkanut intoutua liikunnasta. Se ei tapahtunut silloin, kun mua käskettiin, maaniteltiin, pakotettiin, sanottiin että KYLLÄ JOTAIN TÄYTYY TEHDÄ ei. Se tapahtui itsekseen, sit, kun olin valmis.

Pakko on erikoinen asia. Se voi syntyä myös itsessä, sisällä. Se olo, että olen laiska olen huono, kun en nyt tee.

Innostus ja latistus syntyvät samasta jännitysenergiasta, Aalto-Setälä ja Saarinen kirjoittavat.
Haluatko sinä tukahduttaa tuon energian vai saada siitä voimaa?
MTV Koti: Näin saat itsesi innostumaan!

Juteltiin liikunta-asioista yks päivä: siitä, pitääkö mennä jumppaan, vaikka ei jaksais. Toisaalta joo: liikunta ei ala innostaa heti, pitää toistaa ja tehdä, jotta keho alkaa intoutua ja haluta tunnille. Toisaalta ei: miks pitäis viikosta toiseen tehdä jotain, mistä ei oikein nauti? Miks pitää pakottaa itseään?

Pakko-olo syntyy varsinkin kiltteihin, suoritusalttiisiin ihmisiin, olen huomannut. Ihmisiin, joiden täytyy tehdä oikein, hyvin ja kiltisti. Ihmisiin, joille tulee herkästi se olo, että nyt oon huono ja laiska, kun en tee.

Mä en yks kerta mennyt tanssitunnille, koska mua väsytti. En ollut kipeä, en ollut sairas, mussa ei ollut mitään vikaa. Mietin koko päivän, että pitäis mennä ja sen jälkeen on kuitenkin hyvä olo ja aina on tekosyitä olla tekemättä. Sit lopulta mietin sitä yhtä asiaa, joka ratkaisi, etten mee: nauttisinko menemisestä?

En. Oon väsynyt. Tykkään tanssia ja se on mukavaa, mutta mua väsyttää enkä nauttisi. Joten meen kotiin enkä tunne huonoa omaatuntoa.

Tunsin vähän. Se on vaikein osuus: se, että valitsee rentoutumisen ja oikeasti pystyy siihen. Se, että valitsee ei-tekemisen eikä sit mieti koko ajan, että nyt pitäis kyllä olla jo tekemässä jotain voi vitsi kun oonkin laiska.

Muistaakseni Ekhart Tolle kirjoitti tästä niin, että kun valinta on tehty, sitä pitää kunnioittaa. Muuten valinta on pilalla: aivot miettii koko ajan sitä, mitä ois pitänyt valita ja tehdä sen sijaan, mitä oikeasti valitsi ja teki. Näin päädytään siihen, että valinta rentoutua ei oikeesti johda rentoutumiseen, vaan stressaamiseen siitä, että nyt oon laiska ois pitänyt tehdä jotain!

Ehdotin ystävälleni kalenterimerkintää ”ei mitään”. Ja kun sanon ”ei mitään”, tarkoitan ”ei mitään”. En tarkoita ”omaa aikaa”, jolloin suunnitellaan tehtävän rästihommat. Tai vihdoin sovitaan tapaaminen ystävän kanssa. Tai päätetään lukea ihana kirja- tai lehtipino, johon ei ole ollut aiemmin aikaa. Ei. Tarkoitan täysin suunnittelematonta aikaa: ei yhtään velvoitetta, aikataulua, mielen halua, tavoitetta, meditointipäätöstä. Tarkoitan EI KERRASSAAN MITÄÄN.

Mietin itse valintani jälkeen sitä, ettei mun oo pakko liikkua, ellen itse päätä, että on pakko. Ei kukaan tuu enää komentelemaan tai ehdottelemaan jatkuvasti, että hei nyt tulos lenkille tee jotain hop hop. Nyt se oon vaan minä, ja mun oma pää, joka stressaa laiskuudesta.

Ja omaan päähäni voin vaikuttaa.

"The past has no power to stop you from being present now. Only your grievance about the past can do that." 

"As soon as you honor the present moment, all unhappiness and struggle dissolve, and life begins to flow with joy and ease. When you act out the present-moment awareness, whatever you do becomes imbued with a sense of quality, care, and love - even the most simple action." 

"Realize deeply that the present moment is all you ever have. Make the Now the primary focus of your life" 
— Eckhart Tolle

2 kommenttia:

  1. aah, jälleen kerran teksti johon voin samaistua. kiitos!

    mäkään en ole liikunnallinen, sain lähinnä traumoja ala-ja yläasteen liikkatunneilta. varsinkin yläasteen liikunnan ope, joka kysy multa cooperin testin jälkeen "miten sulla voi olla noin huono kunto?", sai mut vihaamaan koko sanaa "liikunta". vasta parikymppisenä oon alkanu tiedostamaan, että mitä kaikkee positiivista liikunnassa voi olla, varsinkin sillon kun sitä ei tehdä kenenkään toisen pakottamana.

    kuitenkin, vaikka tiedän mitä kaikkee ihanaa seurais jos mä liikkuisin enemmän, se on jotenkin hiton vaikeaa. en vaan oo tottunu menee erikseen harrastamaan jotain tiettyä liikuntalajia. oon ylpee itestäni, et viime kesänä tuli lenkkeiltyä tosi paljon ja tykkäsin siitä myös, mut vähitellen syksyn mittaan aloin keksimään yhä enemmän tekosyitä miksen voi lähtee ulos pimeeseen ja sateeseen. oon tosi huono pakottamaan itteeni mihinkään, ja siitä tulee kans huono omatunto. pidän itteeni huonona ja laiskana, kun en jaksa mennä lenkille jos on vähänkään liian kylmää/sateista/harmaata tai kun ei vaan tee mieli. mun tekee mieli mennä lenkille vaan sillon kun on kesä, aurinko paistaa ja voi juosta shortseissa ja topissa kauniissa maisemissa. ja se tarkottaa suomen oloissa sitä, että lähestulkoon harrastan liikuntaa n. 2 kuukautta vuodessa, mikä tarkoittaa taas sitä, että en tuu saavuttamaan sitä kivaa kroppaa mistä salaa haaveilen.

    mul on vaan koko ajan sellanen olo että mun pitäs päinvastoin pakottaa itteeni enemmän, koska oon liian mukavuudenhaluinen enkä viittis tehdä mitään mikä tuntuu inhottavalta. siks musta tuntuu välillä, et liikunta ei oo mua varten, koska en pysty/halua tehdä sitä veren maku suussa, en pysty pakottaa itteeni juoksemaan jos meinaa oksennus lentää. tuntuu vaan et kaikki jotka on liikunnallisia, on masokistisia verrattuna muhun, ja siks ne kans pysyy hyvässä kunnossa, eikä syyllisty laiskotteluun niinku mä. jotenkin tää ajatus vie mun motivaation aina välillä, se että mä en pysty saavuttamaan samanlaista kuntoa kuin ne, ellen rupea PAKOTTAMAAN itteeni. ja mitä enemmän aattelen, että kohta rupsahdan, jos en liikuta kroppaani, sitä enemmän ahdistaa. ehkä tää ylianalysointi on yks niistä syistä joka saa elämän tuntumaan kohtuuttoman hankalalta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heipo! Kiitos kommentistasi! Se muistutti mua siitä, kun opettaja ala-asteella kysyi matikankokeen jälkeen että miten mä aion pärjätä elämässä, kun en osaa kertolaskua. Tommoset jutut jää mieleen.

      Liikkuminen on vaikee asia, koska se vie aikaa, et sitä alkaa himoita ja haluta. Jos ei koskaan mee lenkille, niin ei koskaan mee lenkille. Mut paljonko pitäis tuputtaa ittelleen vaikkei oikeastaan tahdo? Hankalaa.

      Poista