Kun olen huonoin

Yks päivä juteltiin mun tanssiharrastuksesta. En oo aiemmin harrastanut paljon mitään ja tunnilla käy runsaasti porukkaa, jolla on kymmenen vuoden tanssitausta tai joku muu urheilumenneisyys. Oon usein näihin ihmisiin verrattuna venymis- js akrobatiakyvyiltäni heikko, mikä on ihan ymmärrettävää: nää tyypit on tehny vuosia töitä sen eteen, että ois hyviä.

Jutelessani aiheesta kaverin kanssa hän ilmaisi, ettei oikein kestäis sitäm että on aina huonoin.

Miks on niin pelottavaa epäonnistua? Miks asioita pitäis osata tehdä oikein tai ei ollenkaan? Kuka siitä haukkuu, jos ei osaa; mua ei ainakaan tunnilla haukuta, kukaan ei naura tai hihittele. Ollaan niin sanottuja aikuisia, jotka varmaan tajuaa,  että toi yrittää ja tekee tavallaan ja se on hyvä.

Moni haukkuu itse itseään. Omat tunteet tuntuu aina vahvemmilta kuin muiden, koska ne on omia. Kun itse omassakehossaan tuntee sen hien ja sydämentykytyksen ja tietää, että nyt ei menny putkeen, tulee häpeä. Häpeä asioista, joita 99 prosenttia muista ei ees huomaa.

Kun olin 15-vuotiaana ulkomailla, näin elämäni ekan sambakarnevaalin.  Siellä tumma, paikallinen mies marssi mun ohi isoa rumpua lyöden, ja yhtäkkiä hyppäs mun eteen, tarjosi kapulaa mulle: soita, soita!

En soittanut. Heiluttelin päätäni, ei ei, ja painoin katsetta alas. En minä ole rumpali en osaa on niin paljon ihmisiä ne KATSOO

Jälkeenpäin mietin, keitä pelkäsin. Tunnelma oli katossa ja kaikilla oli kivaa. Kukaan ei osoitellut mua sanoen KATO KOHTA TOI SOITTAA ei varmana osaa öhöhö

Mä pelkäsin mua. Sitä, että heittäytyvä rumpali ei sopisi siihen kuvaan musta, jonka on rakentanut ja jonka kanssa elän. Mä en oo rumpali ja siten se, että kokeilis ja epäonnistuis, oli niin pelottavaa, etten ees kokeillut.

En kadu. Opin ison asian siitä hetkestä.

Opin, että mun oma minä esti mua kokeilemasta. Opin, että epäonnistumisen pelko on niin syvällä suomalaisissa, että kasvojen menetyksen pelossa moni ei edes kokeile. En minä nyt en ja vaivaantunut nauru päälle

Oon itsekin tehnyt sitä. Tehnyt. En tee enää.

On vaan yksi elämä. Tajuan sen joskus niin selkeästi, että sattuu. En jaksa enää kieltää itseltäni kokemuksia sen perusteella, ettei ne ehkä ole täydellisiä. Etten ehkä osaa. Ihan sama. Mä voin hyvin olla se huonoin. Ainakin oon huonoin, joka koki.

Mä haluan vaan kokea.