Sun pitää sietää

Oon tässä viime aikoina miettiny sitä, mitä kaikkea toiselta ihmiseltä pitää sietää. Enkä meinaa semmoista saako-suuttua-naapurin-musansoitosta, vaan siitä, mihin on oikeus reagoida. Ja miten.

Meitä on täällä hurjan paljon. Naapureina, lähekkäin, vierekkäin. Ihan toisessa kiinni. Ruuhkajunassa hengittämässä niskaan.

Tässä kädellisten, ja vähän muidenkin, reviirejä.

Jokaisella gorillalaumalla on oma reviirinsä, jossa se liikkuu ja josta se etsii ravintonsa. Reviirin koko vaihtelee lauman koon mukaan ja saattaa olla mitä vain välillä neljä ja viisikymmentä neliökilometriä.
Wikipedia.

Orangutan, Pongo pygmaeus, Pongo abelii. Territory of males (500 - 4000 ha) usually larger than territory of females (64 - 900 ha).
San Diego Zoo.

Males defend the pride's territory, which may include some 100 square miles (259 square kilometers) of grasslands, scrub, or open woodlands.
National Geographic.

Bornean orangutan are more solitary than their Sumatran relatives. Two or three orangutans with overlapping territories may interact, but only for short periods of time.[17] Although orangutans are not territorial, adult males will display threatening behaviors upon meeting other males, and only socialize with females to mate.
Wikipedia.

Satoja hehtaareja. Eihän se suoraan suhun liity, ei. Tai muhun. Mutta pistää miettimään.

Eläin tarvitsee kokonaisen metsän ja tästä mun sohvalta on naapurin puolelle ehkä neljä metriä.

Sitä alkaa pohtia, miten paljon sun ja mun pitää sietää. Antaa tilaa. Olla reagoimatta. Joustaa.

Paikalle saapui myös Raijan vanhoja koulukavereita vuosien takaa. Kun he halasivat Raijaa, tarttui Jukka vaimonsa kurkkuun kiinni ja painoi tämän pään veden alle tämän sisarusten ja vanhempien silmien alla. Raijan isä tuli paikalle ja kävi Jukkaan kiinni. Sen jälkeen tapauksesta ei puhuttu.

Aviomies pahoinpiteli Raijaa kymmenen vuoden ajan, Studio55.fi/Tuuli Lindgren

Honkaistentien päiväkodin pihassa sijaitsevan kiipeilytelineen turvakaaret oli irrotettu. Turvakaaret oli asetettu takaisin paikoilleen ilman pultteja. Kyseessä on korkea, 3–6-vuotiaille lapsille tarkoitettu kiipeilyteline.

– Turvakaaret näyttivät siltä, että ne olisivat olleet kiinni. Onneksi henkilökunta huomasi asian rutiinitarkastuksen yhteydessä. Kaaret kiinnitetään pulteilla, joten niitä ei saa irrotettua ihan hetkessä, Kivikorpi sanoo.

Ilkivalta-aalto kiusaa Hirvensalon päiväkoteja

Poliisi laski myöhemmin valvontakameralta 52 potkua, joista 29 oli polkaisutyylisiä ylhäältä alaspäin suunnattua potkua. Päätä polkaistiin 17 kertaa.

Teko jatkui videon mukaan seitsemän minuuttia.

MTV Uutiset: Raaka pahoinpitely Espoossa - kaksikko potki tuntematonta uhria 52 kertaa

"Kun tuntematon häiritsee tai kopeloi tyttöä julkisella paikalla, meidän käsketään ottaa se kohteliaisuutena."

"Tytöt kasvavat tietämään, että on turvallisempaa antaa väärä puhelinnumero kuin torjua pojan ehdotus."

"'Minulla on poikaystävä' on helpoin tapa saada mies jättämään meidät rauhaan. Koska hän kunnioittaa toista miestä enemmän kuin meitä."

HS.fi, Anna-Sofia Berner: Miljoona twiittiä naisvihasta – kaikki naiset ovat kohdanneet sikamaisia miehiä

Hirveesti lukee siitä, miten asiat menee ihan överiks. Pikkujutuista tulee naurettavan isoja, järjettömän isoja. Anna tupakka ai ei oo puukko mahaan

Sit myöhemmin ei osata sanoa, mikä tuli. Joo vähän överiks meni

Ehkä jonkun pitää jälleen kuolla siihen, että ilmeisesti parempien perheiden lapset hakkaavat yhden, hieman erilaisen lapsen päätä asfalttiin niin kauan, että henki lähtee. Koulun henkilökunnan siunauksella.

Lokakuun liike: Tampereen Takahuhdin koulu hyväksyy koulukiusaamisen 

Suomalaiselle kulttuurille on hyvin ominaista, että mielenkiintoista tapahtumaa kyllä tuijotetaan silmät pyöreinä. Rohkeimmat saattavat jopa napata tapahtuneesta kuvan Facebookiin tai Twitteriin. Kynnys väliin tulemiseen, asioihin puuttumiseen tai auttamiseen näyttää kuitenkin olevan todella suuri, vaikka siihen olisikin oikeasti tarvetta.

IL: NÄKÖKULMA: Kukaan ei auttanut

Julkisella paikalla ihmisten kynnys tarjota apua nousee, jos ympärillä on runsaasti muitakin ihmisiä. Kaikki arvelevat, että joku toinen auttaa. Muiden ihmisten välinpitämättömyydestä päätellään virheellisesti, että tilanne ei ole vakava.

Sanna Ukkola: He jotka kävelivät ohitse

Mihin on oikeus?

Ruumiilliseen koskemattomuuteen. Sananvapauteen, tasa-arvoon. Koulutukseen.

Onko oikeus mäkättää junassa, kun toinen vahingossa tönäisee ja heti pahoittelee vilpittömästi? Mun mielestä ei. Joo saa olla paha mieli ja saa loukkaantua, muttei se mun mielestä oikeuta käymään muiden päälke sanoilla. (Näin ton tilanteen muuten pari viikkoa sitten, "Anteeksi, valitan" "NO NIIN MINÄKIN VALITAN VALITAN TODELLA TUHIN PYH PAH")

Koska meitä on täällä helvetisti, ja jokainen tuntuu odottavan hyvää kohtelua ja kohteliaisuutta muilta, mun mielestä kohteliaisuutta ja sietokykyä täytyy jokaisen harjoittaa myös itse. Sitä, miten negatiivisetkin tunteet voi sanoa rakentavasti, sitä, miten palaute annetaan, sitä, miten aggressio hillitään.

Moni valittaa, kun ruuhkassa ei saa paikkaa. Sit joka päivä tyypit istuu uunissa kassi penkillä ja katsoo tiukasti ulos ikkunasta, ei ei en minä huomaa että on ruuhka la la la la

Jokainen vaatii muilta käytöstapoja, mutta kun metro pysähtyy asemalle, sisällä olevien ei anneta tulla ulos ensin. Olispa maailma vähän kivempi paikka se olis ihanaa HEI ÄKKII MINÄ EKA TIETÄ

Samat tyypit toivoo että maailma ois siisti eikä vie mäkkärin juomakippoa roskiin, no ei metro ole luontoa tännehän tulee SIIVOOJA niillekin pitää olla jotain TEKEMISTÄ

It's more of a sign that we've become so desensitized. We expect school shootings to happen. After Sandy Hook, hearing about shootings and their fatalities is now a matter of measuring it against the grisly murder of twenty 6-year-olds and their teachers. "At least this one wasn't as bad as Newtown."That shouldn't be our standard. We shouldn't be used to it.

Business Insider: Now You Can Buy A Bulletproof Blanket Specifically Made For Kids To Use During School Shootings BY CAROLINE MOSS

Kollektiivinen syyllistäminen on äärimmäisen paskaa oman moraalisen kilven kiillottamista, josta ei ole tai tule koskaan olemaan mitään hyötyä yhtään kenenkään kannalta. Se on laasaslaisuutta parhaillaan Kollektiivinen syyllistäminen siirtää yksilön vastuun jollekin epämääräiselle entiteetille nimeltään "raiskauskulttuuri" ja siten oikeuttaa väkivaltaa, koska eihän vika ole väkivallan käyttäjän, vaan yhteiskunnan! Yhteiskunnan narratiivien, tarinoiden ja sen sellaisten vika, että ammuskellaan ja raiskataan, koska eiväthän ne miehet nyt muuten voi olla ongelmallisia sekopäitä!

FB, Jiri Keronen 

Kolmanneksi kyläoikeus ei mieti, miten se tehokkaimmin tuottaisi syylliselle saman kivun, mistä uhrin omaiset tällä hetkellä kärsivät. Päinvastoin kyläoikeus on kiinnostunut siitä, miten asiat voisi korjata. Kyläoikeudelle tärkeintä on uhrin omaisten ahdinko. Se kysyy, mitä uhrin omaiset tarvitsevat, ja neuvottelee syyllisen suvun kanssa kompensaatiosta. Kompensaatio voi olla rahaa, sikoja, maataloustuotteita tai työtä. Se määrätään niin suureksi, että se tulee syyllisen suvulle huomattava taakka.

HS.fi: Surmaaja pääsee teostaan helpolla – hän ei joudu kohtamaan omaisten surua by Jari Kaaro

Koen, että oman arkitoiminnan vaikutuksia koko maailmaan, naapuriin, työhyvinvointiin, kaupungin budjettiin ja muiden hyvinvointiin aliarvioidaan rankasti. Sitä oottaa kiltteyttä ja hyvää palvelua, koska minä ansaitsen minulle kuuluu, ja sit laitetaan laukku penkille, no ei täällä nyt niin ruuhka ole

Entä, jos kaikella, mitä sä teet, on vaikutusta? Mitä sit tekisit, jos ois? Oottaisitko ees kassajonossa asiallisesti, avaisitko ees mulle oven, antaisitko paikan mummolle, tarkistaisitko penkillä makaavan pulssin?

Mitä sä ansaitset? Entä muut: mitä ne ansaitsee sulta?

Mitä, jos se on totta?

Kolmanneksi tulee tärkein asia: Kokonaisvaltainen ajattelu saa meidät ymmärtämään, että olemme kaikki yhtä. Olemme kaikki yhtä riippumatta niistä pinnallisista eroista, joilla toisemme erottelemme ja lokeroimme. Tämä ajatus vapauttaa meidät eripurasta ja pelosta, joka kumpuaa muiden näennäisestä ja oletetusta erilaisuudesta. Peloista vapautuminen saa meidät puolestaan aina elämään täydempää elämää.

Vakaalla maalla: Miten päästä irti peloista ja lisätä hyvinvointia? by JANI WAHLMAN

***

Toim.huom. Vähän naurattaa, että eka tällä sivulla on otsikko, etten mä sua kannattele, ja sitten toinen, jossa pitää sietää. 

Ehkä kumpaakin.

En mä sua ikuisesti kannattele

Mä en oikein ymmärrä sitä, että loputtomiin pitäis ymmärtää. En enää.

Joskus ymmärsin. Silloin, kun en vielä uskaltanut sanoa "ei".

Ajattelin, että oon hirveä ja paha ihminen, jos sanon, että nyt riittää, en jaksa enää. Ajattelin, että oon kamala, jos kehtaan tunnustaa, että ei mä en pidä susta en mä halua kuunnella sua. Ajattelin, että joku huutaa ja suuttuu, vihaa mua.

Niin ei oo vielä käynyt.

Siis koska sä olet ollut pässi ja ollut vuosikymmenestä toiseen epämieluisassa paikassa tai epäkiinnostavalla alalla, munkin pitäisi kokeilla, ihan vaan kokeilun takia? Että munkin kannattaisi mennä vaikka navettahommiin ihan vain siksi, että mustakin kasvaisi iso tyttö? Anteeksi vain, mutta mä haluan olla onnellinen, en katkera.

Eikä nykypäivänä saa vaatia mitään, jos sattuu olemaan alle nelikymppinen. "Ei kuule silloinkaan ollut tollaisia oikeuksia". No voi herranjee! Lakkautetaanko opintotuki, kun ei sellasta ollut männävuosinakaan - vai hei, kannattaiskos ihan suosiolla tyttöjen lopettaa opiskelu kokonaan, kun ei naiset sata vuotta sittenkään ole saaneet käydä kouluja? Ja muutankos vaikka kuusen alle, koska ei se katto pään päällä ole ennenkään ollut mikään itsestäänselvyys? Ehkäpä voisin vanhemmiltanikin kysyä uutta miestä - eihän oman kumppanin valitseminen ole aina ollut mahdollista!

Letsfake-it.blogspot.fi: Tuskien taival

Jossain vaiheessa aloin ilmaista sitä, etten mä jaksa ja halua. Ja kas, kaikki ymmärsi. Kaikki tajusi. Pahimpina hetkinä kysyin muilta, että oonko paha jos teen näin. Mulle sanottiin, etten oo.

Kun on itse alkanut toimia niin, ettei enää tarttis kärsiä, alkaa ärsyttää se, että muut ei toimi samalla tavalla. Sitä alkaa huomata kaavoja. Sellaisia, kun ihmiset vuodesta toiseen toistaa samaa, tekee samaa. Sitä, miten epäterveitä ihmissuhteita monilla on, ja silti ne roikkuu niissä. Kuin maailmassa ei muita ihmisiä oliskaan, kuin se yks, se, joka hakkaa. En minä voi lähteä miten tuo pärjäisi no se asuu tossa jo olis niin vaikeaa erota no me on tunnettu AINA en minä voi vaan sanoa että häivy

Mikset voi?

On olemassa paljon kaikenlaisia sääntöjä, joita en oikein tajua. Se, että vahingollista ihmistä täytyy ymmärtää ja kantaa mukana loputtomiin, kannatella, elää niiden puolesta, on yks niistä. Sitä en ymmärrä. Enää.

Aiemmin ymmärsin.

Tuula Toivion kolumni Metro-lehdessä: Hautausmaan ympäri lenkkeily on parasta terapiaa

Vahingollinen ihminen ei välttämättä lyö tai tukista. Ei se välttämättä hakkaa ja uhkaa. Se voi vaan viedä sulta: viedä voimaa, aikaa, energiaa. Aina on ryytynyt olo, kun sen tapaa. Aina tuntuu jotenkin vaikeelta.

Sitä miettii, kenen vika se on.

Ei kenenkään. Semmosta sattuu elämässä, uskon; ei kaikkien kuulu olla aina ja ikuisesti yhdessä. Joidenkin, muttei kaikkien.

Aiemmin en uskaltanut sanoa. En halunnut olla kenellekään ilkeä, en halunnut kenellekään pahaa pois se minusta en minä ole paha ihminen joka on itsekäs paska

Sit sitä toistaa samaa kaavaa, vuodesta toiseen. Kerää ympärilleen tietynlaisia ihmisiä, sellaisia, jotka vie sen energian, ottaa jotain muttei anna, uuvuttaa, väsyttää. Ja itse painaa eteenpäin muka urheana koska MINÄ EN OLE PAHA IHMINEN MINÄ EN SANO PAHASTI

Käyttäjän Positive Energy FB-kuva

Oon itsekin törmännyt siihen ajatusmalliin, että elämää on vaan sarja pettymyksiä ja parasta, mitä voi saavuttaa, on, että onnistuu rämpimään eteenpäin puoliks kuraan uponneena. Koska ei elämän kuulu olla hauskaa! Elämä on vaikeaa! Kärsi niin kirkkaimman kruunun saat!

Miksi? 

Mikset vois vaan lopettaa?

Mulla meni yli 20 vuotta siihen lopettamiseen. Ei se hetkessä käy. Mietin usein kaikkea, mitä oon tehnyt vaan vanhasta tottumuksesta: miten oon antanut ja antanut kehtaamatta ottaa, miten oon lykännyt vaikeiden asioiden sanomista koska eihän nyt hyvät ihmiset sano pahasti, miten oon ajatellut ettei sukulaista tai ystävää saa koskaan hylätä ei ikinä ei edes silloin kun ne pelkästään ahdistaa

Nyt oon rauhallisempi asian suhteen. Oon huomannut, ettei omien tunteiden sanomisesta aina seuraa katastrofia. Tiiän nyt, että tunteita voi sanoa ulos eikä niiden kohde aina suutu tai loukkaannu.

Tietysti joskus loukkaantuu. Ja sekin on syy sun senkin paska tunnevammainen MINUSSAHAN ei ole MITÄÄN vikaa

Semmosta sattuu. Jotkut ihmiset joskus loukkaantuu ja semmosta sattuu.

Nyt, kun en enää jaksa kannatella ihmisiä vain siks että mun täytyis olla maailman paras ihminen joka aina ymmärtää, oon alkanut miettiä, oonko jotenkin kylmä ja hirveä. Kamala. Sellainen, joka on vaan niin tunnevammanen, ettei se välitä mistään kauaa.

Toisaalt joistain asioista välitän ihan kamalasti. Että jos jotakuta ei oikeastaan edes kaipaa, eikö se oo armeliaampaa myös sen ihmisen kannalta päästää se menemään? Antaa sen hakea sellaista seuraa, joka kaipaa sitä?

Joskus tuntuu, että oon hirveä ja paha ihminen. Sit joskus tuntuu, etten oo, ettei oo olemassa hyviä ja pahoja ihmisiä. On vaan tyyppejä, jotka tapaa, tutustuu ja ehkä hengaa yhdessä.

Jotkut ikuisesti. Jotkut ei.

Käyttäjän We Are Wildness FB-kuva

Ei mitään pahaa tapahtunut

Friends are tricky because they aren’t really yours, are they? You don’t own them. They are their own people who have their own wants and needs — people who will always put themselves ahead of you and your goals. Friends are great to have, but relying on them too heavily will leave you disappointed.

Elitedaily: 10 Things That The People Who Love Their Lives Are Doing Differently

Yhdessä vaiheessa puhuin mun elämästä silleen, että joo, muakin koulukiusattiin. Muutama vuosi sitten aloin miettiä, millaisia kiusaamisjuttuja oikeasti muistan. Tulos on, etten oikeastaan kovinkaan monia.

Yks kundi oli kerran ilkee. Toinen varasti paperin kädestä. Joku nauro. Kaks tyyppiä käski vaihtaa naamaa. 

Tukkaa haukuttiin kerran. Tai ehkä kaks. Nämä muistan.

Moni kokee pahempiakin juttuja. Päivittäin. Tunnen sellaisia ihmisiä.

Mietin, mistä mulle on tullut olo, että oon ollut kiusattu. Onko se uhriutumista? Onko jotain, mitä en vaan muista?

Tajusin, että oon vaan paniikissa odottanu hylkäämistä. Niin, että se siirtyi mun muistoihinkin: kouluaika oli kamalaa kaikki oli niin kamalan vaativia niin kamalan ilkeitä

Eikä olleet. Ei joka päivä ei koko ajan. Mä vaan pelkäsin koko ajan niin paljon, etten uskaltanut tehdä mitään, sanoa mitään, yrittää mitään, avautua, antaa itseäni.

Devoting your energy to changing other people is a waste of it. People do change, but they only do so on their own accord. They have to decide to change themselves and that only happens in time — you can’t push and force because it doesn’t work.

Elitedaily: 10 Things That The People Who Love Their Lives Are Doing Differently

Mitä mä pelkäsin, mitä mä odotin?

Koko teini-iän oli enemmän tai vähemmän sellainen olo, että oon aivan erilainen kuin muut eikä ne voi koskaan siks tajuta mua. Että oon vaan niin erilainen ja erikoinen ja outo, etten kuulu mihinkään. Kukaan ei itse asiassa kovinkaan voimakkaasti ilmaissut, etten kuulu joukkoon: ei mua porukalla närpitty luokassa enkä ollut mikään sylkykuppi. Mutta odotin sitä.

Odotin, että mun erilaisuus paljastuu. Se, etten oo kuin muut. Odotin, koska kaikki tajuaa mun kaikki suuret salaisuudet, mun nolouden, mun pelot. Sen, että oon jotenkin vääränlainen. Koska ne huomaa? Koska se huutaminen ja ilkkuminen alkaa?

Se ei oikeastaan alkanut. Ei tosissaan. Mutta jokainen ele, ilme, teko, jonka saatoin ottaa osaksi mua, mua vastaan kohdistuneena loukkaamisena, otin.

Tulin usein itkien kotiin. Ehdin just himaan, ehdin sulkea oven ja sit se alkoi. Niin raskaalta se tuntui.

Se. Eioikeinmikään. Se, että pelkäsin jotain, mikä ei oikein koskaan sitten tullutkaan, mutta jonka uskoin olevan olemassa.

Tätä on vaikea selittää.

– Jos ei anna huomiota, on välinpitämätön, kuuntelematon ja etäinen. Jos ei anna hyväksyntää, pyrkii muuttamaan toista omien mieltymysten, kuvitelmien ja toiveiden mukaiseksi. Jos ei anna arvostusta, antaa usein arvostelua. Jos ei anna hellyyttä, on itsekäs ja hyväksi käyttävä. Jos ei anna vapautta, on hallitseva ja vaativa, Tuovinen selittää.

Studio55: Tunnetko rakkauden viisi perustekijää? Ennustavat suhteen onnistumista

Tiiätteks sen kun kävelee keskustassa ja joku porukka alkaa nauraa ja sit olettaa että noi nauraa mulle ne nauraa? Se oli niinko sitä, mutta kauan. Vuosia. Sitä, että jotenkin pidättelee itseään ja tekemisiään ja masentuu kaikesta, jokaisesta vähänkin sarkastisesta kommentista, jokaisesta puolikkaasta sanasta: no niin sanoinhan tuo vihaa mua kukaan ei ymmärrä olen niin erilainen tuo hyökkäsi mua vastaan

Tuntuu vähän oudolta tajuta nyt, ettei niitä hyökkäyksiä ollut. Ettei paljoa mitään pahaa realisoitunut, tullut todeksi, oikeasti tapahtunut. Se oli vaan mustaa massaa, sitä, kun ei voi uskoa että joku hyväksyis, uskoo vaan pahan, sen, että nuokin vaan odottaa että sais sanoa jotain ei mua voi kukaan ymmärtää

Sitä, kun odottaa, koska katastrofi tulee. Sitä, kun ei oikein kuulu mihinkään, muttei ole mitään syytä. 

"Minulle, joka mielelläni takakireänä kyttään muita, tämä tekee todella hyvää. Vähemmän nykyään arvostelen muiden ihmisten tapaa elää, enkä vedä kenenkään ulkonäöstä johtopäätöksiä. Täällä maalla ollaan aina kumisaappaat jalassa ja toppatakki päällä, ja joku pipo kekottaa päälaella, koska koko ajan rampataan ulos ja sisään. Että ei tässä nyt itselläkään kaikki ole niin vimpan päälle."

HS.fi, Suna Vuori: Auli Mantila muutti maalle: "Vähemmän nykyään arvostelen muiden tapaa elää"

En oikeen tiedä, mitä halusin tällä sanoa. Ehkä sen, ettei kannata uhrata vuosia odottaen hylkäystä, jota ei tulekaan. Ettei kannata odottaa epäonnistumisia, joita ei tapahdu. Ettei kannata pakata itseään pois elämältä, pois ihmisistä, siks, että joku ehkä joskus voi sanoa jotain ehkä

Ei ehkä kannata pelätä turhaan.

Käyttäjän Andrew K. kuva Facebookissa.

Näpit irti mun tuntemuksista

Se, miten ihmiselle puhuu, kertoo paljon puhuttelijasta. Journalisti-lehteä lukiessani kiinnitin huomiota takasivun kommenttiin Katri Helenasta:

Juttelee henkien kanssa. Kun haastateltava alkaa vakavissaan kertoa keskusteluistaan henkimaailmaan siirtyneiden kanssa (Voi hyvin 3/2014), toimittajan kannattaisi ainakin hetkeksi laittaa nauhuri pois päältä ja jatkaa haastattelua hetken päästä muista teemoista.
Journalisti: Takasivun kuva, Manu Marttinen

Oon aiemminkin kirjoittanut täällä, että ihmisellä on oikeus mielipiteeseen, vaikka se olis ihan tyhmä. Se on tietenkin hauska heitto, jolla kerron vakavaa asiaa. Sitä, miten kenenkään kokemusta ja tunnetta ei saa vähätellä.

Musta tää Katri Helena -kommentti on uskomattoman asiaton, ja vielä toimittaja-alan ammattilaiselta. Kun ihmisen tekee mieli puhua hengistä, niin äkkiä nauhuri kiinni eihän tollasia asioita saa sanoa, ei niistä saa tiedottaa?

Vähän samalla tavalla skitsofreenikolta ei vois kysellä, että miltä sairauden kanssa eläminen tuntuu. Hui, nyt se puhuu äänien kuulemisesta äkkiä nauhuri kiinni. Samalla tavalla tätä ajatusmallia voi laajentaa kaikkiin aiheisiin, jotka ei sovi omaan maailmankuvaan: mummot pois radiosta ne vaan hourailee ei ne mitään tajua nykymenosta. Hei nyt äkkiä pakoon, tuo läski yrittää puhua siitä, miltä tuntuu elää lihavana

On vaikeaa kuvitella, että  lehdessä kysyttäisiin yhdeltäkään mieshaastateltavalta, kenellä maisella on parhaat tissit. Miksi siis Me Naisten mielestä on hyväsyttävää ja epäilemättä myös hauskaa kysyä naiselta asioita, jotka esineellistävät miestä? Eikö tällaisen "huvittelun" aika voisi olla jo ohi?

Sivusilmailya.blogspot.fi: David Beckhamin pylly

A few years ago, a famous Brazilian comedian joked about the ugliness of victims of rape he saw protesting on the streets. “Why are you complaining?” he asked. “The men who did this don’t deserve to be imprisoned, but hugged.”

Vanessa Barbara: Life as a Brazilian Woman

Ootko koskaan ollut surullinen ja toinen ihminen on käskenyt piristyä, sanonut pikkujutuksi, elämä jatkuu, älä nyt? Tiedätkö, millasta se on? Sitten tiedät, mitä kokemuksen vähätteleminen on.

Se on sitä, että ihmiselle sanoo hymyillen: sinun tunteillasi ei ole väliä. Sinun kokemuksellasi ei ole väliä. Sillä, miltä sisälläsi tuntuu ei ole väliä. Se on väärä tunne. Sinä et saa tuntea noin, tunne mieluummin näin.

Auttaako se? No, sano auttaako? Piristyitkö, kun toinen käski? Lakkasitko tuntemasta surua, kun käskettiin olla iloisia? Menikö suru hajonneesta käsilaukusta ohi, kun toinen sanoi pikkujutuksi?

Menikö? Menikö?

Millä oikeudella toiselta voi ottaa pois tunnekokemuksen? Millä? No et sinä NOIN voi tuntea ei sinusta siltä tunnu

Mistä sä tiedät miltä musta tuntuu? Tai kenestä muustakaan? Et sä oo kukaan muu, sä olet sä.

Katsoin ihan hetki sitten videon, jolla puhutaan siitä, miten vanhemmat vahingossa ja ajattelematta opettaa lapselleen, että sanan "ei" sanomisella ei ole väliä. Jokainen haluaa kertoa lapselleen, että kun seksikumppani sanoo "ei", täytyy lopettaa. Sit samalla moni tekee alitajuisesti monia juttuja, jotka kertoo, että sun tunteilla ja sun eillä ei ole väliä.

En tiiä, onko videon ihminen mikään asiantuntija eikä mulla ole lapsiakaan, mutta tunnistin tosi vahvasti pari videon pointtia: sen, kun lapsi sanoo "on nälkä" ja vanhempi sanoo "mutta justhan me syötiin ei sun voi olla nälkä". Ja se, kun pakotetaan halaamaan sukulaista, jota ei itse halua halata. Ei sun tunne ole oikea et sä noin tunne anna mennä nyt vaan

Se, kun ei saa tuntea, mitä tuntee. Se, kun siitä tuomitaan, kun sitä vähätellään, kun siitä tehdään pilkkaa. Kun se on jotain höpöhöpöä.

Meidän naapuri nauroi meille kerran, koska me pidetään turvaketjua kiinni öisin. No kuka tänne nyt tulee ulko-ovikin on lukossa

Ei oikeutta pelkoon, ei oikeutta iloon, ei oikeutta olla harmistunut pikkujutusta. Sitä näkee paljon. Et sinä voi olla tästä asiasta surullinen ei se ole surullinen asia

Kerro mulle sun kaverin elämäntarina. Koko tarina. Kerro, mitä se tunsi, kun se meni tarhaan. Kerro, mitä se miettii mennessään nukkumaan. Kerro mulle sen suurin salaisuus. Kerro sen lempisukulainen, lempipaikka, lempipuu. Kerro koko elämäntarina, kaikki, mitä on.

Ai, et pysty? Sitten et varmaan tiedä, mitä kaikkea se on kokenut. Niitä tuhansia ja taas tuhansia asioita, pieniä nyansseja, tapaamisia, kohtaamisia, ilkeitä nettiviestejä, chattailua 1990-luvulla, sitä kun joku kerran tönäisi bussissa, sitä miltä sen rakkaus tuntuu.

Ei mun tunteet oo sun tunteita enkä mä tunne samalla tavalla. En mä ole elänyt sun elämää sun perheessä sun temperamentilla sun sisaruksen kanssa. En mä tiedä, miten elämä on sua muovannut, mikä teki sut ekan kerran surulliseksi, koska sut nolattiin ekan kerran, mitä sä pelkäsit lapsena. Mä en tiedä niitä juttuja.

Jos tietäisin, jos olisin kokenut ne, meillä olis samat tunteet. Muttei ole.

Sun tunteet ei ole mun, eikä mun tunteet ole sun. Ne ei voi koskaan olla samanlaisia, koska mä en ole sä, etkä sä ole mä. Ja siksi, siksi, sulla ei ole oikeutta ottaa pois mun tunteita, mun ajatuksia, mun uskomuksia. Eikä mulla sun.

Vaikka uskoisitkin henkimaailmaan.