28. heinäkuuta 2014

Sisäinen Hitler

Muistan edelleen, kun löysin sisäisen Hitlerini. Se tapahtui vähän sen jälkeen, kun olin jättänyt Jaycee Dugardin elämäkerran kesken.

Dugard kidnapattiin 12-vuotiaana ja hän eli vuosia seksiorjuudessa pedofiilin armoilla, synnytti tälle myös useita lapsia. Lopetin kirjan kesken, kun Dugard kuvasi "runeja": hän ja kidnappaaja menivät "on a run", jonka aikana kidnappaaja raiskasi 12-vuotiasta päiväkausia. Mies veti huumeita, että jaksoi pysyä hereillä ja raiskata. 12-vuotiasta. Lasta. Jälkikäteen kidnappaaja itki ja Dugardin piti lohduttaa.

Miettikää sitä.

En kyennyt enää lukemaan, en käsittämään. Onko tämänkin tekijä muka ihminen? Samanlainen kuin mä?

Puhuttiin kirjan aiheuttamista tuntemuksista kaverini kanssa. En vaan kyennyt yksin elämään sen tiedon kanssa, että tommosia tyyppejä on olemassa. Pohdittiin tätä:

Jos olis koe, joka 99-prosenttisella varmuudella paljastais, kenestä tulee lapsenraiskaaja, kannattaisko sitä koetta käyttää ja panna kaikki testin paljastamat raiskaajat johonkin saarelle, josta ne ei pääse karkuun?

Kirjan aiheuttaman oksetuksen jälkimainingeissa olin sitä mieltä, että joo, kyllä. Kaikki vaan saarelle. Ihan sama, vaikka sadasta se yks tyyppi on viaton, virhe tilastossa.

Vai onkse ihan sama?

Entä, jos ne 99 on vaan potentiaalisia pedofiilejä? Laitetaanko ne sittenkin saarelle, koska on mahdollista, että ne ehkä joskus tekee jotain, kai?

Koska uhraus kannattaa?

OTS: Silmä silmästä.....opetettiin ennen......ei huono....

Mikko Kivioja: Epäonnistuminen joo. Onnistunut teloitus olisi kyseessä silloin, kun ne toteutettaisiin hiekkapaperilla, akkuhapolla ja vasaralla.

Ylipäällikkö: Hyvä vaan, tuskin kukaan aiheetta joutuu piikille. Tappajia ja raiskaajia. Mitäköhän nämä ovat aiheuttaneet itse uhreillensa? Näin näiden piikkien kuuluukin toimia. Piipertäjät pysyköön koloissansa kukkahattuineen.

analfabetik: Onko murhaajien uhrien kuolema sitten tuskaton?....voi olla ihan oikein murhaajankin hieman kärsiä

Jos yks ihminen sadasta on viaton, kannattaako? Entä yks tuhannesta? Yks ihminen miljoonasta?

Miljardista?

Milloin julmuus ja rääkkäys rangaistuksena on oikein? Vai onko koskaan? Jos joku raiskaa ja murhaa uhrinsa, voiko se koskaan palata yhteiskuntaan? Pitäisikö sille tehdä sama, minkä se on tehnyt toiselle? Silmä silmästä?

Jenny Jansson: Eipä kauheasti heru sympatiaa tuollaiselle tyypille.

Juha-Matti Heikkinen: Kerrankin tekijä sai ansionsa mukaan. Ajatteliko kukaan koskaan kärsikö uhrit kuollessaan. Turhaan näitä rikollisia paapotaan.

En kannata kuolemanrangaistusta. Mun mielestä paljon tehokkaampaa on joutua elämään tekonsa kanssa, näkemään, mitä se aiheuttaa, prosessoimaan sitä. Siihen, onnistuuko oikeusjärjestelmä tällaisissa tavoitteissa, en ota just nyt kantaa.

Oli outoa huomata, että minun, rauhan ja väkivallattomuuden sekä keskustelemisen vakaan kannattajan, sisällä oli sittenkin pieni Hitler. Että löytyi jotain niin hirveää ja oksettavaa, että mäkin olisin ollut valmis uhraamaan viattoman vain, jotta muut pelastuis.

Jokaisella tuntuu olevan joku sellainen rikos. Mikä se sulle on? Lapsen raiskaaminen? Vanhuksen pahoinpiteleminen kuoliaaksi? Kansanmurha?

Kun olin vähän rauhoittunut, en ollut enää varma, pitäisikö 99 syyllistä ja yks viaton sittenkään aidata saarelle. En oo varma vieläkään. 

Millä paha poistetaan, tapetaan, millä se lakkaa olemasta?

Mikä on tarpeeksi tehokas ja reilu keino?

Marabello: Kommenteista päätellen, ei ihmiskunnalla ole toivoa .

2 kommenttia: