Kerroin siitä kaverille. Se sanoi "rohkeaa".
Se tuntui vähän hölmöltä. Hassulta. Mitä rohkeaa siinä nyt on?
Ehkä jos vihaa itseään tai häpeää jotain, se onkin vaikeaa. Jos tuntuu, että muut KATTOO. Tai jos ne nauraa taas alkaa se nauraminen taas se alkaa
Pakkanen piirtää tietokoneen näytöllä kuvaani ohuita viivoja. Ne kertovat alueen, jolta alaluomeni on valahtanut eli poskieni pehmytkudos on löystynyt. Löystymisen seurauksena on syntynyt silmäkuopan varjoa suurentava uurre.---Hätkähdän. Tuota en ollut osannut edes katsoa.
Kyllä mä ainakin katson muita, ei siinä oo mitään outoa. Oon ihminen ja kiinnostunut ihmisistä. Joskus ajattelen, että ajatteleeko nyt, että ajattelen, että ohhoh kato nyt totakin
Monimutkaista.
Still, it's starting to feel more like Dove cares more about paying lip service to garner customer goodwill than it cares about actually changing these standards (which, as a major brand, they are in a good position to try and do). The video culminates in a pretty cheesy surprise jam session with older women who have curly hair telling the little girls how much they love their curly hair. That's nice, but what difference does that really make?
Nii no mitä siellä sitten näkee. Siellä uimahallissa.
Viimeks yhdellä naisella oli ihan sairaan siisti uima-asu. Siinö oli pienet shortsit, siis lahkeelliset, ja semmonen toppityyppinen yläosa, kuin paita. Nii että nainen, sitä mä katoin ja mietin et onpa hieno. Sua en kattonu.
Yhdellä naisella oli arpi. Mietin, että mistähän se on selvinnyt. Ei se arpi ollut mitenkään outo tai ruma, enkä aatellut että ohhoh onpa kauhee. Että nainen, tiedoksi. En katsonut että kauhea arpi. Nii.
Joskus jonkun kehosta näkee jonkun tarinan. Vaikka että on saatu lapsia. Tai että on eletty jo aika kauan ja keho jaksaa vielä, jaksaa tuoda uimahalliin. Se tuntuu mussa hellyytenä ja ylpeytenä: tuo ihminen jaksaa ja elää, tuo ihminen on tuonut lapsen tähän maailmaan, tuo ihminen on kokenut.
Viimeks joku setä ui oikein antaumuksella ja veti vielä leukoja altaan reunalla. Sitä katsoessani aattelin, että onpa hyväkuntoinen, hyvin vetää, vaikka vanhempi jo.
Jotkut vesijuoksee. Niistä aattelen, että ne juoksee. En sen kummempaa.
Kauhistun, kun kuuntelen Jutta Gustafsbergiä. Fitnessnaisen laihdutusohjelmissa ylipainoisia haukutaan päin kasvoja. Jutta sanoo projektissa auttavalle personal trainerille, että tämä ihminen tässä ansaitseekin rääkkiä. Mitä pidempään Juttaa kuuntelee, sitä nopeammin tottuu ylipainoisia alentavan puheeseen: liikaa syövä on alemman luokan ihminen, jolle nousu kastijärjestelmässämme on mahdollinen salin kautta.
Kun katson ihmistä, en aattele, että onpas hyvännäkönen onpas kuuma, tai että no huh minkä näkönen miten kehtas tulla uimahalliin. Saatan aatella, että nyt näkee että tuo treenaa kovaa, tai että tuo on pyöreä. Aattelen sitä lähinnä sellaisena muotona. Kuin näkis pallon ja ajattelis, että no, tuo on pyöreä.
Mietin joskus, että mitähän ne näkee, kun näkee mut. En osaa oikein aatella. Olisko mussa jotain, mitä toinen vois kattoa silleen ohhoh huuhhuh katohan tota? Tai jotain semmosta, josta vois olla, että vau, oho!
En tiedä. Ei mua oikeastaan kiinnosta.
Jos tahtoo katsoa, niin katsoo. Ei se haittaa.
Uimahallissa näkee ihmisiä.
I don’t want to inspire people. ‘Inspiration’ is a word that disabled people hear a lot. And it’s a positive word to you. But to us, it’s patronizing. I’m not living a wonderful life for a disabled person. I’m living a wonderful life, period.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti