Unohda se.
Olin tossa lomalla ja lomallahan pitää olla koko ajan ihanaa ja kivaa. Olin suunnitellut itselleni bussimatkan Singaporesta Kuala Lumpuriin, koska haluan seikkailua ja jännitystä.
Mitä lähemmäs se bussimatka tuli, sitä ahdistuneemmaksi mä tulin. Koko netti tuntui olevan täynnä kaikenlaisia varoituksia ja kauhukertomuksia.
Ei saa uskoa. Vain huono palaute annteaan, ei hyvää. Junttien kirjoittelua. Mene itse kokemaan älä usko
Uskoin silti.
Netistä löytyi myös hyviä ja hienoja tarinoita, kivoja tarinoita. Luin niitä ja mieli oli hetken rauhallinen. Silti aina aamulla ahdisti: kohta pitää lähteä kohta miten se menee miten selviän mitä teen
Yks ilta se meni niin pahaksi, että itkin hostellihuoneen sängyssä verhon takana sitä, etten tahdo en voi en kykene. Kerroin asiasta kumppanilleni, ja se oli silleen "älä mee".
Älä mee. Sun loma, teet mitä tahdot. Älä vaan mee.
Se oli jotenkin ihan uus ajatus mulle. Älä mee. Anna olla.
Luovuta.
Niin mä ajattelin. Ajattelin sitä luovuttamisena. Että tässä tämä sankari nyt antaa periksi eikä uskallakaan. Kauhee nössö pelkää yhtä bussimatkaa
Aloin ajatella sitä, kenen vuoksi täällä oon. Miksi mun täytyy itku kurkussa tehdä jotain, jos ei oo pakko? Kenen vuoksi mä täällä ooon, näyttääkseni kaikilleko, että katsokaa minä kykenen kaikkeen teen tämänkin tosta vaan
No, entä jos en tahdokaan tehdä?
Pistin koko projektin hyllylle, ostin lisää aikaa nykyiseen hostelliin ja palautin bussilipun (50% hinnasta takaisin). Ilmoitin hotelliin etten pääse tulemaan, saanko millään rahoja takaisin?
Samalla mua ei oikeastaan kiinnostanut se raha. Ajattelin, että se on jo sijoitettu, kuukasia aiemmin, menin tai en. Aattelin, miten rikas oon: mulla on varaa tehdä näin. Ajattelin, miten kiittämätön oon: jotkut antais mitä vaan tällaisesta matkasta.
Niin, jotkut. Mutta teenkö mä tätä itseni vuoksi, vai niiden? Kenelle mä yritän näyttää; miksen vois vaan olla löllöttää paikallani, jos se tuntuu hyvältä?
Kenelle yritän todistaa, että uskallan ja en luovuta minähän en luovuta en koskaan
Siltä se tuntuu. Että olin luovuttanut, nössö. Nynnerö. En tiedä, miksi: kemelle mun pitää näyttää, kenelle todistaa?
Entä, jos todistaisi vain itselleni?
Pahimmassa tapauksessa elämme sekä itseämme että lähipiiriämme kohtaan väärin. Täytämme paikkaa ja roolia, jota ei ole olemassakaan muualla kuin omassa päässämme. Rakennamme itsellemme ajatusvankiloita ja kierrämme niissä kehää, pääsemättä ulos.
Sanotaan, että sitä katuu, mitä jätti tekemättä. Kuitenkin, kun päätin olla tekemättä, sydän keveni, tuli onnellinen olo. Mun ei tarvitse lähteä mihinkään, saan vain olla!
Ehkä se on tärkeintä. Että uskaltaa pelätä, ja uskaltaa tehdä päätöksiä pelosta huolimatta, ja elää niiden kanssa. Sydämen keveydestä päätellen tää päätös oli just hyvä.
Hotellistakin tuli viesti. Lupasivat laskuttaa vain yhden yön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti