Yks ilta kaveri oli kylässä ja olisin vähän jo halunnut olla yksin mutta kun ei voi sanoa ja eihän se sovi soo. En siis sanonut mitään.
Yhtäkkiä kaveri itse sanoi. "Sano vaan kun haluat että lähen, että haluat olla rauhassa". Sain sanottua, että kohta vois.
En oo hetkeen arvostanut ketään niin paljon.
Mäkin teen sitä, että sanon että jokin on ihan ok, vaikka oikeesti haluaisin sanoa että no ei tod. Siksi oon ottanut tavaksi kysyä suoraan: haluatko sä oikeasti mennä näihin juhliin, ahdistaako sua, oletko masentunut.
Joskus jengi silti kieltää. No EN OO HÖH. Sit aattelen, että ainakin kysyin ja ne tietää et ehkä oon huomannu ja tiedän.
Aiemmin on ollut vahvemmin sellainen ajatus, että joillakin meistä menee
Huonosti ja meidän pitää tehdä sille jotakin. Nyt näyttää siltä, että on vahvistunu sellainen asennoitusmistapa, että tuolla jossain meidän ulkopuolella on niitä joilla menee huonosti. Maailmat erkaantuvat.
Ei ei kaikki on ihan ok. Joojoo lähde vaan. Ei sun tarvii jäädä.
Kerran yks sukulainen kuoli. Kysyin kotipihassa sen perheenjäseneltä, että jäänkö sun kanssa. Ei ei, sanoi perheenjäsen, ei tarvi.
En jäänyt. Myöhemmin mietin että hitto, miksen. Miks ees kysyin. Ei se oo kysymyksen asia, silloin vain jäädään.
Älä anna mahdollisuutta hävetä ja peittää heikkoutta. Älä anna vaihtoehtoa, minä jään, deal with it.
Isossa ja vakavassa tilanteessa ei kantsi kysyä. Kantsii vain tehdä. Minä siivoan nyt anna minä teen ruoan hei mä pesin nämä tiskit.
Voi ne silti sanoa, että no höh miksi ei tarvitse. Muttei se haittaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti