Ostin asunnon. Se on kamalan ahdistavaa puuhaa.
Asunnon ostamisesta puhutaan Isona Päätöksenä. Se on Valtava ja Iso päätös mieti nyt TARKKAAN muista ajatella iso päätös ei kepeästi saa ostella ei ei ei
Jengi käyttäytyy kuin mä aikoisin asua tässä asunnossa loppuikäni. No, en aio.
Mut sitä ne olettaa.
Kuulin tossa juttua toisesta uuden asunnon omistajasta. Hän oli suoraan tunnustanut aikovansa asua ostamassaan asunnossa 30 vuotta.
Ahdistaa.
Elät lukuisten sääntöjen mukaan, vaikket edes huomaa sitä. Usein säännöt ovat niin luonnollisia, ettei niiden olemassaoloa tarvitse edes ajatella.
Kotihommia pohtiessa koen painetta. Kaikki kyselee, että olenko nyt KOTIUTUNUT ja eikö ole kiva kun on OMA KOTI se on IKUINEN
On se kiva. Muttei välttämättä ikuinen.
Kotiasioista jutellessani oon huomannut, että monella on tietty kotipaikka. Se paikka, johon sydän kaipaa, jossa sydän on kotonaan. Se maailman hienoin kaupunki ja kaunein kylä, johon lopuks haluaa sitten loppusijoittua, kun on esim. vanha.
Oon yrittänyt ja yrittänyt miettiä, missä mun Se Paikka olis. Toistaiseks se ei oo yhtään missään.
Se ei ollut mun ekassa omassa kodissa, eikä tokassa. Kolmannessa oli ihana ja kiva asua, mutten mä nyt iltaisin itke, että voi kun pääsisin tästä ostamastani asunnosta takaisin sinne.
Nykyinen oma koti on kiva ja tykkään siitä, mutten mä tunne, että haluaisin siinä elää 15 vuotta. En oo järjettömän rakastunut tai sitä mieltä, että se on parasta ikinä.
Moni muuten on. Sekin on ahdistavaa. Ne kertoo menneensä asuntoon ja olleensa heti silleen että NO TÄMÄ SE ON MINUN KOTI
Ei sitä tunnetta välttis tuu. Ihan vaan, että tiiät. Se on ihan ok, jos tuntuu vaan siltä, että ihan kiva, ihan ok, no ihan jepa
Järkytyin, kun kuulin, että Ruotsissa asuntolainaa maksetaan keskimäärin 140 vuotta. Jo velkaa ottaessa on selvää, ettei sitä saa itse maksettua. Eivätkä he häpeä yhtään. Pokkana poseeraavat purjeveneen kannella oranssinruskeina hymyillen, vaikka on velkaa takataskussa. Tunsin itseni petetyksi. Suomalaiselle on tärkeää, että asunto on oma ja velaton. Vaikka ei sillä silti ylpeillä. Ei ole täällä tapana.
Ainoa paikka, jossa mun sydämen koti vois olla, on lapsuudenkoti. Se, jossa kasvoin. Toisaalta asiaa tarkemmin pohtiessani tiedostan, että se koti on muistoissa, hetkissä, niissä tilanteissa, kun kavereiden kanssa hengattiin rannassa yöt ja saunan jälkeen tuli Napakymppi ja sai sipsiä.
Se koti on tunne. Ei se fyysinen paikka. Se on toisaalta helpottavaakin: ehkä muistot tekee mistä tahansa paikasta sun kodin.
Kuvat ovat itse ottamiani.
Kuvat ovat itse ottamiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti