"Sai mitä ansaitsi" viittaa mun päässä aina siihen, että joku paha sai jotain pahaa. Pahalle kävi kerrankin huonosti hahaa sait mitä ansaitsit.
Kai hyväkin voi saada, mitä ansaitsi. Mutta miten jotain ansaitaan?
Suomalaiset ei oo tippaakaan sen arvokkaampia kuin muutkaan. Me vaan ollaan satuttu syntymään tänne, onnekkaasti rauhalliseen maailmankolkkaan. Se ei oo mikään ansaittu saavutus.
Joskus usein mietin, miks mulla on ruokaa. Miks mulla on pesukone? Miks mulla on töitä? En oo oikeastaan tehnyt mitään ansaitakseni ne. Silti mulla on ne. Tuuria. Suurta onnea.
Oonko ansainnut kaiken hyvän, mitä saan? Oonko kärsinyt jo mennessä tarpeeksi? Pitääkö kärsiä, että sais jotain hyvää?
Jos kärsimyksellä sais kultaa ja kimallusta, Suomessakin ois aika paljon rikkaita.
Kaikista köyhyyttä ylläpitävistä myyteistä eräs ilkeimmistä, sitkeimmistä ja vaikeimmin purettavista on ideologinen prinsiippi, jonka mukaan ihmiset ovat jollakin tavalla ansainneet osansa.
Tämän prinsiipin mukaan hyvätuloiset eivät ole hyvätuloisia vain siksi, että heillä on hyvät tulot, vaan koska he ovat jollakin tavalla muita parempia.
Kun ihmisiä tuomitaan vankilaan, he saivat, mitä ansaitsivat. Vai saivatko? Kun raiskasi teinitytön bussissa - miehelle 2,5 vuotta vankeutta, saiko, mitä ansaitsi?
Saiko tyttö, mitä ansaitsi?
Ei saanut. En vaan kykene uskomaan, että joku jossakin yläkerrassa katselisi että jaha, joit viinaa ja menit yöllä bussiin, olit yksin ja pukeuduit noin tai mitä sitten voikaan pitää ns. syynä ansaitset siis tämän.
Tietty on ihmisyyteen kuuluvaa ajatella niin. Ihmisen päässä toinen ansaitsee/ei ansaitse jotakin, koska on liian paha/huono/kiltti/ilkeä.
Netissä pyörii kuva miehestä, jota puukotettiin ja raiskattiin vankilassa, koska se itse oli raiskannut lapsia. Voisin googlata sen tähän, mutten googlaa. Se on ahdistava. Saiko se mies, mitä ansaitsi?
Tietty ihmiset ajattelee niin. Tuntuu hyvältä, kun kerrankin paha saa palkkansa. Jonka ansaitsi.
Viime viikkojen uutistarjonta on ollut hyvin ahdistavaa. Trampoliinillakin sydäntäni väänsi. Hymyilin riemusta huudahtelevalle tytölleni, mutta mieleni heijasti hänen kasvoilleen kuvia Välimeren rantahiekalla lojuvista elottomista lapsista. Häiritsevin ajatus oli se, että meressä voisi olla hän. On pelkkää sattumaa, että vietin kaunista syyspäivää lapseni kanssa trampoliinilla, enkä liian täyteen ahdetulla pakolaispaatilla Välimeren aalloilla. Minä en ole tehnyt mitään ansaitakseni asuinpaikan yhdessä maailman rauhallisimmista ja rikkaimmista maista. Pelkkää tuuria. Se, että tyttöni silmissä asuu pelon sijasta ilo, ei ole minun vanhemmuuteni voimannäyte, vaan satumaista onnea. Onnellista sattumaa.
En vaan jaksa uskoa, että jossain joku tuomitsisi, että no teitsi oli kerran sillon lapsena tuhma nyt sun koiran on kuoltava voi voi. En jaksa uskoa, että vois tehdä jotakin niin kamalaa, että sun lapsen on nyt kuoltava semmosta se on itse ansaitsit
Mutta entä, jos tappaa? Ansaitseeko tulla tapetuksi? Hitler pisti itse luodin päähänsä, saiko hän, mitä ansaitsi? Eikö hän olis ansainnut jotain kamalampaa, hirveämpää?
Voiko niin hirveää asiaa ollakaan, että se olis riittänyt?
Entä uhrit? Olisko uhrien omaiset ansainneet oikeudenkäynnin? Saiko kukaan mitä ansaitsi?
Saako kukaan sitä, mitä ansaitsee? Vai saako sitä vain sattumalta jotain, sitä, mitä sattumalla annetaan?
Kuvat ovat itse ottamiani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti