Kiltin tytön syndrooma on monelle tuttu, mutta reippaan tytön tarina tuntemattomampi. Tuntemattomampi siksi, koska reippaiden tiedetään pärjäävän ihan itsekseenkin. Ehkä pärjäävätkin, mutta jäävät samalla suuresti näkymättömiksi. Reippauden kerrosten alla sykkii usein myös kovasti yksinäinen sydän.
Mä olen aina ollut reipas. Tosi reipas. Superreipas. On ollut pakkokin: lapsuudessa elämä oli kaoottista ja kiireistä, oli vain yksi huoltaja ja kamalasti velkaa. Siinä oppii pian, että osaa ja pystyy yksin. Pärjää. Kykenee.
Osaan tehdä läksyt itse. Osaan lukea kokeeseen itse. Osaan käydä iltalenkillä itse. Osaan katsoa telkkaria itse.
Tää ei johdu siitä, että mut olis hylätty tai mulle olis tehty tahallaan pahaa. Tilanteet vaan on olleet sellaisia, ettei ole vaihtoehtoja. Ei aina ole.
Nautin edelleen nyt aikuisena siitä, että saan tehdä asioita yksin. Vasta viime vuosina oon oppinut, ettei niitä tartte tehdä yksin. Voi pyytää apua.
Havahduin puistossa. Luin työmeiliä kännykästä, mistä syystä en huomannut, että 11-kuukautinen poikani oli jo lopen kyllästynyt keinumaan ja odotti kädet ylhäällä isän nostavan pois keinusta. Häveten panin kännykän taskuun ja vilkaisin, ettei kukaan nähnyt. Ei nähnyt. Sillä jokaista puistossa leikkivää lasta kohden istui aikuinen penkillä ja näpräsi puhelinta.
Edelleen, kun mulle sanotaan "et sä ole yksin", tulee parku. Itkuolo. Se tuntuu niin raastavalta, samalla vähän nolottaa kun onkin heikko, samalla tuntuu tosi hyvältä.
Yks päivä olin vihainen, kun en löytänyt erästä tavaraa himastani. Oon opetellut ilmaisemaan, kun oon suuttunut, vaikka syy tuntuis tyhmältä ja yleensä ainahan se tuntuu, se on toinen tarina. Puhisin siis ärtyneenä ympäri kämppää.
Yhtäkkiä mut otettiin syliin. Sanottiin "minä ymmärrän että sinä olet kiukkuinen. Se on ihan ok".
Nytkin meinaa tulla itku, kun ajattelen sitä. Silloinkin tuli.
Olen välillä etsinyt töitä ja hakenutkin niitä, mutta on ollut aika vaikeaa löytää ylipäätään työpaikkailmoituksia, joihin ensinnäkin minun työkokemuksellani ja/tai koulutuksellani voisi hakea ja toisekseen jotka läpäisisivät seulani.
Niin, minulla on seula, kriteerilista, eli en suostu myymään sieluani rahan edessä!
Aina välillä luen juttuja, joissa pohditaan, kauanko isän tai äidin pitää olla kotona lapsen kanssa, kauanko saa olla, saako ylipäätään olla, onko se tuottavaa tai edullista.
Ettekste tajua, miten onnekkaita ootte, jos teillä on äiti kotona? Tai isä? Koko ajan? Aina? Siis ihan oikeastiko joku luulee, että äidin kotiaika olis HAITTA?
En osaa ees kuvitella, millaista olis, jos joku ois ollut huoltamassa ihan. Koko. Ajan. Kaikille se ei oo mahdollista. Joskus ei vaan voi jäädä kotiin, ei vaan voi olla lapsen kanssa, ei vaan ole mahdollisuutta. Vaikka haluais.
Yks päivä kuuntelin erään äidin puhetta siitä, kuinka hän ei ikinä antais tuntemattoman ihmisen tulla hoitamaan pientä lastaan koko päiväksi, koska lapselle vois tulla hylkäämisen kokemus. Kuuntelin ihan superhämmentyneenä. Se arvostuksen määrä, mitä koin. Se hämmennyksen määrä. Tunne siitä, että voiks joku oikeasti elää noin, siis vain päättää, että ei anna lasta jonkun hoitoon? On vaihtoehtoja, on joustoa. Ei tarvitse anoa apua siltä mummolta, joka nyt sattuu olemaan vapaana. Ei tarvitse tehdä kompromissia, koska VOI VALITA TOISIN.
Tajuatko, mikä rikkaus se on? Tajuatko? Tajuatko, miten ONNEKASTA on, jos on turvaverkko ja voi valita? Voi valita myös, meneekö töihin, ei ole pakko mennä? Etkö ymmärrä, mitä ihanaa vapautta se on?
Kaikki ei ymmärrä. Elämät menee eri tavoilla eikä kaikkia asioita, kuten sitä ettei oo vaihtoehtoja, pääse kokemaan.
Kunpa tajuaisit, miten onnekasta sekin on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti