Ystävä ymmärtää ja meikä ei jaksa

Kuvalähde.

Oon usein nähnyt netissä pyöriessäni niitä kuvia, joissa lukee, että ystävä on ihminen, jolle voit jakaa kaiken. Joka tietää susta kaiken. Jolle voit kertoo mitä vaan. Joka ymmärtää.

Vähän aikaa sitten aloin yhtäkkiä ajatella niitä kuvia. Sitä tekstiä. Ystävä on ihminen, jolle voit jakaa kaiken. Jolle voit kertoo mitä vaan. Yhtäkkiä aloin pohtia sitä, miten näissäkin kauniissa, sosiaalisuutta ja rakkautta kertovissa kuvissa puhutaan minusta. Minä. Minä voin kertoa ja minä voin jakaa. Minua ymmärretään.

Kumpikin ystävä vois painaa saman tekstin vaikka paitaansa. Mutta entä se toinen: minä voin kertoa, voiko se? Muistanko kysyä, muistanko välittää? Muistanko, että toisellakin voi olla rankka päivä? Jaksanko nähdä vaivaa, jaksanko järjestää, että me tavataan?

Mä oon todella huono kertomaan oma-aloitteisesti kenellekään yhtään mitään. Se on mun ominaisuus enkä syytä siitä muita. Oon aina ollut vähän semmoinen, käpy ja simpukka: jos haluaa siemenen tai helmen, täytyy vähän kaivaa. Silti, se on joskus niin raskasta: se, kun toinen on vaan tottunut siihen, että oon aina semi-iloinen ja ymmärrän ja oon puolueeton ja kun mä en oikeasti ole. En ole. Mä oon joskus hyvin väsynyt ja hyvin synkkä ja en tiedä, miten sen sanoisin, miten vastaisin sen toisen ihmisen normaaliin kuulumisviestiin sanomalla että mä en jaksa nyt ymmärtää mikset sä ymmärrä mua vaihteeksi miksei me puhuta koskaan musta.

Oon lukenut, että liiallinen ja överiksi menevä kiltteys on nuorten naisten ongelma. Tunnistan sen itsessäni. Sen, kun ei viitsi loukata eikä se oo sen arvoista kyllä tää tästä jos en vaan sano mitään. Siinä se ongelma onkin: siinä, miten se olo ei vähene sanomattomuudella, miten toiset vaan antaa ja antaa koska en vaan kykene sanomaan etten mä voi enää ottaa vastaan lopeta jo.

Sitä jotenkin antaa sen vastuun muille. Että huomaa nyt. Muutu nyt. Muuta käytöstäsi olen väsynyt. Vaikkei kukaan voi tajuta mitään, jos mä en sano suoraan.

Oon nyt opetellut sanomaan. Opetellut ilmaisemaan, etten mä nyt jaksa en just nyt kiitos. Se tuntuu vaikealta. Tuntuu, että silloin on huono ystävä, vaikka parempihan se on: parempi sanoa suoraan, etten mä nyt jaksa. Parempi se on kuin kuunnella, vaikkei oikeesti yhtään jaksa ja ei kiinnosta.

Sitäkin mä kyllä teen. Kun en henno sanoa, kun en jaksa vaivautua. Kun on helpompaa vaan olla ja kuunnella, ettei vaan tarvis aloittaa mitään konfliktia ettei vaan tarvis sanoa kovasti. Teen myös sitä, että oon muka puolueeton, vaikken ole. Vaikka tekis mieli sanoa että ota nyt se tilanne hallintaan tee asialle jotain sano toimi älä valita!

Joskus tuntuu, että oon ameeba-ystävä. Laiha luikura, vähän semmoinen hyllyvä. Ei oikein maistu eikä näy eikä kuulu. On vaan, ei siitä oikein tiiä että millainen se oikeasti on. Läpinäkyvä, sitä voi katsoa muttei näe mitään, mitä se ei halua näyttää. Tukee, mutta silleen näkymättömästi, ottamatta kantaa tai sanomatta koskaan että haloo kato nyt mitä puhut tää tilanne on jatkunut vuosia oot säkin missä sun selkäranka on!

Tossa yks päivä olin hyvin väsynyt, ja ilmoitin, etten mä nyt jaksa antaa. En jaksa puhua kiitti moro. Olin omiin yleensä käyttämiini toimintamalleihini verrattuna tosi jyrkkä. Ai että, se oli ihanaa.

En oikein tiedä, miten jatkaisin tästä. En jaksa enää antaa, mutta sen tunnustaminen, muutoksen vaatiminen vaatis vahvuutta, selkärankaa. Sitä, ettei enää oo aina kiltti ja kiva.

Viimeisimmässä(?) Me Naisiset -lehdessä oli liiasta kiltteydestä ihan ssssikahyvä kirjoitus. Siinä sanottiin muun muassa, että liian kiltti ei pidä toimistaan mölyä, mutta toivoo samalla, että muut huomais ne hyvät teot ja antais arvostusta, katsokaa miten hyvä ihminen tuo on oi oi. Siinä liian kilttiä kuvattiin ihmiseksi, joka pitää itseään positiivisena tsempparina, mutta on todellisuudessa painekattila, joka voi räjähtää koska vain. Ei se oo mitään kiltteyttä. Ne on pelejä: ai, minä marttyyrina uhraudun puolestasi koska olen niin kiva voi miten en kehtaa sanoa.

Jep jep, ei enää. Oon kyllästynyt. Vaadin muita olemaan  pelaamatta mitään pelejä mun kanssa, ja silti oon itse vuosikausia paininut tän saman oon-niin-kiltti-en-voi-sanoa -dilemman kanssa. Se saa nyt loppua.