Kun oon lasten seurassa, huomaan usein sanovani semmosia asioita, joista oon mielessäni ajatellu että niitä en ikinä koskaan ainakaan omalle lapselleni sanois. Kuten että ootpa kaunis, ootpa nätti! Oon luvannu itselleni etten korosta ulkoista ja sitte TADAA siinä se jo tulikin kun meni jauhot suuhun enkä keksiny muutakaan.
Olisi siistiä olla lasten mielestä jännä. Semmonen aikuinen, joka näyttää, että kaikki on mahdollista. Mutta jotenki tuntuu, etten osaa. Koska en osaa olla luontevasti lasten seurassa, sorrun samoihin latteuksiin, joista aina varoitellaan: komea, vahva poika, iso mies. Nätti tyttö, söpö, kaunis.
Joskus mua hirvittää se, miten me vaikutetaan lapsiin. Miten ne kuuntelee, mitä me aikuiset ja isommat sanotaan, ja oppii siitä. Miten me puhutaan niille itsestäänselvyyksiä, jotka ei oo itsestäänselvyyksiä: mitä pieni mies, teeksä miehen töitä siellä, mitä. Ooksä nätti tyttö, ootko, ei tehdä noin se ei oo nättiä.
Tiedän tosi monia ihania vanhempia, jotka on jotenkin luotu siihen hommaan. Jotka osaa opastaa lapsiaan tavalla, miten itse haluaisin. Niitä älyttömyyksiä ja naurettavia sääntöjä vältellen. Tunnen yhden naisen, joka opetti tytölleen pienestä asti, että jokaisessa pienessä tytössä on jotain kaunista ja ihanaa. Tykkäsin siitä, miten se asia oli niille ihan itsestäänselvyys. Kaikki on ihania.
Tähän loppuun ote Jari Tervon lapsimissikaaosta ja kauhua ruotivasta kirjoituksesta Ylen nettisivulla.
"Miksi me emme ruoski kaikkia rientoja, joissa pieniä lapsia kilpailutetaan eettisesti sekundäärisissä lajeissa?
Siksi, että joutuisimme tuomitsemaan koko elämänmuotomme, koululaitoksesta alkaen. Tai syntymästä alkaen. Sekin pisteytetään.
Me huomaamme sen vasta sitten, kun asia viedään järjettömyyksiin.
Se muuttaisi koko keskustelun painopisteen oman moraalisen pollan kiillotuksesta johonkin muuhun. Kaikki perustuu kilpailulle ja paremmuusjärjestykseen asettamiselle, myös pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti