Joka päivä epäonnistumisen päivä

Kansallista Epäonnistumisen päivää vietetään 13.10.2012. Siihen on vielä monia, monia kuukausia. Ajattelin epäonnistua myös niiden aikana.

Alkuvuodesta mua inspiroi suuresti tää Neil Gaimanin uudenvuodenteksti:

"I hope that in this year to come, you make mistakes.

Because if you are making mistakes, then you are making new things, trying new things, learning, living, pushing yourself, changing yourself, changing your world. You're doing things you've never done before, and more importantly, you're Doing Something.

So that's my wish for you, and all of us, and my wish for myself. Make New Mistakes. Make glorious, amazing mistakes. Make mistakes nobody's ever made before. Don't freeze, don't stop, don't worry that it isn't good enough, or it isn't perfect, whatever it is: art, or love, or work or family or life.

Whatever it is you're scared of doing, Do it.

Make your mistakes, next year and forever."

Neil Gaimanin blogista, pääset sinne tästä.

Unohdin tän hetkeks. Silti aattelen tätä juttua joka päivä. Joka päivä törmään siihen, miten jokaisella on jotkut maagiset rajat, joita ei voi ylittää. Jos ne ylittää, tapahtuu jotain. Jotain kamalaa varmaan, koska aiheesta pitää puhua koko ajan, määritellä itseään.

Minä en voi, koska olen tällainen, en tuollainen. Minä en osaa, koska olen tyhmä. Minä en oikein uskalla tätä. En voi yksin. Musta tuntuu hölmöltä. Seisoin siinä ja tunsin itseni idiootiksi. Mitä ne ajatteli siellä musta.

Tuntuu, että koko ajan aika menee siihen, kun pitää miettiä, millainen on ja mitä vois tehdä. Sen sijaan, että tekis vaan, kokeilis vaan. Unohtais hetkeks sen, ettei osaakaan ehkä, että pitää varoa mystistä jotain, että pitää jännittää, ettei oo ennen ollut hyvä.

Mitä väliä sillä on, jos vähän mählii? Jos vähän menee pieleen? Ketä kiinnostaa, miltä sä näytit siellä? Ihan oikeasti, tosissaan, sun pään ulkopuolella?

No, joitain. Mutta mitä sitten? Miten täysin tuntemattoman sana vaikuttaa suhun? Ei mitenkään. Miks mun pitäis ajatella sitä, että muut ehkä ajattelee musta jotain, jotain noloa?

Vähän aikaa sitten näin aloittelevien ballerinojen esityksen. Musta se oli suloinen. En oo ennen nähnyt balettia ja olin haltioissani, kun porukka osas sillee tipsutella varpaillaan. Osasta tyyppejä näki, ettei ne oo kauaa tanssinut. Tunnistin itseni: mäkään en oo kauaa tanssinut ja näytän vielä aika tönköltä. Myöhemmin joku sanoi ballerinoista, että ne oli vähän, en muista tarkasti sanaa, mutta epätäydellisiä. Sillee, noloja. Myötähäpeisiä. Ihania ja kiva että uskalsivat, muttei täydellisiä.

Mun tuli siitä paha mieli. Miks aina pitää ääneen sanoa, että ei mennyt ihan putkeen? Mitä väliä sillä on, jos ei ihan osaa? Jos vähän horjuu? Mua jännittää kaikenlainen esiintyminen tosi paljon, ja jos uskaltaisin mennä ihmisten eteen tanssimaan, se olis mieletön voitto. Miks sitä pitää analysoida, että näytti siltä ja tältä, vähän huonolta. Miksei voi vaan mennä, tehdä ja tadaa se oli siinä?

Ymmärrän, että virheitä pitää analysoida, että niistä oppii. Ymmärrän sen. Joskus täytyy sanoa ääneen, että tää meni pieleen koska. Mutta se, että ne muistaa ekana, virheet, tai aloittaessa jo jännittää että mä varmaan mokaan mä varmaan, se on musta huolestuttavaa. Miksei me kannusteta itseämme kokeilemaan? Leikkimään? Miks se virheen mahdollisuus on usein ekana mielessä? Se, että aina pitää muistaa riskit riskejä on mitä riskejä nyt on? Miten voin nolata itseni tänään? Miksei voi mokata ja jatkaa matkaa?

Muutamia vuosia sitten tein tietoisen päätöksen, etten enää huomioi sitä, jos kompastun. Kompastelen paljon, ja kun niin käy, tulee kiusaus sanoa se ääneen: oho hihi meikä mokas. Yritän tietoisesti olla tekemättä sitä, ja se on vaikeaa: se, että joku outo, epätäydellinen, virhe-asia voi vaan tapahtua eikä sitä tarvi omia, ottaa itselle. Ei tartte sanoa mitään, ei selittää. Se voi vaan tulla ja mennä, pieni epätäydellisyys, joita sattuu kaikille eikä sitä tarvi ajatella eikä ottaa itsensä osaksi.

En nyt saa sitä lausetta ulos, sellaista, joka kertois, mitä ajattelen: miten mun mielestä sun pitäis lakata kokonaan sanomasta itselles ettet osaa tai uskalla tai kykene ja vaan kokeilla, tehdä ja mennä. Ja sit, jos moka tulee, niin tulkoon.

Sit voi kohauttaa olkia.

En tajua sun valintoja

"10. Give up labels. Stop labeling those things, people or events that you don’t understand as being weird or different and try opening your mind, little by little. Minds only work when open. 

“The highest form of ignorance is when you reject something you don’t know anything about.” Wayne Dyer"

Tästä World Observerin artikkeliin 15 Things You Should Give Up To Be Happy

Mua ärsyttää se, kun asioita sanotaan oudoiksi. Omituisiksi. Kun niitä pitää analysoida, mikä tuo on miks se tekee noin mitä se nyt tekee mikä tuo on. Jotenkin mulla on suuri tarve just nyt antaa kaiken olla semmoista kuin se on.

Yks päivä kävelin töihin ja mua seurasi hetken sellainen vanha päihdealan mies. Se jutteli itselleen: otetaanko kädestä kiinni, joo ei oteta, me ollaan aika korkealla jo. Se pyysi multa tupakkaa ja kun sanoin, etten polta, se käski mun valehdella paremmin. Sanoin, etten valehtele ja oon matkalla töihin. Meidän tiet erosi ja mies huuteli mennessään, että muistakaa pidättää hengitystä.

Mua ei yleensä pelota tuollaiset miehet. Ne juttelee asioita, joita en tajua, muttei se mitään. Niillä on aika avaavia juttuja välillä. Koskaan ne ei oo tehny mulle pahaa, vaikka välillä ne juttelee metrossa että TAPAN KAIKKI SAATANA.

Tunnen yhden ihmisen, jonka asuintalossa asuu myös narkomaaneja. Se kutsuu niitä vatipäiksi. Mua jotenkin ahdistaa se. On ahdistavaa asua narkkarien kanssa samassa talossa, ymmärrän sen. On ahdistavaa, kun ne sekoilee ja niistä ei oikein koskaan tiedä, mitä ne tekee. Ne on myös pelottavia, kyllä mäkin pelkään niitä joskus. Mutta onks niitä pakko sanoa vatipäiksi.

Ärsyttää se, kun ihmisten on vaikea puhua asioista, sanoa niitä ääneen. Oon itse ajatellut niin, että useimmille asioille on oikea, niin kutsuttu virallinen nimi, ja jos tuntuu vaikealta, käytän sitä. Alkoholisti. Narkomaani. Mielenterveysongelma. Depressio. Penis. Yhdyntä. Viralliset sanat tekee siitä jotenkin helpompaa.

"Outo" voi olla myös kiva sana. Outous on jännittävää ja ihanaa. Joskus kuitenkin tuntuu, että jos ihmistä sanotaan oudoksi, se on jotenkin huonompi. No se on semmoinen, tiedäthän, outo

Tuntuu vaikeelta, kun ärsyttää. Mitä sanoja ihmisten sitten pitäis käyttää? Miks annan sanoille niin suuria merkityksiä? Käytän itsekin samoja sanoja: outo, omalaatuinen. Mutta omassa päässäni oon tietenkin parempi, sehän on IHAN ERI ASIA koska minä

En väitä ymmärtäväni sitä, miks joku haluaa juoda joka päivä. Tai miten joku pystyy juomaan joka päivä. En myöskään ymmärrä, kuka haluaa hitto kuunnella iskelmää koko ajan. En ymmärrä, miks ihmiset ajaa kilometrin matkan autolla tai edes bussilla. Laiskat, kävelisivät!

On kuitenkin jotain, mitä ymmärrän: nää asiat ei kuulu mulle. Muiden valinnat, vaikka miten outoja, tuhoavia, omituisia, omalaatuisia tai kalliita, ei kuulu mulle. Voin sanoa mielipiteeni, joo, mutta mieluiten kysyttäessä. Ja nätisti.

"7. Give up the luxury of criticism. Give up your need to criticize things, events or people that are different than you. We are all different, yet we are all the same. We all want to be happy, we all want to love and be loved and we all want to be understood. We all want something, and something is wished by us all."
Tästä World Observerin artikkeliin 15 Things You Should Give Up To Be Happy

Miksi olemme yhdessä

Oon tällä hetkellä yksin. Se on tietoinen valinta. Oon ollut monessa ihmissuhteessa, joihin en ollut valmis.

Kuka sitten on valmis? Oon miettinyt asiaa paljon. Jotkut tuntuu olevan jo nuorena tosi valmiita. Jotkut ei (mun mielestä, toimhuom) ole, ja silti ne porskuttaa eteenpäin suhteessaan. Jotkut eroaa. Jotkut ei eroa, vaikka ne (mun kokemuksen ja tulkinnan mukaan, toimhuom) tuntuu kärsivän koko ajan.

Kuka on valmis? Ja koska sen tietää? Kenen kanssa tullaan valmiiksi, oman itsen vai toisen ihmisen, joka jotenkin tekee kokonaiseksi, maagisella elokuvatavalla?

Oon lukenut viime aikoina paljon ihmissuhdeuutisia. Niistä tuli paha mieli. Ihmiset vaan on ja elää yhdessä, mutta onnettomina. Miksi?

"Parisuhteessa olevista tai olleista kolme neljästä koki, että parisuhteessa on parempi olla hiljaa tunteistaan ja että käytännössä riita päättyy mököttämiseen tai itkuun. Kaksi kolmesta kertoi, että toisen menemisiä kontrolloitiin. Yli puolet piti sitoutumista toisen omistamisena. Joka toisessa suhteessa mitätöitiin ja nöyryytettiin ja joka kolmannessa uhkailtiin, kiristettiin, määrättiin ja pakotettiin."

Tästä Turun Sanomien tekstiin 

Tulevien isien käsitykset parisuhteesta havahduttavat

"Monien on vaikeaa erottaa oma tulkinta ja tosiseikat toisistaan. On todella yleistä suuttua kumppanille vaikkapa tämän ilmeen perusteella. Mutta mitä jos tulkintani ilmeestä onkin väärä ja suuttumisen taustalla onkin oma pelkoni tai epävarmuus, jota heijastelen kumppaniin? Tällaisessa suhteessa ollaan usein pysyvässä väärinymmärryksen tilassa. Kumpikin on todella yksin, vaikka ollaan yhdessä."

Tästä Me Naisten HEIDI HEINOn tekstiin 

Näin pelastat vaikeuksissa olevan suhteen – pariterapeutti neuvoo.

Tällaiset uutiset alkaa vituttaa mua helposti, lähinnä siksi, että tunnistan itseni niistä. Ei, emminä voi puhua mun tunteista, toisen tulee niistä paha mieli. Ei en minä voi sanoa, mitä ajattelen. Ei kun kyllä tästä suhteesta vielä jotain tulee, mun täytyy vaan yrittää kovemmin. Ei kun en mä ole onneton, kaikki on ihan hyvin. Kusetusta, kusetusta kusetusta kusetusta.

Mun ystävillä ja tuttavilla ois monesti ollut tilaisuus sanoa "mähän sanoin". Kukaan ei oo koskaan sanonut. Kiitos siitä. Kiusaus on varmasti ollut aikamoinen.

Oon viimein alkanut tajuta itseäni ja sitä, miten toimin. Mun on vaikeaa sanoa ei, mikä johtaa siihen, että saatan satuttamista välttääkseni kokeilla ihmissuhdetta, josta tiedän jo alussa, ettei se toimi. Missä tiedän? Jossain aivon takana. Sydämessä. Jossain piilossa. Semmoisessa, jota on vaikea kuunnella: eikun kyllä tästä jotain tulee mieli ole hiljaa.

Toi "satuttamista välttääkseni" on kyllä kans universumin naurettavin termi. En halua satuttaa sua niin annan sun kiintyä muhun koska en kehtaa sanoa etten tahdo. KUN EN HALUA SATUTTAA lääpä lääpä ei helvetti

Miks kaikki on niin vaikeaa? Miks on niin vaikeaa sanoa, miltä oikeasti tuntuu? Miks jotkut elää 15 vuotta yhdessä, vaikkei hommat toimi, ja jotkut luovuttaa? Miksi? Mistä sen tietää, koska pitää antaa periksi?

"My SO somehow has been 'fattening' me up throughout our relationships. Refuses to tell me how he did it. I have spent thousands on nutritionist and doctor appointments because of my "mysterious" weight gaining over the years. Aside from this bombshell, our relationship is perfect. Should I leave him? Can I contact the police? WHAT ARE MY OPTIONS."

Tästä reddit-threadiin 

MY (26F) HUSBAND (30F) CONFESSED HIS WEIGHT GAIN FETISH LAST NIGHT. I have gained 100+ pounds since I met him BECAUSE OF HIS FETISH. (throwaway, he knows my acct)

Helppo nakki: jätä se paska. Juokse jo. Mutta entäs sitten, kun kyseessä on oma itse, ja kaikki on ihan hyvin? Ei suuria ongelmia, mutta jotenkin tuntuu tyhjältä. Lähteä vai jäädä? Kauanko pitää jahkailla? Kauanko pitää yrittää? Kaikki on ihan ok tää muuttuu varmaan paremmaksi tässä

Koska tietää, ettei pidä luovuttaa? Koska ei pidä luovuttaa? Miks jotkut ei koskaan luovuta, vaikka kaikki on paskaa?

Maailmassa on miljardeja ihmisiä, ja silti moni, myös itse on joskus ollu varma, ettei toista löydy. Tämä homma täytyy saada toimimaan kaikki menee kyllä hyvin tämä on se juttu. Koska lakataan etsimästä? Vaihtoehtojahan on loputtomasti, jos niitä oikein alkaa ajatella.

Kaikenlaiset ihmissuhdeongelmat ärsyttää mua tällä hetkellä tavattomasti. Koen että suurimman osan vois korjata puhumalla, mutta puhutaanko? Ei kun ei tässä mitään mä oottelen että tää menee ohi lalalalaa

Ärsyttää, että on itsekin tehnyt samaa: jatkanut, vaikka tietää, että nyt pitäis jo lopettaa anna olla jo

Mistä tietää, koska sitä sisäistä ääntä pitää kuunnella, koska ei? Mistä tietää, koska se sisäinen ääni on vain sekaisin kaikista vanhoista jutuista tai tottunut siihen lähdejolähdejo-mantraan? Miks jotkut ei koskaan tee asioille mitään?

YLEn mainoksessa sanottiin kerran"sano ei, kun pelkäät ja kyllä, kun pelkäät turhaan". Mistä tietää, että pelkää turhaan?

Jos kehenkään ei voi luottaa

"Puskasta hyppää pimeällä puistotiellä väkivaltainen mies, joka käy peittävästi pukeutuneen, selvin päin liikkuvan naisen kimppuun. Nainen huutaa apua ja potkii vastaan.

Tällainen on myytti oikeasta raiskauksesta. Sen tuomitsevat kaikki.

Todellisuudessa vain reilusti alle puolessa poliisin tietoon tulleista raiskauksista tekijä on uhrille tuntematon. Suurin osa raiskauksista tapahtuu kodeissa tutun tekemänä tai tutustumistilanteessa baari-illan jälkeen." 

Tästä Helsingin Sanomien Heidi Väärämäen uutiseen "En ymmärtänyt, että minut oli raiskattu".

Lukiessani tätä uutista tuli taas se olo: kehenkään ei voi luottaa. Ei kehenkään.

Jokainen ajattelee, ettei minun perheessä. Ei minun kaverit. Ei minun sukulainen. Ja silti: ihan varmasti niin ajattelivat myös ne, jotka osoitettiin vääräksi. Kyllä, sinun mies. Sinun kaveri. Sinun sukulainen. Luulit, että voit luottaa, mutta ei, et voi.

Kehen voi luottaa? Tätä mietin usein. Voiko kehenään? Onko meistä jokainen tietynlaisen loukkauksen tai kolhun päässä väkivaltaisesta hirviöstä? Mistä sen tietää? Tietääkö mistään?

Luulen, ettei tiedä. Murhaajatkin näyttää aina ihan tavallisilta.

Hirviö. Hullu. Ei-ihminen. Nää on vaarallisia termejä: kun pahiksesta tehdään hirviö, se ei enää ole ihminen. Ei minun sukulainen voisi olla tuommoinen, enkä minä, eikä naapuri. Vain hirviöt. Ei ihmiset. Ja silti: ihmisiä ne uutisten pahiksetkin oli, ennen hirmutekoaan.

Voiko kehenkään luottaa? Ehkei. Mutta. Jos kuka tahansa – siis aivan kuka tahansa, myös sinä ja se sinun kaveri – voi pimahtaa ja tehdä hirmuteon, niin silloinhan on myös mahdollista, että kuka tahansa voi olla tekemättä hirmutekoa.

Jos kehenkään ei voi luottaa, silloin kaikki on samanlaisia: ei-luotettavia. Kääntäen ajateltuna silloin kaikki on myös yhtä luotettavia: jos kehenkään ei voi luottaa, sehän tarkoittaa, että kaikkiin voi luottaa. Ihan yhtä paljon, tai vähän.

Tällaista ajattelen tänään.

Sun kuuluu olla kuten kaikki muutkin

Vähän aikaa sitten yks ihminen sanoi mulle, että pelkää, että musta tulee samanlainen kuin kaikista muistakin. Se ei tarkoittanut sillä varmaan mitään erityistä, mutta tuntui vähän ahdistavalta: pahintahan olis olla ihan tavallinen. Joku, jossa ei oo mitään erityistä.

Juttelin aiheesta toisen kaverini kanssa. Se sanoi näin: tottakai sun pitää olla kun muutkin. IHMINEN. 

Tuli taas jotenkin vähän hölmö olo. Miks aina luulen, että mun pitää olla superihminen, joka ei koskaan suutu ja on aina positiivinen ja kiva? Miks mun pitäis olla? Miks olis niin kamalaa olla tavallinen ja normaali?

Ehkä on aika, että oon vaan ihminen.

Voisiks lukee mun ajatuksia

Kun oon vihainen, toivon aina, että muut vaan tietäis sen. Jotenkin huomais. Ettei sitä tarttis erikseen sanoa: nyt on huono päivä. Sitä miettii mielessään, että miksei noi voi vaan tajuta.

En oikein tiiä, miks se on niin hirveää sanoa. Miks on niin vaikeaa kertoa suoraan, että nyt tuntuu tältä ja mua ei huvita. Sitä toivoo, että muut maagisesti vaan ymmärtäis.

Se, että vaatii muilta telepatiaa, aiheuttaa ongelmia. Kun oon ärtynyt, tuun vielä ärtyneemmäksi, jos muut tekee jotakin, mikä ärsyttää mua. Ne ei tiedä, että mua ärsyttää, koska en sano sitä, mutta tuun silti ärtyneeksi, koska ne vaan toimii tavalla, joka ottaa mua aivoon. Eikä ees tajua sitä! Maagisesti. Telepaattisesti.

Kun tuuli suuntaansa muutti... -blogissa mietitään, miksei naiset pyydä asioita suoraan.

""Ajattelisit itse" -käsky taas on suorastaan naurettava, mistä helkkarista se mies voi tietää minkämerkkistä suklaata, kukkakaalia tai kivennäisvettä haluat kaupasta juuri tänään, jos et itse sitä hänelle sano? Entä miten hän osaa hieroa kivistäviä hartioitasi, tuoda lämpimän viltin tai tehdä ruokaa, jos et ilmaise tarpeitasi hänelle? Joskus musta tuintuu että miehiltä odotetaan vähintäänkin selvännäkijän tai ajatustenlukijan taitoja, mitään heille ei suoraan kerrota (ei, se, että edellisenä päivänä toteat sohvalla, että tekisi mieli banaania, ei tarkoita sitä että mies osaisi sen seuraavana päivänä kaupasta ostaa -eteenkään jos mielitekosi vaihtelevat päivittäin.) mutta auta armias jos kauppakassista jotakin puuttuu niin vähintään tyttökavereille itketään, että "Kun sen olisi pitänyt osata ajatella! Miksei se ajattele mua?!""

Tästä Kun tuuli suuntaansa muutti... -blogiin.

Kaksi ihmistä, joka varmaankin asuu yhdessä, tai on edes läheisesti tekemisissä, koska ostoksia ja lapsi tehdään kaksin. Sitten yksi suuttuu, kun toinen ei ymmärrä tehdä asiaa, jota yksi ei ole suoraan pyytänyt tekemään. Mutta kun olis pitänyt ymmärtää toimia just tällä tietyllä tavalla.

Mulla on suu, jolla voisin puhua, mutten aina halua. En halua kommunikoida, koska haluan, että muut vaan rakastais ja ymmärtäis ja osais lukea mua niin hyvin, että ne alitajuisesti tietäis koska oon milläkin tuulella. Seuraavaksi uutisia mulle: tällaista ei tapahdu. Telepatiaa ei ole.

En usko, että toisen kaikkia ajatuksia voi arvata, vaikka olis 40 vuotta yhdessä. Muutenhan esimerkiksi avioerotoiveet ei koskaan tulis sille toiselle osapuolelle yllätyksenä. Siinäki vois muuten sanoa että sun ois vaan pitänyt tietää et oon onneton miten saatoit olla tajuamatta!!

Oon viime aikoina vähän ymmärtänyt, että jos haluan, että jotain tapahtuu, mun täytyy aktiivisesti pyrkiä sitä kohti. Turha on kiukutella sille ja tälle ja tolle, kun ne ei tee ja toimi ja ymmärrä just siten kuin mä haluan, jos mä en ilmaise, mitä haluan.

Luulen, että siks väärinkäsityksiä syntyy. Koska elän minuna, ajattelen ensisijaisesti omia ajatuksiani ja juttujani. Ne on mulle selviä. Tiedän, koska on huono päivä ja koska oon ollut kauan vihainen. Jotenkin siinä välissä, joskus, unohtaa, ettei muut näekään mun pään sisään tai osaa arvata, mitä haluan tai tunnen. Sitten kiukuttaa ja itkettää. Kukaan ei oo niin ärtynyt kuin minä kukaan ei vaan tajua!

Siirrän edelleen vastuuta muualle. Ahdistaa - no tee jotain! Mutku en haluuuuu eiks joku muu vois Ei voi, mun täytyy. Jos on paha mieli, niin apua saa varmimmin sitten, kun sitä pyytää. Jos odottaa, että muut vaan taianomaisesti huomaa, joutuu tekemään just sitä: odottamaan.

Jos teillä on joku, joka tajuaa tosi pienestä jutusta, jostain minivihjeestä ja huokauksesta että miltä teistä tuntuu, olkaa iloisia. Hyvin, hyvin iloisia. Mulla on ja mä oon. Aina ei tartte selittää, ainakaan kaikille: jotkut vaan tietää. Pientä telepatiaa.

Joku sano joskus, että tyhjän saa pyytämättäkin. Se on aika fiksusti sanottu: ei-mitään saa, jos ei pyydä.

Piristäkää mua

Oon lukenut paljon kaikkia masentavia juttuja, ja kaipaisin jotain piristävää.

Jätä mulle kommentti, 

jossa on jotai kivaa ja siistii ja ihanaa.

Haaste: 11 asiaa minusta

Sain 11 asiaa minusta -haasteen Lentoliskon nurkka -blogista! Näin se menee:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.

Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.

Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

Ei takaisin haastamista!

Aion nyt ensin vastata!

Mikä on sun lempparimuumihahmo?

Pienenä pelkäsin Mörköä, mutta nyt se on musta aika symppis.

Milloin kiipesit viimeks puuhun?

En muista :o Täytyy heti mennä!

Mikä on sun voimaeläin?

Ryhävalas :3

Mikä on hyvä kirja?

Uh oh montako saa sanoa? Black Swan Green, Maailma ilman meitä, Prep, kaikki Candace Bushnellit, Full dark no stars, Vuosi Nolla, Falling out of cars, Geishan muistelmat, Travels with Charley, Tuhat loistavaa aurinkoa, Huone,  Birdy, Minä Ozzy, Nukkelaakso, Eläinten syömisestä, Pitkä matka paratiisiin, Piin elämä, Raw Shark Texts, kaikki Sandmanit. En jaksanut kaivella kirjailijoita. :s

Mikä on paras väri?

Tykkään mustasta ja pinkistä.

Mikä on hyvä elokuva?

Päättymätön tarina, American Beauty, dokkareista Thin Blue Line.

Mitä aiot tehä kesällä?

Aion tehdä kaikkee kivaa, kuten istua puistossa!

Mikä on kivoin asia sinussa?

Kauheen monta kysymystä, joissa pitää valita paras jokin! 

Vaikeaa. Oon ymmärtävä enkä tuomitse heti.

Retiisit on aika hyviä?

Oon syönyt, oon samaa mieltä!

Milloin voi ruveta kävelee ilman kenkiä?

Vaiks heti, jos tahtoo.

Käytätkö eriparisukkia?

Käytän. Joskus ne on tosin molemmat mustia, nii sit sitä ei oikein huomaa.

EDIT: Unohdin kokonaan ne 11 asiaa minusta! Oho. No, mutta tässä ne on:

1. Halusin pienenä aina kissan, varsinkin oranssin! 

2. Tykkään kipoista ja säilytysrasioista. Musta olis ihanaa hankkia kamalasti erilaisia purnukoita ja säilyttää niissä kaikki!

3. Purnukoista tuli mieleen, mun suosikkijuttu pienenä oli Nalle Puh.

4. Ajoin kerran melkei hirvikolarin.

5. Laulan suihkussa yleensä Omnian Morrigania.

6. Pelkään kauheesti kauhuelokuvia enkä viitsi katsoa niitä, koska menee yöunet.

7. Jos saisin joskus oman talon, haluaisin, että siellä olis kirjastohuone, jossa mun kirjat asuis ja menisin sinne aina lukemaan.

8. En tykkää semmosista huvipuistolaitteista, joissa pää menee alaspäin.

9. En oo nähnyt Unelmien Sielunmessua, mut oon kyllä lukenut sen.

10. En joskus oikein ymmärrä hyvännäköisyyttä ja sitä, miten muut sen käsittää. Musta esim. joku Jude Law tai Channing Tatum ei oo mitenkään erityisen näköinen.

11. Mun suosikkijuusto on brie.

Haastan vaiks nämä: 

0606elanliikaa.blogspot.fi

sisarsurumieli.blogspot.fi

jennisfitlife.blogspot.fi

mymorbidfairytale.blogspot.fi

maailmaonkinluovana.blogspot.fi

tuulimuuttisuuntaa.blogspot.fi

1. Oisitko mieluummin tosi taitava laulamaan vai tosi taitava piirtämään? Jos oot jo jompaakumpaa, leiki, ettet oo.

2. Jos painat nappia, yks satunnainen ihminen maailmassa kuolee, mut tilalle saadaan maailmanrauha 50 vuodeksi. Painaks nappia?

3. Jos saisit mennä maailmanpyörään jonkun jo kuolleen kanssa, kenet valitsisit?

4. Jos voisit saada tietää, koska kuolet, haluaisiks tietää?

5. Kenestä tykkäät nyt?

6. Ooks sellainen kuin uskoit pienenä että oot isona?

7. Jatka lausetta: Punainen olisi ollut erittäin iloinen, jos

8. Sähköt katoaa maailmasta huomenna. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

9. Miltä nyt tuntuu?

10. Kehu itseäsi viidellä lauseella. Äläkä käytä mitään lol-hymiöitä siel välissä!

11. Linkitä tähän joku hyvä biisivideo:

Ei vitsi, oon hyvä

Aamulla olin talouteni ainoan peilin edessä vessassa ja vedin hiuksia kiinni. Liike vaati sitä, että nostan kummatkin kädet ylös, ja sit peiliin vilkaistessani huomasin, että mulla on käsissä lihakset. Pienet, näkyvät lihakset.

Jäin hetkeks katselemaan itseäni. Ajattelin, että vau. Hyvä meikä. Ei vitsi. Oon lihaksikas.

Onks joku vielä onnistunut olemaan näkemättä sitä Doven kampanjavideota, jossa naiset ensin kuvailee itseään piirtäjälle ja sitten toinen nainen kuvailee niitä? Sitten ollaan ihmeissään, kun toisen naisen kuvailusta tulee kauniimpi kuva; toisen kuvaus on paljon kauniimpi ja lempeämpi kuin oma. Miksi?

Kaikilla sanoilla tuntuu olevan merkityksiä. Jos puhutaan limutölkeistä, "iso" ja "pieni" ei merkitse samoja asioita kuin jonkun nenästä puhuttaessa. Kun sana sanotaan, se herättää jotain: haluanko olla tällainen, onko tämä hyvä, huono? Onko tämä kaunista?

Kapea, terävä, pyöreä, vino, suora
leveä, iso, tumma, vaalea

mantelinmuotoinen, ulkoneva, kupera, kaareva

kuiva, kostea

Oon käynyt salilla pari kuukautta enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Siellä, pukukopeissa, on aina ihmisiä, jotka on paremmassa kunnossa. Tunnen monia, joilla tuntuu olevan myös liikuntatunnin trauma: ala-asteella kaikki yritti vaihtaa vaatteita mahdollisimman äkkiä, koska muut näkee. Ja ehkä sanoo jotain. Siitä, miten epätäydellinen oon.

Joka viikko näen ihmisiä, jotka on ihan sikahyvässä kunnossa. Rautaisessa. Voisin olla kateellinen: joskus mietin hetken, että voi, kunpa mäkin. Sit tajuan, etten oikeasti halua. En tahdo rautaisia vatsalihaksia, en halua olla sen näköinen. Miks silti tuntuu, että täytyy kadehtia? Miks tuntuu, että niistä käyttäisin "parempia" sanoja kuin itsestäni, omasta kunnostani?

täyteläinen, siro, sorja
pullea, löysä, kireä

sileä, ryppyinen, karvainen, karvaton

pehmeä, kova

Miksen itse riitä? Miks muut tuntuu aina kauniimmilta? En edes halua sitä, mitä niillä on, mutta silti joskus ajattelen, että pitäis. Tommonen mun pitäis olla, miks oon ylpeä pienistä lihaksistani kun voisin olla tollanen

Mua alkaa usein huvittaa. Se, miten alitajuista se homma on: omaa tulee hävetä, muut on parempia. Muista puhutaan kauniimmin. Itsessä on aina jotain saavutettavaa, korjailtavaa, vielä vähän lisää kiitos.

Joskus, nyt, viime aikoina oon vahingossa nähnyt jalkani ja yllättynyt. Kuulosti hassulta tuo. Näen ne ja ihmetyn siitä, että niissäkin on lihas, ainakin yksi, joka vähän näkyy. Ihmetyn siitä, että mä oon saanut tämän aikaan, että mä oon tehnyt asioita ja mun keho on vastannut niihin voimaantumalla. Oon silloin hyvin ylpeä itsestäni.

lihaksikas, voimakas, vahva

rohkea, valovoimainen, rento

hermostunut

voimaantunut, ahdistunut

Salilla ajattelen sitä, miten ylpeä oon niistä muista. Teen sitä tietoisesti: ajattelen, miten kovaa ne ihmiset varmaan treenaa, miten omistautuneita ne on. Oon onnellinen niiden puolesta. Se on päätös, se, etten halua kokea niitä uhkana. Ei tässä oo mulle mitään pelättävää ja ahdistuttavaa, kukaan täällä ei oo paras tai huonoin, kaikki on vaan itsejään ja tekee omia juttujaan, omien tavoitteidensa vuoksi.

Se, että joku muu jaksaa isommilla painoilla, ei oo multa pois. Enhän mä edes halua valtavasti lihaksia: käyn salilla siksi, että haluan jaksaa enemmän, haluan jaksaa kantaa painavia asioita itse. En halua muilta mitään, haluan itseltäni. Ja silti tuntuu, että mun kuuluis haluta: kuuluis olla niin, että muilla on paremmin ja itsellä ei. Jotenkin tuntuu, että kuuluis uskoa, että muut parempia, itse huono.

Puhun itselleni nätisti. Kauniisti. Ajattelen, että hyvä minä, hyvä kun jaksoin vielä kolme nostoa, vaikka painot tuntui aika ikäviltä ja halusin luovuttaa. Hyvä, että jaksoin jatkaa, vaikka teki mieli lopettaa. Joskus lopetan hetkeksi ja jatkan sitten. Hyvä minä, jaksoin sittenkin yrittää!

Oon myös huomannut, miten vanhat tavat pysyy. Joskus puhun edelleen itsestäni laiskana ja epäurheilullisena, niin, miten en puhuis muista. Viime viikolla tajusin, että kohta alkaa olla se hetki, kun se ei oo enää totta. Oonkin jotain muuta, jotain, mitä en oo koskaan aiemmin ollut. Se on ihan okei. On myös ihan okei olla välillä menemättä salille. On okei mennä salille ja tehdä vain vähän, tai paljon. Ihan miten haluaa. Ja muut, ne voi tehdä miten haluaa. Kaikki on okei.

urheilullinen, avoin, ulospäinsuuntautunut

ujo, hymyilevä, kiva

mukava, ihana, herkkä

minä

Valitse sanoja, joilla haluat puhua itsestäsi. Aloita tänään. Älä odota.

Mitä jos huomenna aloittaiskin alusta

Avatv.fissä oli artikkeli nykyhetkessä elämisestä:

"Minkkisen mukaan yksi hyvä keino nykyhetkessä elämiseen on kuvitella itselleen muistinmenetys.

– Miten toimisit, jos olisit kokenut muistinmenetyksen? Huomenna kun heräisit, et muistaisikaan käsityksiä siitä mikä on oikein tai väärin, mitä sinulle on lapsena kerrottu itsestäsi. Miten toimisit, jos ei olisi muistoja? Mikä tuntuisi hyvältä? Mitä lähtisit tekemään? listaa Minkkinen."

Tästä avatv.fin artikkeliin.

Tää tuntuu aika jännittävältä asialta ja siks ajattelin kokeilla sitä. Mitä tekisin, jos huomenna aloittaisinki alusta?

En olis niin huolissani koko ajan. En muistais sellaisia ikäviä asioita, jotka saa mut pelkäämään sitä, mitä huomenna tapahtuu. En pelkäis pimeää tai sitä, että joku tekee mulle tai mun läheisille jotain.

Osaisin riidellä. Nyt en oikei osaa, koska en oo koskaan opetellut. Mutta enhän mä muistais, etten osaa, joten ehkä olisinkin opetellut. Osaisin riidellä hyvin ja avoimesti eikä mun tulis huono omatunto siitä, että oon vihainen.

Olisin hyvä sanomaan "ei". En tuntis huonoa omaatuntoa siitä, etten halua tehdä jotain.

Mitä lähtisin tekemään? Soittaisin viulua. Olisin aloittanut nuorena jo. Kirjoittaisin enemmän joka päivä, en muistais, että lopetin fiktiokirjoittamisen suurilta osin teini-iän jälkeen.

Tätä on jotenkin tosi vaikee kuvitella. Millainen olisin, jos unohtaisin kaiken, mitä musta on kerrottu mulle?

Millainen sä olisit?

Syyllistäminen ahdistaa ihmistä

Aamulehdessä oli artikkeli otsikolla Puhutko näin lapsellesi? – Tutkimus: Syyllistäminen ahdistaa lasta.

"

–Kun vanhemmat harrastavat syyllistämistä, he eivät uskalla asettaa selkeitä rajoja, vaan yrittävät vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen epäsuorasti tunteiden kautta. Vanhempi ei esimerkiksi estä huonoa käytöstä ja kerro selkeästi, että käytöksellä on huonoja seurauksia, vaan kertoo lapselle, että vanhempaa hävettää ihan kauheasti ja vanhemmalla on paha olla lapsen käytöksen takia, Aunola kertoo.



Pahimmat solmut saadaan aikaiseksi, kun vanhempi käyttää kaksoisviestintää. Silloin vanhempi toimii toisaalta rakastavasti mutta samaan aikaan tekee syyllistäviä huomautuksia lapselle.



–Äiti voivottelee, kuinka hän uhrautuu lapsensa eteen. Olisit nyt tyytyväinen, kun äiti on tehnyt niin paljon töitä tämän asian eteen. Äiti on tehnyt kaikkensa, että sinulla olisi kaikki hyvin. Toimisit nyt tällä tavalla, niin äidille tulisi hyvä mieli, Aunola kuvailee psykologisen kontrollin tyypillisempiä fraaseja."

Tästä Aamulehden artikkeliin.

Luin artikkelia ja alkoi vähän huvittaa. Ei se syyllistäminen, siinä ei oo mitään hauskaa. Vaan se, että musta ton otsikon pitäis olla "Syyllistäminen ahdistaa ihmistä". Vai käsi ylös, joka tykkää tulla syyllistetyksi?

Mua on helppo syyllistää. Noistakin fraaseista tunnistan sen, miten tuntuis pisto sydämessä, jos joku käyttäis niitä muhun: et oo tarpeeks hyvä oo nyt nätisti. Ai luoja että inhoan sitä.

Syyllistämisellä saa ihmisen tekemään jotain, mikä ei ehkä muuten huvittais sitä. Mitä se ei ehkä haluais tehdä. Me kaikki halutaan hyväksyntää, ja jos sitä ei saa lähimmiltä, se tuntuu pahalta. Sit tekee mieli miellyttää. Kyl mä teen älä itke.

Joskus sitä ei huomaa. Että se on peli, syyllistäminen. Että se on sen toisen pään sisällä, sen paskaa, jota se ihminen kaataa suhun saadakseen jotain. Sitä alkaa ajatella, että mä oon kamalan huono, oksettava pettymys, en osaa koskaan olla tarpeeks hyvä. Sitä jotenkin alkaa ajatella, että tää on mun vika.

Syyllistäminen on englanniks put the blame on (somebody). Tää tuntuu mun mielestä paremmalta termiltä kuin suomenkielinen: suomenkielinen on syyllistää, mieleen tulee syyllinen, se, joka teki jotain ja on syypää siihen. Put the blame on on laittamista: joku muu tekee, sanoo, panee sut syylliseksi. Syyllistää.

Syyllistäminen on leikki, jossa ei oo mitään hauskaa. Se on peli, jolla voi saada toisen palaamaan luokseen, ihan vaan vihjaamalla, että sä et koskaan uhrautunut mun vuokseni, tää on oikeastaan sun syytä tää kaikki. Syyllistäjän ei tarvitse tunnustaa, ei tartte ottaa vastuuta. Voi vaan huokailla ja esittää sitä, uhria, joka on oikeasti joku muu.

Oon kerran elämässäni syyllistänyt yhtä perheenjäsentä. Muistan sen hyvin. Vieläki oksettaa, kun ajattelen sitä: sitä, millaista peliä se on. Miten toiselle voi vihjata että se on huono ihminen, jos ei saa tahtoaan läpi muuten. Miten voi saada itselleen jonkun pienen, mitättömän voiton sillä, että pelaa epärehellisesti. Onkse nautinnollinen voitto?

Ei.
Vieläki oksettaa.

Muiden sanat ei koskaan riitä

Tällä viikolla lueskelin ulkomaisia lehtiä ja tuli vastaan Daily Mailin artikkeli Audrey Hepburnista.

"The 43-year-old explained: 'She thought she had a big nose and big feet, and she was too skinny and not enough breast. She would look in the mirror and say, "I don’t understand why people see me as beautiful."'"

Tästä artikkeliin.

Lueskelin tätä ja katselin kuvia ja mietiskelin. Ihmettelin.

Tässä on Audrey. Kuva on Wikipediasta. Audrey löysi itsestään vikoja, kuten kaikki muutkin. Joskus koko ajan, tuntuu. Aina on jotain. Semmost se on, kun on ihminen.

Ei sillä oo merkitystä, miten kuuluisa on. Miten siistit vatsalihakset on, miten kaunis on valkokankaalla. Jos ei itse usko siihen, se on vähän kuin joku show, johon muut uskoo, mutta itse ei. Tadaa tässä mä oon, jos mä esitän tätä roolia tarpeeksi vakuuttavasti niin ehkä se menee läpi. Ehkä joskus musta sitten tulee kaunis. Joskus myöhemmin. Kun oon parantanut jotain vielä, vähän vielä.

Oon usein puhunut mun eräälle ystävälle siitä, että sen täytyy itse kehua itseään. Sitä aina odottaa kehuja ulkopuolelta, mutta niissä on ongelma: aina niitä ei tule, ja jos tuleekin, ne on jonkun muun, jonkun, jonka mielipide voi muuttua. Joka voi ottaa ne kehut pois, tosta vaan.

Muiden sanomiset on yhtä tyhjän kanssa. Monet ei ees ota niitä vastaan: älä nyt, vanhahan tämä on, eiku sä oot kaunis ja mä oon ihan ruma. 

Ihan sama, millaisia kehuja muut antaa. Ei ne tartu, jos itsessä ei jo oo sitä tarrapintaa, sitä, joka uskoo että hei meikä on hyvä, meikä kelpaa. Ei ne jää; hetken voi olla kiva olo, mut pian on taas jotain muuta. Joku ruma.

Kehukaa nyt hyvät ihmiset itsejänne. Lakatkaa uskomasta, että joskus jossain maagisessa tulevaisuudessa kaikki on paremmin, että sit, kun. Sä oot hyvä just nyt. Vähänniinku Audreykin.

Miten menee?

Huomenna alkaa huhtikuu ja neljäsosa tästä vuodesta on menny. Miettikää, hullua.

Miten sulla menee tänään?

Näin panin välit poikki ystävääni

Tiiätteks sen, kun on vaikka eronnu jostakusta ja on eka yö kun oot yksin ja ajattelet sitä, mitä oot tehny, ja muistat vaan kaikkee hyvää, sellaset hyvät jutut, sit ajattelet että tää oli kamala virhe tää oli ja otat puhelimen ja sitte,  sitte laitat sen takasin pöydälle.

En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.

Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.

Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.

Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?

Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.

Sit ei soita.

Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?

Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.

Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny.  Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.

Sitten joskus makaa yöllä sängyssä  ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.

Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.

Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.

Kuinka monta vuotta oon tuhlannut

"Anna Perho totesi viisaasti, että onni ei jumaliste asu niissä pienissä asioissa, vaan suurissa: Jos vihaat työtäsi, avioelämäsi on persiistä ja rahaa ei ole koskaan, ei siihen elämään paljoakaan vaikuta pikkulintujen viserrys tai oravan pesän laitto.

Lopeta siis hyvä ihminen jo se marina, ja keskity niihin suuriin asioihin elämässäsi ja muuta ne paremmaksi. Kitinä ei tee sinusta kuin katkeran vanhuksen ja luvassa on aika pirun monta vuotta tylsyyttä, jos et nyt muuta niitä asioita, joihin haluat muutoksen.

Niin että nyt se peräaukko ylös sieltä ja sassiin."

Lue koko teksti MRSL-blogista!

Ai että nautin kauheesti tosta MRSL-blogin tekstistä. Siks, etten yleensä itse halua antaa suoria perse-ylös-penkistä -neuvoja, sekä siks, että tuntui tosi hyvältä lukea siitä ettei pienillä asioilla ookaan ehkä väliä.

Pienistä asioista puhutaan aina. Pitää nauttia minijutuista, joita arki on täynnä ja etsiä niistä iloa ja onnea. Mutta entä jos se onkin noin, ettei ne muuta mitään? Ettei sitä elämän paskuutta voi piilottaa sillä että ai että kun tänään oli ihana ilma sentään, voi että kun viikonloppuna oli sentään se yks kiva hetki?

Oon ajatellut paljon arkea ja sitä, miten paljon ns. paskaa on liikaa. Kaikilla on jotain ongelmia eikä kenenkään elämä oo aina helppoa. Ei ainakaan niiden ihmisten, keitä tunnen. Mutta miten paljon ankeutta kuuluu sietää ja miten monesta unelmasta luoputa, ennen kuin "on oikeus" tai ennen kuin "saa" tehdä ja vaatia muutosta?

Laitoin noi jutut lainausmerkkeihin, koska ainahan sitä saa ja on oikeus. Silti mullakin kesti vuosikausia ennenku tajusin, että a. mun valitsemat asiat elämässä ei toimi ja b. mikään ei muutu, ellen itse ala muuttaa itseäni ja toimintatapojani. Turha istua ja nyyhkiä, että taas kävi näin, kun itse lappaa samaa kakkaa kärryynsä uudestaan ja uudestaan.

Nyt oon miettinyt sitä, kauanko jaksaisin katsella vaikka alkoholistia. Jos kumppani olis alkoholisti. Kauanko jaksaisin? Kauanko viitsisin katsella, jos toinen haukkuu tai halventaa mua? Kauanko jaksaisin odottaa, että antaako toinen seksiä ehkä tänään, vai meneekö kolme kuukautta ennen kuin saa? Kauanko? Kuinka kauan viitsisin maksaa kaiken, koska toinen ei koskaan maksa mitään? Kuinka kauan odottelisin, että nyyh tekstaispa se kundi tekstaispa? Mitkä on niitä asioita, joita mä jaksan odottaa ikuisesti vaikka? Onks sellaisia ylipäätään olemassa, vai haenko mä nyt jotain unelmaa, ongelmatonta olemassaoloa?

Viime aikoina oon tullut hyvin kärsimättömäksi. Muutos nyt heti! Oon pannut tahallani tauolle sellaisia ihmissuhteita, jotka rasittaa mua, vie energiaa kirjoitan tästä myöhemmin lisää. Sitäkin oon miettinyt. Tekeekö ystävät niin? Kuuluuko ystävän jaksaa aina? Millainen ystävä se on, joka sanoo, että sori sun ongelmat ei enää kuulu mulle en enää jaksa kuunnella? Onko se ystävä?

Oon aina vaatinut itseltäni paljon siinä mielessä, että mä en saa vaivata muita. Mä en saa aiheuttaa ongelmia. Mun tehtävä on ollut tehdä muiden elämä mukavaksi ja hyväksi ja voi luoja millaista on yrittää päästä irti siitä toimintamallista. Ajattelen koko ajan, että kuuluuko näin tehdä, että saako ja voiko ja miten paljon itselleen saa vaatia, ennen kuin on itsekäs paska. Millaisia asioita saa tunnustaa ja saako toiselle sanoa, että mä en enää usko suhun ihmisenä oon pahoillani. Saako?

Mietin koko ajan sääntöjä. Etsin niitä. Missä sanotaan, saako kaverit riidellä? Saako ystävälle sanoa, että mua ei kiinnosta kuunnella tätä enää en jaksa? Loppuuko ystävyys siihen sitten, onko se päätös? Toistaiseks ei oo ollut.

Oon ollut hyvin hämmästynyt siitä, miten sallivia muut on. Miten muut ymmärtää, että mä muutan nyt niitä isoja asioita elämässäni ja nostan perseeni ja teen eri tavalla kuin ennen. Mua ymmärretään. Joskus mua harmittaa, etten mä jaksa vastata siihen, en ymmärtää ketään, en mitään ongelmia oikein millään tavalla. Jos et jaksa jos et kestä niin muuta ittes älä valita mulle!

Oon alkanut aika paljon käyttäytyä niin kuin muutos olis helppo juttu. Niinku se pitäis vaan tehdä. Tää ärsyttää mua vähän. Niinhän muutos pitääkin vain tehdä, mutta silti; miten monta vuotta itse tuhrasin sellaisiin juttuihin, jotka ei vieneet mua mihinkään eikä antaneet mulle mitään. Mä vaan annoin ja annoin ja  annoin. Ja katkeroiduin. Elämä on niin vaikeeta ja se on muiden syy, ei mun! 

Syy oli mun. Mun piti ottaa vastuu. Sitä toivoisin ehkä muiltakin: että ne ottais vastuun. Eikä käyttäis 24 vuotta elämästään sen miettimiseen, että onko oikeus, saako, voiko.

On. Saa. Voi. Ei meillä oo kuin tää yks elämä. Tee jo jotain sille.