Päivän inspiraatiokuva: Phenomenal

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Present

Kuvalähde.

Kehen voi luottaa?

Kehen voi luottaa?

Töissä kerran puhuttiin tästä. Työkaverin mukaan kehenkään muuhun ei voi täysin luottaa, paitsi itseensä. Mut onks se totta?

Kenen neuvoja kantsii kuunnella?

Mä oon joskus heränny vasta myöhemmin miettimään, miten hölmöjä päätöksiä oon aiemmin tehny. Miten oon satuttanu itseni ja jonkun muun siinä samassa. Miten oon tienny, että joku asia on huono idea, mutta silti tehny sen. Miten oon sanonu joo, kun ois pitäny kieltää, ja kieltäny, kun ois pitäny myöntyy.

Ooks koskaan ajatellu "mitä oikein aattelin"?

Jotkut herää viikonloppuisin vieraan ihmisen kotoa, tai omastaan, eikä tiedä, miten on päässeet sinne. Sit miettii, miten tässä näin kävi. Miten annoin tän taas tapahtua vaik lupasin itselleni?

Usein mä sisälläni tiedän jo jonkun asian alottaessani, mikä on hyvä ja mikä ei. Illan viimeisen juoman tilatessa sitä tietää, että tästä tulee huono olo, mut silti sen tilaa, vaikka lupas itselleen. Joskus mulle tulee ihmisestä joku mielikuva, jota en haluaisi uskoa, koska se kuva on negatiivinen. Humps, sit se olikin totta. Sit voi sanoo "mä kyllä tiesin sydämessäni".

Kuka on aina mun puolella?

Mä en aina luota muhun. Usein en kuuntele itseäni, sitä ääntä, joka tuol sisällä juttelee ja antaa hyviä neuvoja. Ei, mun pitää ajatuksillani puhua siihen päälle, olla viisaampi. Puhua kuudennen aistin, vaiston, senjutun päälle, kyllä sä tiedät.

Mä en nyt oikein osaa muotoilla lauseeks tätä ideaa, joka mulla on. Sitä, miten itseään voi pettää ja tehdä vastoin lupauksiaan, ja sit lupaa oppia niistä, muttei opikaan. Kuinka paljon mä antaisin anteeks jollekin muulle, jos se joku muu aina neuvois mua olemaan kuuntelematta järjen ääntä ja olis silleen "tee se vaan kyl se siitä" ja sit hommat menis mäelle? Kuinka paljon mun hermot menee ihmisiin, jotka toistaa samoja virheitä, muttei itseeni, kun teen samaa?

Miks on niin vaikee luottaa itseensä? Miks on niin helppoo tehdä huonoja päätöksiä aina uudelleen? Miks vaisto tai kuudes aisti on semmonen asia, et sen kuuntelemisesta tulee vähän hölmö olo? Pitäiskö päätöksii tehdä järjellä vai sydämellä?

Päivän inspiraatiokuva: The less you have...

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Don't worry

Tää on mun mielestä ollu aina jotenkin tosi rauhoittava ajatus.

Kuvalähde.

Ajattelen

Mulle on usein sanottu, että ajattelen liikaa. Älä ajattele. Lakkaa ajattelemasta nii paljon. Älä mieti sitä.

Mä kiellän myös itseäni ajattelemasta asioita. Älä ajattele sitä, tuut vaan surulliseks. Älä ajattele sitä, ei siitä oo hyötyä. Älä ajattele sitä, sille ei voi mitään.

Ajatukset ei lakkaa vaan siks, että ajattelee, ettei niitä sais ajatella. (Olipa hirvee lause.) Oon tässä miettiny, että ehkä mun pitäiskin ajatella kaikkee. Ihan kaikkee. Myös niitä asioita, joista tulee epämiellyttävä ja hankala olo.

Mut ajatukset kiertää usein kehää. Ajattelen paljon samoja asioita. Mietin eilen, että taidan aatella epäolennaisia asioita: kuvittelen ja haaveilen sen sijaan, että oikeasti omistaisin mieleni aikaa semmosille asioille, joita pitäis käsitellä.

Kaikenlaisissa elämäoppaissa sanotaan aina, että asiat pitää käsitellä. Ongelmia pitää käsitellä, menneisyyttä pitää käsitellä, traumoja pitää käsitellä, kokemuksia pitää käsitellä. Kaikkee pitää käsitellä eikä missään nimessä haudata.

Koen, että tää menee ristiin sen kanssa, ettei sais ajatella liikaa. Älä ajattele sitä - mut entä jos täytyis? Entä, jos on pakko? Entä, jos se asia tulee takasin ja takasin ja takasin vaikka kuinka haen jotain zen-oloa jossa voin jättää menneet tuskani ja ongelmani universumille ja keskittyä vaan siihen, mitä on nyt?

Mitä mun täytyy ajatella? Miksi? Onks ajattelusta kieltäytyminen epäterveellistä vai viisasta? Paljonko ajattelua on liikaa? Entä, jos käy terapiassa 16 vuotta: onko se liikaa ajattelua vai sitä, että jokin asia nyt vaan kaipaa paljon ajatusaikaa? Koska päästetään irti? Koska jonkun asian ajatteleminen lakkaa? Miten ollaan ajattelematta asiaa?

Tää tuntuu taas semmoselta tekstiltä, josta joku sanois, että ajattelen liikaa. Mut arvatkaa: semmosen sanominen ei saa mua ajattelemaan vähemmän. Se saa mut lähinnä välttelemään, kieltämään itseltäni semmosia ajatuksia, jotka kuitenkin hiipii mieleen koko ajan. Sit tunnen syyllisyyttä, koska ajattelin liikaa enkä osaa lopettaa ja liika miettiminen on pahasta ja ei kukaan muu mieti tällasia ikinä apua.

Joten ehkä mä nyt sitten ajattelen kaikkea, mitä tekee mieli. Ja ajattelen. Ja ajattelen.
Katotaan sitten, koska on liikaa.

Päivän inspiraatiokuva: Such an Idiot

Kuvalähde.

Anna kaikkes

Kuvalähde.

Tiiäks sen tunteen kun valitat vaikka siitä että ruoka on pahaa, ja joku sanoo, ettei kantsis valittaa, kun joillain maailmassa ei oo ruokaa? Se on totta. Samalla sillä ei oo mitään väliä, koska mun ongelmat on aina isompia kuin sun, ja sun ongelmat on aina isompia kuin sen sun kaverin.

Oon viime aikoina kokenu uupumusta, joka on johtanu siihen, ettei mua kiinnosta muiden ihmiset ongelmat. Kaikki pienet napinat ja vikinät alkaa välittömästi ottaa aivoon. Mua kiinnostaa silloin lähinnä minä ja mun tuntemukset, ei muut.

Oon järkyttyny siitä, miten helppoa on olla välitämättä. Miten helppoa on vähätellä muita tai aatella, että minähän tässä oon tärkeempi ja elämäni tärkein ihminen ja työnnä sinä ne ongelmas vaikka pyllyyn.

Se on sikahelppoa. Mähän oon mun tärkein ihminen, miks mun pitäis kuunnella, välittää tai ymmärtää muita?

Jos mua ei kiinnosta tai en jaksa, en yleensä vastaa mitään. Bambi-elokuvassakin opetettiin, että jos ei oo mitään kaunista sanottavaa, älä sano mitään. Yritän elää niin, varsinkin silloin, kun ei oikeasti pahemmin kiinnosta. SIlloin, kun kovasti tekee mieli lähetellä viestejä, joissa lukee "sinä ja sinä ja sinä ja SINUN ONGELMAT entäs minä????"

Ymmärrystä, kuuntelua, tukea, haleja. Tilaa, armoa, pitkää pinnaa, rauhottumista, kiukun nielemistä. Kuuntelua. Sallimista. Ymmärrystä. Tilaa.

Paljonko on tarpeeks? Paljonko pitää antaa? Paljonko just mun pitää antaa, että olisin hyvä ihminen, muut huomioonottava, tarpeeks hyvä ystävä?

Uskon, että jos ite on aivan loppu, ei voi antaa. Ei voi antaa, jos ei oo mitään annettavaa; jos voimat menee selviytymiseen, siihen että raahautuu eteenpäin ja yrittää päästä päivästä toiseen.

Uskon myös, että useimmat meistä vois antaa enemmän. Mä voisin antaa enemmän. Yleensä en jaksa tai viitsi. Aattelen, että päivä oli pitkä ja niska kipee ja minähän en kuuntele nyt ketään yhtään enkä vastaa puhelimeen enkä anna tätä penkkiä tolle mummolle koska mua VÄSYTTÄÄ KAIKKI.

Ja kuitenkin: kyllä mä jaksaisin. Mulla olis annettavaa, mä voisin jakaa hyvää, jos vaan viitsisin. Mutta kun se on niin vaikeeta. Ymmärtävän vastauksen muotoileminen tekstariin kestää pidempään kuin se, että kirjottaa "en jaksa tänään sua yhtään kiitti".

Usein ei tunnekuohussa tuu ajatelleeks sitä, että se yksikin "no kiva että SULLA on hauskaa" -viesti voi aiheuttaa surua ja hämmennystä siellä toisessa päässä. Miks tuo on ynseä, miks se on noin kireä? Mun päänaukomisviestin vastaanottajan elämän tärkein ihminenhän on tietenkin hän itse, en minä. Usein mulle ei ynseän viestin saamisen jälkeen tuu mieleen, että oho, nyt tolla on huono päivä; mulle tulee mieleen, että mitä minäkin oon tolle nyt tehny.

Niin se menee. Sitä vaan aattelee kaiken itsensä kautta.

Oon kokenu palkitsevaks sen, että ajattelen sen toisen tunteita. Silloinkin, kun mun ensimmäinen reaktio ois heittää puhelin seinään. Se ei oo niin vaikeaa kuin aluks luulis; sitä vaan miettii, että no, ite käyttäytyisin kyllä ihan samalla lailla. Ite pitäisin myös omaa ankeeta maanantaitani huonompana ku muiden ja äksyilisin.

Mun elämän tärkein ihminen voin olla mä itse. Mun täytyy huolehtia musta, mun jaksamisesta ja siitä, että saan sen, mitä tarvitsen. Sen ei kuitenkaan tarvi merkitä sitä, että muiden elämän tärkeimmät ihmiset ei olis mulle tärkeitä. Etten mä muistais, että samalla tavalla nekin toimii; ajattelee kaiken itsensä kautta.

Päivän inspiraatiokuva: Hello

Kuvalähde.

Käyttäydy kuin

Mulla on yks ystävä, joka herkästi lajittelee ihmiset "aikuisiin" ja "ei-aikuisiin". Ei-aikuiset on "kakaroita" tai "teinejä". Lajittelu tapahtuu useimmiten käytöksen perusteella.

Oon itekin joskus saanu kuulla, miten jollekulle sanotaan se. Käyttäydy kuin aikuinen! Käyttäydy kuin iso tyttö! Isot tytöt ei huuda, isot pojat ei saa hepuleita. Käyttäydy kuin aikuinen.

Rupesin miettimään, mitä se oikein tarkoittaa. "Käyttäydy kuin aikuinen".

Kerran kotimatkalla näin, kun päälle nelikymppinen nainen huusi joukolle pieniä tyttöjä. Yks niistä tytöistä oli tummaihoinen, ja tää nainen huusi, että "sun perhees ei tänne kuulu painuisitte kotiinne!", humalaisen sössöttävällä äänellä.

Kukaan ei tehny mitään. MÄ en tehny mitään. Tajusin vasta myöhemmin, että mun tehtävä (aikuisena) olis ollut mennä väliin. Mutten mennyt. Koska pelkäsin. Kaduttaa. En voi enää muuttaa sitä.

Oon kerran metrossa istuessani kuunnellut, kun kaks isoa aikuista kaljua miestä väitteli siitä, pitäiskö niiden puukottaa semmone nuori aasialainen kundi, joka istui edempänä. Toinen kalju mies sanoi, että kyllä hän voi puukottaa, se on hänen aatteen mukaista. Toinen sanoi, että älä jumalauta puhu tollasia metrossa.

Me jäätiin yhtä aikaa pois, aasialainen kundi ja minä. Ketään ei puukotettu.

Kerran töihin mennessä jakkupukuinen nainen yritti saada vartijan poistamaan vanhan kadunmiehen metrosta. Ei sillä syytä ollut, ja sitä se vartijakin sanoi: ainoastaan häiritsevästi käyttäytyvät poistetaan. Nainen oli pettynyt.




Mä tykkään teini-ikäisistä. Ne on usein ihastuttavalla tavalla elossa: niitä naurattaa kauheesti ja ne möykkää ja hihittää. Ne hyppii toistensa kimppuun ja painii. Ne lukee yhdessä tekstareita ja soittaa musiikkia tai, kuten viime viikolla, syö yhessä hampurilaista ja antaa sille arvosanoja asiantuntijan elkein. Niitä ei oo vielä hiottu tai jalostettu.

Usein, kun kattelen teini-ikäisiä, mietin, kuka siitä ryhmästä olisin. Kuka noista olis mä. En usein osaa päättää: kaikki vaikuttaa niin elinvoimaisilta, niin avoimilta ja uskaltavilta. Musta kuitenki tuntuu usein teini-ikäiseltä. En oikeen tiedä miks; kai siks, että oon itekseni päättäny käsittää "aikuisuuden" vakavana ja urautuneena elämänvaiheena, jonka aikana vaan maksetaan laskuja ja sitten onkin jo eläke. Silloin ei seikkailla eikä hilluta eikä saada hepuleita. Se on mielikuva, joka ei musta pidä paikkaansa, mutta jota kuitenki ajattelen. Aikuinen, se on tylsä.

Tunnen vakavia aikuisia. Tunnen aikuisia, jotka ei osaa olla vakavia, vaikka haluais. Tunnen aikuisia, joita nolottaa, jos ne kompastuu julkisella paikalla; tunnen myös aikuisia, jotka saattaa sanoa toisilleen "kato ton persettä" ja sit hihittää päälle.

Tunnen aikuisia, jotka ei oo täysi-ikäisiä. Tunnen täysi-ikäisiä, jotka ei oo aikuisia. Tunnen ihmisiä, jotka jo teininä tiesi, keitä ne on; tunnen aikuisia, jotka ei vieläkään oo löytäny itteään.

Käyttäydy kuin aikuinen, mitä se on?

Ehkä se ei oo mitään; ehkä olis parempi sanoa "käyttäydy inhimillisesti".

Päivän inspiraatiokuva: My dog

Kuvalähde.

Ennen ja jälkeen

Photoshopin maailma ei koskaan lakkaa hämmästyttämästä mua. Vaikka kuinka tiiän, että kuvia pitää ajatella, että niitä pitää analysoida eikä niihin saa luottaa, unohdan. Ja luotan. Kunnes muistan.

Kuvalähde, toinen.

Päivän inspiraatio: Näkinpuiston spuge

"---Mietin tapaamaani miestä, kuinka en voi sanoa hänestä mitään. En tiedä, kuinka paljon hän on matkustanut, opiskellut, tapellut, suojellut, rakastanut ja rakastellut. En tiedä, mikä on tehnyt hänestä Helsingin yön hallaisten katujen rauhattoman kävelijän, miksi hän on menettänyt kaksi vasemman käden sormistaan ja miksi hän suhtautuu vihamielisesti kaikkiin paitsi lapsiin. Ja tiedän, että en voi elätellä toiveita hänen puolestaan. Ihmisen usko siihen, että joku pelastaa hänet kaikelta pahalta, on yhtä turha kuin ihmisen usko siihen, että hän yksin voi vaikuttaa koko elämänsä kulkuun. Aina on muuttujia, aina on taitekohtia, aina on joku joka käyttää sinua hyväkseen jos annat siihen mahdollisuuden.

Ehkä joku jossain on yrittänyt joskus pelastaa häntä vielä silloin, kun hän oli pelastettavissa. Ehkä silloin hän kutsui hyväntahtoisen siskonsa tai sosiaalityöntekijän tyhjäksi jääneeseen kämppään ryyppykavereitaan, ja ilta päättyi kirveshippaan. Ehkä hänelle on tarjottu viimeisen parin vuosikymmenen aikana useasti töitä, mutta hän ei ole päässyt irti viinapirun kelkasta. Ehkä hänen entinen vaimonsa ja aikuinen poikansa ovat hylänneet hänet, ja ehkä hän on mielenterveyspotilas, joka ei päässyt hoitoon, koska hän ei tappanut ketään ja jonon edessä oli joku, joka näytteli oireita paremmin ja sai haluamansa, eli kuukauden saikkua varastolta pelatakseen NHL:aa XBoxilla.

Oli hänen tarinansa sitten minkälainen tahansa, tällä hetkellä hän on vain hädin tuskin ihmiskuntaa. Jonain aamuna, ei niin monenkaan päivän, kuukauden tai vuoden kuluttua, hänet löydetään keltaisena ja kylmettyneenä keskeisen kulkuväylän laitamilta. Häntä ei jää kaipaamaan kukaan, joku hänet tuntenut suhtautuu hänen poismenoonsa olkaansa kohauttamalla. Niin hän katoaa myös minun ajatuksistani, kunnes jonain päivänä, monia vuosia myöhemmin näen jotain tai jonkun, joka muistuttaa minua hänestä.---"

Löysin tän sattumalta naamakirjasta, johon joku oli sen linkittänyt. Lukekaa ihmeessä koko teksti, vaikka onkin pitkä. On myös hyvin ajatuksiaherättävä.

Lainaus ja koko teksti tässä osoitteessa (on myös yllä linkkinä).

Ehkä ens kerralla

Oon alkanut varovasti tässä testailla sellaista sosiaalisuuden muotoa, että juttelen tuntemattomille metrossa. Jos ne vaikuttaa kivoilta ja keksin jotain sanottavaa, juttelen.

Se on kamalan vaikeaa. Mua hävettää ja nolottaa ja aina on mahdollista, että ne ei vastaakaan. En tiedä, onko se suomalainen mentaliteetti vai asenneilmasto vai mikä hieno sana, mutta aina julkisessa liikennevälineessä toimitaan samoin: jos on vapaita paikkarivejä, mennään niille yksin, ei kenenkään viereen. Jos on pakko mennä samaan penkkiriviin, mennään vastapäätä, ja jos viel mahdollista, ei ihan päittäin toisen kanssa vaan vinoon, viereiselle paikalle. Jos mennään viereen, ei silloinkaan tarttee jutella, koska ikkunan vieressä oleva katsoo aina ulos.

Mä oon alkanut myös tuijottaa ihmisiä. Katsella, miltä ne näyttää. Tosi moni katsoo takaisin.

Eilen näin metrossa semmosen söpön tytön. Sillä oli siniset farkut ja miesten kengät ja se näytti vähän hobitilta, jos ne käyttäis vihreitä silmälaseja. Huomasin, että sekin katselee mua.

Kesti kamalan kauan, ennenko uskalsin sanoa mitään. Tiesin jo ennen sitä sanomista, mitä aion päästää suustani: sen tytön jaloissa oli puinen salkku, joka näytti taidetarvikesalkulta. Siitä aioin kysyä.

Uskalsin avaa suuni vasta muutamaa minuuttia ennen kotia. Hienointa tässä oli se, että se tyttö otti välittömästi nappikuulokkeet korvista, kun huomas, että kysyin jotain.

Mäkin reagoin yleensä heti, jos joku yrittää jutella. Kerran juttelin sellaisen naisen kanssa, joka oli istuttanu puita Islannissa joskus kuuskytluvulla. Miettikää. Jotkut mummit on ylipäätään tosi hyviä. Ne hymyilee ja sitten alkaa heti jutella, kertoo kauppamatkoistaan tai koirasta tai mistä vaan. Juttelin kerran semmoselle tädille, jonka laukussa oli pieni koira; se oli pelastanu sen huonosta kodista ja voittanu sen luottamuksen. Se koira oli purru sitä kerran.

En oo vielä keksiny, miten metroihmisistä saa kaveri-ihmisiä. Numeron tai nimen kysyminen tuntuu aina vähän pervolta stalkkaajalta. Lisäks se voi tuntua iskemiseltä.

Yks tyttö pyysi mua kerran Facebook-kaveriksi. Silläkin oli laukussa roikkumassa pehmoeläimiä, niinku mulla. Se jutteli niistä, ja töistään. Sen nimi oli Pilvi. Se oli kiva, mutten kuitenkaan halunnu olla sen Facebook-kaveri. Miksen? Miks pelottaa niin paljon? Miks se on niin outoa, yrittää avautua jollekin? Mistä ystäviä saa?

Siellä puisessa salkussa oli erilaisia maaleja. Se tyttö oli ollu maalaamassa. Kun se oli vastannu mun kysymykseen, se jatkoi sitä kysymällä mun laukusta. Se tuntui mukavalta. Me yritettiin yhdessä olla sosiaalisia.

Kun jäin pois, pyysin anteeks sitä, etten ollu aiemmin uskaltanu aloittaa keskustelua.

"Ei se mitään", se sanoi.

"Nähdään", mä sanoin.

Ehkä ens kerralla voisin kysyy jo sen nimen.

Päivän inspiraatiokuva: 25 letters

Kuvalähde.